Minun mielipiteeni eivät muuta maailmaa

Kysyin tanssitaiteen kanssa tavalla tai toisella risteäviltä tekijöiltä tänä vuonna Kynäilijä-kirjoitusten varjolla, miten he haluaisivat maailmaa muuttaa. Kysyin tätä aina kohtaamistemme viimeisenä kysymyksenä; annoin näille tekijöille ikään kuin mahdollisuuden hypätä keskustelemamme aiheen ulkopuolelle ja laajentaa muutoksen pohtiminen tanssin/taiteen kentästä koskemaan koko maailmaa. Perustelin kysymystäni sillä, että en itse osannut vastata siihen ja halusin kuulla, miten muut kysymystä lähestyisivät. Haastattelemani henkilöt antautuivat tälle mielettömälle kysymykselle uteliaasti, ja sain monia koskettavia vastauksia. En kuitenkaan kirjoittanut yhtäkään näistä vastauksista ylös muistikirjaani. En kirjoittanut niitä ylös, sillä vastaukset olivat niin valtavia, jotenkin liian suuria minun muistiinpanojeni joukkoon. Ajattelin, että en saisi näitä maailmaa syleileviä vastauksia koskaan nivottua osaksi yksittäistä blogikirjoitusta, joka käsittelisi mitä-ikinä-tanssiinliittyvää.

Lopettaisin kaikki sodat. Puuttuisin jatkuvasti kasvavaan, tuhoavaan kulutuskulttuuriin. Lisäisin ihmisten arvostusta ympäristöään kohtaan. Levittäisin myötätuntoa maailmassa. Tekisin maailmasta paikan, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo todella toteutuisi. Poistaisin maailmasta kaikenlaiset sortamisen muodot. Lopettaisin kaikki kilpailut.

Tällaisten lauseiden ääneen sanominen ja julki kirjoittaminen tuntuu massiiviselta. Massiiviselta siksi, että kuvittelen, että minä viestinnän opiskelijana ja tanssitaiteilijana tarvitsisin jonkinlaisia taikavoimia, jotta saisin tällaisia asioita maailmassa tapahtumaan. Että eikös näitä lauseita ole toitotettu maailman sivu, eikä muutosta ole kuitenkaan tapahtunut? Että miten hemmetissä minä voisin tehdä mitään, jotta sodille, ympäristötuholle, vihan teoille, epätasa-arvolle ja sorrolle tapahtuisi ihan oikeasti jotakin?

Nämä valtavuudet on pakko pilkkoa pienemmiksi tai lannistun. Teoiksi, taidoiksi, käytännöiksi, rutiineiksi – muutoksiksi tavoissa ja tottumuksissa, jokapäiväisessä elämässä ja kulttuurissa. Ne on muutettava ruumiin liikkeiksi, sanoiksi.

Taitojen ja tapojen opettelu, minkä tahansa asian muuttaminen, vaatii harjoittelua. Niinpä tein itselleni menneiden Kynäilijä-kohtaamisteni inspiroimana harjoitusohjelman, jota aion tästedes noudattaa, päämääränäni tehdä maailmasta parempi paikka. Harjoittele kanssani, jos samaistut.

~~~

Harjoitusohjelma (yhteiskunnallista) muutosta janoavalle minulle: (siirry seuraavalle tasolle vasta kun olet oppinut edellisen)

Taso 1
Tunnistaminen. Harjoittele sitä, että tunnistat ne hetket, joissa sortoa tai epäoikeudenmukaisuutta tapahtuu. Hetket, joissa tuhoava asenne ympäristöä kohtaan leviää. Joissa tuhoat itse tai vierustoverisi tuhoaa maailmaa konkreettisesti tai käsitteellisellä tasolla. Hetket, joissa tasa-arvo ei toteudu, joissa jotakuta tai jotakin kohdellaan väärin. Hetket, joissa yksinkertaisesti toivoisit jonkinsortin muutosta. Tunnista ne ympärilläsi, ja tunnista ne itsessäsi.

Taso 2
Osoittaminen. Harjoittele sitä, että kerrot jollekin muulle havainneesi tai kohdanneesi jotakin, johon toivot muutosta. Aloita harjoittelu helpoista: ystävistä, ja heistä, jotka ovat kanssasi samaa mieltä tai samassa asemassa. Siirry vähitellen vaikeampiin: heihin, jotka ovat vastuussa (opettajat, ohjaajat, johtajat, vastaavat, sinä itse).

Taso 3
Esimerkin näyttäminen. Harjoittele sitä, että itse teet toisin, että muutat omaa käytöstäsi, toimit itse muutosvoimana ja esimerkkinä. Harjoittele sietämään epämukavuutta, joka toisintekemisestä mahdollisesti aiheutuu. Harjoittele sietämään sitä, että joku voi seurata sinua, toistaa sinun perässäsi. Harjoittele perustelemaan toimesi, jos/kun sinut kyseenalaistetaan.

Taso 4
Toimi näkyvästi ja kuuluvasti muutoksen edistämiseksi jokapäiväisessä elämässäsi – puutu, auta, vaadi, vaikuta, avaa suusi. Kulttuuri, ja näin myös maailma, muuttuu toiminnalla, ei mielipiteiden voimalla. Muutos vaatii opettelua ja poisopettelua. Uudet tavat, uudet kielenkäytön muodot, uudet käytännöt – eli muutokset – juurtuvat kulttuuriin vain toistamalla. Eräs ihailemani liikunta-alan ammattilainen usein alleviivaa kaikenlaisissa (elämäntapa)muutoksiin liittyvissä painiskeluissa helppoutta ja pienimuotoisuutta: mikä on pienin mahdollinen askel, jonka voit tehdä tavoittelemasi muutoksen eteen? Tee se. Sitten kysy sama kysymys uudelleen, ja tee se seuraava, pienin mahdollinen askel kohti muutosta. Harjoita kärsivällisyyttä matkan varrella, ja älä vaan luovuta. Lepää aina kun mahdollista.

Bonustaso, ei vaadi aiempaa harjoittelutaustaa: Tee tilaa ja pidä huolta. Jos kuulut enemmistöön, anna suunvuoro vähemmistölle. Kuuntele tarkasti sitä, jonka ääni on hiljaisin.

~~~

Ai niin ja millaista muutosta maailma minun mielestäni tarvitsee nyt, loppuvuonna 2019? Minua ympäröivä maailma tuntuu tarvitsevan nyt lisää rauhaa, tasapainoa, tilaa, lepoa, kuuntelua, arvostusta, leikkiä, huumoria ja huolenpitoa. Kaikkiin maa-ilman kerroksiin ja kudoksiin. Muutosta asenteisiin.

Tässä vaiheessa lienee paikallaan sanoa, että olen erittäin kiitollinen PTK ry:lle, että olen saanut kirjoittaa Kynäilijä-kirjoituksia tämän vuoden. Olen oppinut, muuttunut ja muuttanut. Ensi vuonna jatkan Kynäilijänä, mutta hiukan eri muodoissa. Vaihdan työvälineeni tietokoneen ruudusta ja näppäimistöstä kuvassa näkyviin ja lähestyn kirjoittamista enemmän havainnoimisesta kuin kysymisestä käsin. Voi olla, että kirjoitan vähemmän, ehkä hitaammin, tiheämpää. Voi olla, että epäonnistun aikeissani.

Suurkiitos sinulle, joka luet kirjoituksiani.
Sinulle haluan sanoa vielä uudestaan yhden jutun.
Lepää aina kun mahdollista.


Terkuin
Kynäilijä-Alli

--

Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 8: kysyminen

Rakas tanssin ammattilaisyhteisö Pirkanmaalla,

kiitos vastauksista kysymyksiini. Ilahduin lukiessani kirjoituksiasi. Vaikuttaa siltä, että voit hyvin, ja että sinulla on realistinen kuva itsestäsi. En aisti vastauksissasi itseinhoa, epävarmuutta tai katkeruutta. Olet tietoinen haasteistasi ja asioista, joissa voisit kehittyä. Olet tietoinen siitä, että toimit mukavuusalueella ja tuttujen rajojen sisällä, ja että haluaisit nähdä välillä noiden rajojen koetteluakin.

Kaipaat laajentumista. Vakaata rahoitusta, pitkäaikaisia työsopimuksia tekijöille, taidealojen rajoja ylittävää yhteistyötä, uusia yleisöjä. Lisää yhteisöllisyyttä. Uskallusta ärsyttää ja erottua. Yleisötyöntekijää Liikelaiturille.

Minulle sinussa parasta on ollut tilan tuntu. Vaikka konkreettisesti Liikelaiturin salivuorot olisivatkin kortilla, on tanssin ammattilaiskentällä Pirkanmaalla ollut henkistä tilaa toteuttaa, olla, tulla ja lähteä omaehtoisesti. Olen pohtinut, mistä tuo tilan tuntu kumpuaa. Epäilen sen johtuvan siitä, että Pirkanmaalla ei (voi) tehdä nimeä mutta voi tehdä työtä. Tämä taas siksi, että Pirkanmaalla ei ole valtakunnallisesti vaikuttavia taidemaailman valtaapitäviä tanssialan tilaisuuksissa läsnä. Olemme kaikki vertaisia toisillemme. Pirkanmaalla tanssin ammattilaisyhteisössä en ole koskaan tuntenut oloani jännittyneeksi sen vuoksi, että minun tulisi tehdä johonkuhun jokin tietynlainen vaikutus. Helsinkiin muutettuani olen pidentänyt uloshengitystä tietoisesti jo monesti näitä jännityksiä lieventääkseni. Tämä tilan tuntu, työrauha ja turvallisuuden tunne tuo kuitenkin mukanaan haasteen, josta kysyt seuraavasti:

“Miten Pirkanmaalta nousisi enemmän kansallisesti huomiota saavia tanssitaiteilijoita? Miten valtakunnallinen rahoitus virtaisi enemmän alueelle? Miksi se ei virtaa nyt?”

Niin, miten kansallista huomiota tanssitaiteella ylipäätään saadaan? Saati kansainvälistä. Ja onko valtakunnallinen huomio valtakunnallisen rahoituksen edellytys vai toisin päin? Ja onko kansallinen huomio ja rahoitus pitkän taiteilijauran ja toimeentulon edellytys? En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin, en ainakaan vielä.

Mutta kuule rakas tanssin ammattilaisyhteisö Pirkanmaalla,

ala-koulun luokanopettaja kirjoitti minulle muinoin palautteen, jonka haluaisin välittää nyt sinulle. Sinusta voi tulla mitä ikinä haluat, kunhan selvität ensin itse, mitä oikein haluat. Kysymällä tätä kollektiivisesti ja yksilöllisesti säännöllisin väliajoin, kenttä pysyy elävänä, rohkeana ja ajassa kiinni. Kysyminen on aktiivinen askel kohti ymmärrystä.

Olen tänä vuonna esittänyt kahdeksassa eri yhteydessä erilaisille tanssialaan liittyville toimijoille saman kysymyksen: miten sinä haluaisit muuttaa maailmaa? Kysymys itseasiassa pitää sisällään kaksi kysymystä, joista toiseen tai kumpaankin vastaajat ovat oman tulkintansa mukaan tarttuneet rohkeasti. Kysyn tuon kysymyksen sisällä, miten sinä haluaisit tehdä muutosta maailmassa sekä millaista muutosta sinä haluaisit täällä tehdä? Olen kysynyt tätä kysymystä kerta toisensa jälkeen, jotta osaisin vastata siihen vuoden 2019 viimeisessä Kynäilijä-kirjoituksessa itse. Olen kysynyt tätä itseni vuoksi. Kysyminen on minun mielestäni hyvin muutosvoimainen vuorovaikutusteko. Kysymisen kautta mahdollistuu monia maailman muuttamisen ja muutostarpeen kannalta oleellisia asioita: kuulluksi tuleminen, kuunteleminen, utelias pohtiminen, kosketus, avautuminen, tuntemattoman kohtaaminen, kasvaminen.

Loppuvuonna julkaistava seuraava Kynäilijä-kirjoitus on vuoden viimeinen ja sitä varten kysymykset on jo esitetty. Seuraavaksi on minun vuoroni alkaa vastata niihin.

Terkuin
Kynäilijä-Alli


FYI: Edellisessä Kynäilijä-kirjoituksessa pyysin lukijoita vastaamaan laatimaani kyselyyn, jonka vastauksien kanssa tämä kirjoitus pyrki asettumaan dialogiin. Kyselyssä kysyttiin näkemyksiä ja ajatuksia Pirkanmaan tanssin kentän nykytilasta ja tulevaisuudesta.

--
Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 7: kollegiaalinen tuki

Mikä sinut saisi jaksamaan työssä, jossa resurssit eivät tunnu koskaan riittäviltä ja työn käytäntö on usein haparointia yksin uuden ja tuntemattoman äärellä? Tanssitaiteilija Liisa Pentille yksi syy siihen, että hän on jaksanut työskennellä Suomessa ja kansainvälisesti jo vuodesta 1987 alkaen, on yhteisö. Paikoin yksinäiseltäkin tuntuva koreografin, tanssiryhmän johtajan ja pedagogin ammatti palkitsee, kun ajatuksiaan ja vastuuta ammattikentän kehittymisestä pääsee jakamaan toisten samantapaisessa tilanteessa olevien kesken.

Liisa Pentti opiskeli tanssitaidetta Amsterdamissa School for New Dance -koulutuksessa 1980-luvulla ja palasi valmistuttuaan Helsinkiin. Muiden ulkomailla opiskelleiden kanssa jaettu ulkopuolisuuden kokemus toimi yhtenä motiivina sille, että hän aikoinaan ryhtyi luomaan Suomen tanssin kentälle (niin konkreettista kuin sosiaalista) tilaa uusille tanssin tekemisen tavoille. Oman työn mahdollistamisesta lähtenyt alustojen kehittäminen raivasi tilaa ja mahdollisuuksia myös tuleville tanssin kentän toimijoille.

80-luvun lopulla uusi tarkoitti uutta tanssia, jolle Liisa Pentti monien muiden joukossa lähti tekemään jalansijaa Suomessa modernin ja klassisen taidetanssin rinnalle. Vuonna 2019 tilan tekeminen uudelle tarkoittaa muun muassa alustojen luomista nuorille taiteilijoille päästä harjoittamaan työtään sekä sellaisten väylien etsimistä, jotka mahdollistaisivat tanssiesitysten toimivan  kiertuetoiminnan Suomen sisällä. Tästä etsinnästä on vasta syntynyt kolmen paikkakunnan kiertue, jonka puitteissa Liisa Pentti +Co tulee Tampereelle Pentin omien teosten sekä Rea-Liina Brunoun ja Leila Kourkian esitysten voimin marraskuun alussa. Esityksiä edeltää Tampereen konservatorion tanssinopiskelijoille ja tanssin ammattilaisille suunnattu työpaja, jossa työskennellään tiedostamattoman liikemateriaalin ja puheen parissa.

Kollegiaalisuus tarkoittaa nyt Pentille jakamista, auttamista ja huolenpitoa toisista olosuhteissa, joissa kaikki yhtäläisesti kamppailevat saman olemassaolon hankaluuden äärellä. Tanssin kentän rakenteet ovat hauraat – vaikkakin paljon jo hirmu paljon vahvemmat kuin 30 vuotta sitten – ja jotakuinkin kaikkien työolosuhdetta voi kuvata prekaariksi. Tasa-arvo ja hierarkiattomuus ovat tulleet Pentille tärkeiksi päämääriksi työssä ja kollegana muun muassa kontakti-improvisaation harjoittamisen ja autismin kirjon tanssiopiskelijoiden ja -harrastajien ohjaamisen kautta. Kollegiaalinen tuki tulee Liisa Pentiltä myös kuin luonnostaan, sillä hän on perusluonteeltaan melko ystävällinen ihminen.

Osa rakenteellista kollegiaalista tukea on myös yhdistyksissä toimiminen. Liisa Pentti toimi pitkään Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa ja sen taustalla vaikuttavassa Zodiak Presents ry:ssä ja yhteisessä juttutuokiossamme jaamme toisillemme yhdistystoiminnan iloja ja inhottavuuksia. Joskus ylimääräiseltä tuntuvien vuosikertomuksien ja budjettien, kokousten ja yhdistysbyrokratian alla vaikuttaa kuitenkin perinpohjainen yhteisen hyvän tahto. Kokouksissa istutaan, asiakirjoja laaditaan ja apurahahakemuksia suunnitellaan yhteisön hyvän vuoksi.

Jos itse haluaa vahvistaa omaa yhteisöään, voi lähteä liikkeelle omasta arjesta. Minä ajattelen, että kollegiaalisessa tuessa on kysymys ensisijaisesti työkaveriuden perusjutuista: ystävällisyydestä ja huomaavaisuudesta. Käytännössä tämä voi olla vaikkapa kuulumisten kysymistä ja kuuntelemista, sopivasta työtilaisuudesta tai kiinnostavasta kurssista vinkkaamista tai kollegan esittelemistä toiselle tilaisuudessa, jossa harva tuntee toistaan ja kaikkia kiusaannuttaa. Kollegiaalinen tuki on kollegoista välittämistä ja itse saamansa hyvän jakamista. Ei-materiaalisen hyvän, kuten ilon, ideoiden tai tiedon jakaminen on ihmeellistä – ne vain lisääntyvät mitä enemmän niitä toisille jakaa!

Minun kokemukseni pirkanmaan tanssin ammattikentästä on välittävä ja ystävällinen. Mutta nyt haluaisin kuulla sinulta, lukijani, mitä mieltä sinä olet? Mitä ajatuksia pirkanmaalainen tanssin kenttä herättää sinussa nyt ja miltä toivoisit Pirkanmaan tanssin kentän näyttävän, tuntuvan ja vaikuttavan tulevaisuudessa? 

Pyydän sinua vastaamaan laatimaani kyselyyn, kun sinulla on aikaa ajatella nykyhetkeä ja tulevaisuutta pieni hetki. Vastausten pohjalta kirjoitan seuraavan Kynäilijä-kirjoituksen, jonka aiheena on pirkanmaalaisen tanssin kentän nykyisyys ja tulevaisuus ja keskustelukumppaninani kyselyn vastaukset.

Linkki kyselyyn.

Terkuin

Kynäilijä-Alli

—

Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 6: tanssiliike

Esitin tämän vuoden alussa itselleni kysymyksen, johon tässä blogissa julkaistuilla kirjoituksillani etsin vastausta. Kysymys kuului: miten minä, (silloin) pirkanmaalainen tanssitaiteilija voin muuttaa maailmaa? Olen tähän saakka perehtynyt aktivismiin, taiteen muutosvoimaan, poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin, tanssin ammatilliseen koulutukseen opettajan ja opiskelijan näkökulmasta sekä rahaan maailman muuttamisen välineenä. Tässä kirjoituksessa käsittelen tanssin ammattilaiselle ehkä sitä kaikkein itsestäänselvintä: liikettä.

Tanssiliikettä ja -liikkeitä on maailma ja sen historia pullollaan. Mutta millaisissa tapauksissa tanssiliikkeillä on tai on ollut voimaa muuttaa maailmaa? Esitystaiteilija ja koreografi Masi Tiitan kanssa pohdimme kysymystä taideteoksen näkökulmasta - silloin teoksen yleisövolyymi tai muutokseen usuttava muoto tuntuivat olennaisilta tekijöiltä. Näihin elementteihin tunnun törmäävän kuitenkin taidemaailmaa useammin klubi- ja katutanssimaailmoissa. Urbaanien tanssien harrastaminen ja harjoittelu on hirmu suosittua: aktiivisia tanssin harrastajia on Suomessa aivan varmasti enemmän kuin aktiivisia tanssin katsojia. Monien kaupallisten tanssistudioiden peilisaleissa harjoitellaan tanssiliikkeitä ja -tyylejä, jotka pelkällä itsevarmuutta huokuvilla muodoillaan voimaannuttavat näiden tanssiliikkeiden harjoittajia. Näistä yksi, minun havaintoni mukaan vuosi vuodelta myös Suomessa suositumpi tanssilaji, on voguing.

Roza Ahmad on tanssija, koreografi ja opettaja, jolla on pitkä kokemus voguing -tanssista. Tanssijana hän kulkee nimellä Coco Ninja - kuten nimestä jotkut voivat päätellä, hän on osa House of Ninjaa, joka on yksi tunnetuimmista kansainvälisistä voguing-kollektiiveista. Ahmad on ansioitunut niin kisa- kuin areenakonserttikoreografina ja työskentelee tanssin ohella myös toimistopäällikkönä, valokuvaa ja tekee dj-keikkoja. Minulla oli ilo esittää hänelle muutamia kysymyksiä voguing-tanssikulttuuriin liittyen yksityisviestitse Instagramissa.

Ahmadille voguingista puhuttaessa ja sitä opetettaessa on ensisijaisen tärkeää nostaa esiin kyseisen tanssikulttuurin historia. Voguing on lähtöisin New Yorkista, Harlemissa 60-luvulla alkunsa saaneesta lgbtq+-yhteisöjen ballroom-kulttuurista. Voguing-tanssi on siis syntynyt suurkaupungissa eläneiden rasismia ja syrjintää kokeneiden tarpeesta. Ballroom-kulttuuri ja yhteisö, jossa voguing-tanssi ja musiikki ovat toimineet sidoksena, on ollut tämän tanssilajin pioneereille keino selvitä; tila ja yhteisö, jossa tulee hyväksytyksi ja juhlistetuksi sellaisena kuin on. Ahmad painottaa, että niin harrastajien kuin opettajien tulisi tässä ajassa ymmärtää oma asemansa suhteessa tämän tanssilajin juuriin. Suomessa syntyneenä cis-heteronaisena Ahmad itsekin on voguing-skenessä lähtökohtaisesti turisti.

Turistinakin voi kuitenkin tehdä kaikenlaista. Paitsi tanssilajin historia, myös sen nykyisyys on monien vähemmistöjen ja sorrettujen emansipaation väylä. Ahmadille on omassa työssään erityisesti tärkeää tukea queer-ihmisiä, joiden kulttuurinen tai etninen tausta poikkeaa valtaväestöstä. Tämä tapahtuu konkreettisesti bookkaamalla heitä tapahtumiin, käymällä heidän tapahtumissaan, antamalla tilaa, toimimalla yhteisössä aktiivisena allyna eli liittolaisena. Ahmad kokee, että myös hänelle Irakin kurdina voguing-yhteisö on tarjonnut porukan, jossa hän ei koe oloaan ulkopuoliseksi eikä hänen tanssijuutensa määrity esimerkiksi hänen ulkonäkönsä perusteella. Voguing-yhteisössä Ahmadille ehkä maailmaa mullistavinta on juuri hyväksyvä, moninaisuutta juhlistava ja itsevarmuuteen kannustava ilmapiiri, sekä se että tämä yhteisö valloittaa queer poc- ja lgbtq+-ihmisille tiloja, joissa he eivät ole aiemmin voineet olla tai ilmaista itseään.

Emansipaatiolla tarkoitetaan vapautumista holhouksesta tai eriarvoisuudesta, ja sillä tähdätään tasa-arvoon. Emansipaatio voi olla niin sivistyksellistä, sosiaalista, poliittista kuin oikeudellista vapautumista sorrosta tai epäitsenäisyyden tilasta. Parhaimmillaan tanssiliike - niin fyysisenä toimintana kuin yhteiskunnallisena liikkeenä - on emansipatorista, ja siten ehkä jollain tapaa paremman maailman lähde. Minä ajattelen, että juuri sosiaalisina tansseina syntyneet tanssimisen tavat ovat omiaan voimaannuttamaan muun muassa heitä, joiden puhetta on historiassa vaiennettu tai vaiennetaan yhä. Senkin vuoksi soisin Ahmadin tavoin enemmänkin huomiota ja pohdintaa vielä sitä kohti, kuka on pätevä opettamaan vaikkapa juuri voguingin kaltaista tanssilajia. Ahmad nostaa esiin tärkeänä muun muassa sen, että voguing-opettajalla olisi kokemusta ja ymmärrystä paitsi historiallisesta ja kansainvälisestä kontekstista myös ball-tapahtumissa kisaamisesta. Itse toivoisin huomion kääntämistä myös voguingin ja muiden urbaanien tanssien asemaan maamme tanssin koulutuksissa. Suomessa ei tietääkseni vieläkään ole yhtäkään tanssinopettajakoulutusta, jossa urbaanien tanssien tai katutanssien opettajaksi voisi ihan muodollisestikin pätevöityä?

Terkuin
Kynäilijä-Alli

P.S.
Jos voguing on sinulle entuudestaan vierasta, lukaise tämä Lilli Huttulan kirjoittama tuntikuvaus.

-
Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 5: raha

Matkani kohti juhannuksen viettoa mökillä kulkee Helsingin kautta. Piipahdan Oodissa lainaamassa lomalukemista, ja matkalla junaan minut pysäyttää Suomen Punaisen Ristin varainhankkija. Olen sen näköinen ihminen, että minua yritetään pysäytellä tässä tarkoituksessa usein. Olen surkea valehtelija ja minun on hirmu vaikeaa sanoa ihmisille, että ”ei, en halua kuunnella sinua nyt, koska minulla on ’kiire’” tai jotain muuta yhtä tyhjänpäiväistä. Yritän sössöttää SPR:n feissarille, että tuhlaat vain aikaasi, jos alat jutella kanssani, koska lahjoitan jo kuukausittain toiselle katastrofialueilla auttavalle organisaatiolle rahojani, enkä aio lahjoittaa SPR:lle. Feissari on taitava ja mukavanoloinen tyyppi, ja alamme jutella myötätunnosta ja auttamisesta filosofisemmin. Hän kertoo olevansa itse kotoisin Bangladeshistä, siellä kuulemma yksi euro pelastaa henkiä.

Minäkin olen toiminut varainhankkijana. Tanssitaiteilijan varainhankinta vaan on aika toisen tyyppistä. Kirjoittamista, lukemista, neuvottelua sähköpostitse ja puhelimessa, pohtimista. Oman työn sovittamista eri rahoittajien kriteereihin ja aikatauluihin, suosittelijoiden ja lausunnonantajien perään soittelua, välideadlinejä ja päädeadlinejä kalentereissa isoin huutomerkein. Minulle, aloittelevalle freelance-tanssitaiteilijalle, taiteen rahoitusrakenne on näyttäytynyt sirpaleisena ja byrokraattisena. Mutta mitä muuta se voisi olla? Miten tanssitaidetta oikein pitäisi ja voitaisi rahoittaa, että rahoitusrakenne tukisi taiteilijoita ja tilanne olisi helpompi ja mahdollisempi myös rahoittajille itselleen?

Tarkoitukseni oli esittää nämä kysymykset Koneen Säätiön johtajalle Anna Talasniemelle, mutta koska emme saaneet aikataulujamme sopimaan yhteen, yritän vastata tähän kysymykseen itse, nojaten Talasniemen kirjoitukseen ja muistiinpanoihin huhtikuussa järjestetystä Kohti fiksua taiteen rahoitusta -pohdintapäivästä.

Talasniemen kirjoituksista nousee esiin kaksi tärkeää sanaa: dialogi ja avoimuus. Olemassaolevaa rakennetta, eli sitä, että taidetyöstä saatu palkkio myönnetään hakemusten ja suunnitelmien perusteella julkisista varoista ja säätiöiden tai rahastojen poteista, tulisi kehittää dialogisempaan ja avoimempaan suuntaan. Pystyn allekirjoittamaan tämän: apurahahakemuksia kirjoittaneena kaipaan palautetta ja perusteluita. Jos apurahataho saa 100 – 14 000 hakemusta yhtä hakua kohden, voi ajatus palautteen antamisesta jokaiselle hakijalle tuntua mahdottomalta. Mutta entä jos rahoittaja antaisikin edes yhden yhteisen palautteen kaikille hakijoille? Olisi ihanaa kuulla, mikä hakemuksia(ni) yleisesti kariuttaa, ja toisaalta, millaiset hakemukset ovat tänä vuonna lyöneet läpi yleisellä tasolla, ja miksi. Myös hakemusten arviointiprosessin avaaminen olisi hakijan näkökulmasta erittäin tervetullutta. Kukin rahoittajataho usein listaa omat myöntökriteerinsä summittaisesti hakuilmoituksissa, mutta sitä, miten toimitaan, jos on useampi kriteerit täyttävä hakemus vieretysten, ei tunnuta avaavan missään.

Vuorovaikutuksen ja avoimuuden lisääminen jo olemassaolevaan rakenteeseen ei kuitenkaan ratkaise niitä haasteita, jotka tekevät taiteellisesta työskentelystä välillä vaikeaa – niukkuutta ja katkonaisuutta. Talasniemen muistiinpanoista nousi yksi hyvä näkemys tähän: rahoittajan tehtävä on kuin kuraattorin tehtävä eli luoda sellaiset olosuhteet, joissa taiteilija voi tehdä juuri sitä, missä hän on hyvä. No mitä sellaiset (rahoitukseen liittyvät) olosuhteet oikein olisivat?

Minun mielestäni jonkinlainen taiteilijapalkka, taiteilija-allianssi tai perustulon kaltainen toimeentulon takaava mahdollisimman byrokraattisesti kevyt järjestelmä olisi ideaali. Ehkä se voisi olla mahdollista, jos eri rahoittajatahot tekisivät yhteistyötä? Raha on tällä hetkellä isosti maailmaa muuttava voima. Jos se pyörii rakenteessa, joka ruokkii ystävien ja kollegoiden välistä kilpailua ja kitkaa, katkeroitumista ja eriarvoisuutta, ei se lisää maailmaan hyvää vaikka tarkoitus olisikin.

Vaikka Oodin edustalla päivystänyt Suomen Punaisen Ristin varainhankkija oli työssään erittäin hyvä, en alkanut heidän kuukausilahjoittajakseen. En edes kahdeksalla eurolla, mikä olisi ollut pienin mahdollinen summa. Minä yritän lisätä hyvää maailmassa tässä elämäntilanteessa jollain muulla kuin euroilla: käsilläni,

sanoillani, ruumiillani ja ajatuksillani. Toivon, että ne, jotka maailmaa rahoillaan muuttavat, kuuntelevat tarkkaan heitä, joiden elämiin vaikutukset välittömästi osuvat. Ja me, jotka rahaa toisilta anomme voidaksemme harjoittaa ammattiamme, voimme varmaan alkaa antaa palautetta hakuprosesseista rahoittajatahoille vielä hanakammin vaikka sitä ei meiltä pyydettäisikään.

Terkuin

Kynäilijä-Alli

-

Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 4: tanssikoulutus

Koreografi Maija Hoisko kertoo päätyneensä Tampereen konservatorion tanssin koulutukseen opettajaksi sattumalta. Työn jatkuvuus ja tuntemus siitä, että on jotain annettavaa opiskelijoille, on saanut hänet pysymään tehtävässä jo 7 vuotta. Nurmeksesta Kuopion kautta Tampereelle opiskelemaan muuttanut Vellamo Ikonen lopettelee juuri ensimmäistä vuottaan opiskelijana Tampereen konservatorion tanssin koulutuksessa. Juttelin toukokuussa kummankin kanssa erikseen toisen asteen tanssijakoulutuksesta, heidän omista kokemuksistaan siellä sekä tanssikoulutuksen suhteesta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Hoiskon pointseja keskustelusta:
- suomalaisen tanssikoulutuksen säännöllisen huonouden parjaamisen sijaan huomio tulisi kääntää siihen, miksi monet lahjakkaat tanssiharrastajat eivät edes harkitse tanssijan ammattia -> koska tanssijan ammattilaisuus Suomessa on niin epävarmaa ja alalla on vaikea tulla toimeen -> tätä pitäisi muuttaa ensin
- ajattelee, että toisen asteen tanssin koulutus on monelle riittämätön sellaisenaan, ja toivoo mahdollisimman monen jatkavan syventymistä ja ajattelun kehittämistä muualla koulutuksen päätyttyä
- omassa työssään kannustaa opiskelijoita kriittiseen ajatteluun ja työn yhteiskunnallinen vaikuttavuus voi piillä esimerkiksi siinä
- tärkeässä osassa Hoiskon opetuksessa on se, että opiskelijat tulevat koulutuksen aikana tietoiseksi omasta tanssi- ja liikehistoriastaan ja sen vaikutuksista tähän päivään ja tämän päivän tekemisiin

Ikosen pointseja keskustelusta:
- opiskelijana tuntuu, että on yhtä lailla vaikutusvaltaa, kuin kaikilla muillakin taiteilijoilla, mutta opiskelijaa ei vain oikein haluta/jakseta/viitsitä kuunnella
- kuilu ammattilaisuuden ja opiskelijuuden välillä tuntuu isolta ja opiskelijana tuntuu siltä, että tämän ”statuksen” vuoksi vähätellään
- opiskelijan omalla aktiivisuudella on iso merkitys siinä, mitä koulutuksesta saa irti, ja kuinka integroituu jo kouluaikana osaksi ammattikenttää
- ajattelee saaneensa eniten irti taiteellisen työskentelyn opintokokonaisuudesta ja yhteisistä keskusteluista muun muassa kestävän kehityksen oppiaineen puitteissa
- joskus tuntuu rankalta se, että käyttää vapaa-aikansakin tanssiin liittyviin asioihin, ja että oma keho tuntuu olevan koko ajan jonkinlaisen arvioinnin kohteena

Kynäilijä-Allin pointseja keskusteluista:
- tanssijan ammatillisen koulutuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus voi piillä siinä, että se on vähintään kahden vuoden matka omaan itseen -> tanssiopinnoissa tulee opiskelleeksi omaa itseään niin anatomian, ryhmäviestinnän kuin psykologiankin näkökulmista (ja tosi monista muistakin) -> itsetuntemus ja ympäröivän maailman lähestyminen kehollisesta perspektiivistä käsin ovat potentiaalisesti maailmaa mullistavia voimia (ajatelkaa, jos kaikki maailman päättäjät olisivat opiskelleet pari vuotta vaikkapa omaa liikehistoriaansa)
- tanssin koulutusten yhteiskunnallinen vaikuttavuus on myös isosti koulutusten suunnittelijoista, opettajista ja valintakoeraadeista kiinni -> kasvaako ja kasvatetaanko koulutuksissa itsenäisiä toimijoita, ajattelijoita ja tulevaisuuden tanssin kentän rakenteiden muuttajia ja kehittäjiä?
- koulutusleikkaukset sucks

Näiden hajanaisten huomioiden ja ajatusten tarkoitus oli jäsentää, miten tanssikoulutus ja yhteiskunta ja siinä vaikuttaminen voisivat liittyä toisiinsa. Toivottavasti teilläkin heräsi joitain ajatuksia. Loppukaneettina todettakoon, että opiskelijat rules! Kuunnellaan ja kohdataan opiskelijoita myös vertaisina taiteilijoina, vaikka tutkintopaperia ei olisikaan vielä kourassa.

Terkuin
Kynäilijä-Alli

-
Vuoden 2019 Kynäilijän, tamperelaisen tanssija-puheviestinnän opiskelija Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 3: politiikka

Mistä olet ylpeä tamperelaisessa kulttuurielämässä? Mitä Suomessa pitäisi tehdä enemmän? Minkä pitäisi olla paremmin?

Nämä kysymykset KULTA ry:n pääsihteeri Rosa Meriläinen esitti Tampereen Taiteilijatoimistolle perjantaina 26.4.2019 Mahdollisuuksien tilalla. Meriläinen tekee työkseen taide- ja kulttuurialan edunvalvontaa eli lobbaa muun muassa kansanedustajia pyrkimyksenään voimistaa taiteen ja kulttuurin yhteiskunnallista arvostusta ja taloudellisia toimintaedellytyksiä. Niin, ja on hän myös upea “Helsingissä asuva tamperelainen johtaja, ammattikehtaaja ja kirjailija eli nainen ilman rajoja” (lainaus Meriläisen esittelystä Feministisen ajatushautomo Hatun verkkosivuilta).

Juttelimme Meriläisen kanssa WhatsApp-videopuhelulla, kun hän oli junassa matkalla Tampereelle. Keskustelusta nousi ilmi seuraavat asiat:

1. Taiteilijoiden kulttuuripoliittiset haaveet – ainakin ne, joihin Meriläinen yleisimmin törmää – tuntuvat olevan vielä aika ujoja ja pieniä. Haaveillaan vaikkapa, että ”tätä samaa kuin ennenkin, mutta enemmän”. Unelmointi, haaveilu ja paremman tulevaisuuden visiointi ei kuitenkaan ole mikään helppo tai yksiselitteinen prosessi – siihen kannattaisi minun mielestäni taideoppilaitoksissa ihan reippaasti myös kannustaa ja sitä opettaa (kiitos Sonya Lindfors, joka pidit Outokummussa meille pienen haaveilutyöpajan osana tuotantotaitoihin liittyvää kurssia minun opiskeluaikanani –  silloin kehittelin luovia ratkaisuja turvatakseni toimeentuloni kesälomalla).

2. Jotta poliitikot kuulisivat viestin, toiveen tai vaatimuksen, ja ottaisivat sen vakavasti, se täytyy muodostaa ja ilmaista. Meriläinen kannustaa pirkanmaalaisia taiteilijoita, taiteenlajista riippumatta, muodostamaan ensin yhteisen tavoitteen ja sitten kertomaan sen niille poliitikoille, joita kiinnostaa sitä kuunnella (kyllä, heitä on myös kuntapäättäjissä). Tavoitteen tulisi olla yhteinen monesta syystä, mutta ainakin siksi, että yhden taiteilijan/teoksen/taiteenlajin kukoistus lisää kulttuurin ja taiteen arvostusta yleensä, ja näin palvelee kaikkia taiteen ja kulttuurin kentällä työskenteleviä. PTK ry:n toiminnanjohtaja Piia Kulin tekee pirkanmaalaisten tanssitaiteilijoiden edunvalvontaa monessa eri yhteydessä ja työryhmässä erinomaisesti, mutta Meriläinen nostaa entisenä poliitikkona esiin, että sen paremmin viesti kuullaan, mitä useammalta eri suunnalta se kuuluu. Joskus myös ns. ”tavallisen kansalaisen” ääni on poliitikosta mieluisampi kuunnella kuin ammattikseen vaikuttamistyötä tekevän.

3. Tällä hetkellä kulttuuripoliittinen lobbaus eduskuntatasolla on vähäistä. Vaikuttajaviestintätoimisto (=mm. lobbauspalveluita myyvä yritys) Blicin tekemän analyysin mukaan vaalien alla järjestöjen ja liittojen julkistamissa hallitusohjelmatavoitteissa kulttuuria ja taidetta käsiteltiin huomattavan niukasti. Sanatasolla julkisissa tavoiteohjelmissa korostuivat kulttuurin osalta luovuus ja tekijänoikeudet.

4. Meriläisen mukaan ammattimaista lobbausta eduskunnassa tekee tällä hetkellä tanssin etua ajaen Tanssin talo. Heidän pyrkimyksissään on muuttaa taiteen julkista rahoitusrakennetta palvelemaan paremmin tanssitaidetta ja erityisesti vierailunäyttämöperiaatteella toimivaa Tanssin taloa. Tanssitaiteilijoiden tekemään lobbaukseen eduskuntatasolla Meriläinen ei ole itse törmännyt. Rakenteiden muuttamisesta kyllä puhutaan taiteen kentällä paljon, mutta ylettyykö tämä käyty keskustelu nyt sinne, missä rakenteita tosiasiallisesti muodostetaan ja niitä voidaan muuttaa? Edellisten eduskuntavaalien alla vuonna 2015 taiteilija-kuraattori Jussi Koitela toimitti Suomen Taidepoliittisen Käsikirjan, joka jaettiin työvälineeksi kaikille uusille kansanedustajille kyseisenä keväänä. Kirjan tuhannen kappaleen painokulut katettiin joukkorahoituskampanjalla. Suomen Taidepoliittinen Käsikirja ja sitä edeltänyt Taidepoliittinen huippukokous ovat minusta erinomainen esimerkki siitä, miten ja mitä taiteilijalähtöinen taide- ja kulttuuripoliittinen lobbaus voi olla. Tehdäkseen politiikkaa ei tarvitse välttämättä ryhtyä ammattipoliitikoksi.

5. Kulttuuripolitiikka ei ole mitenkään selvärajainen tai eristynyt alue. Kulttuuri- ja taidekysymyksiä tulee käsitellä niin sosiaalipoliittisissa, terveys- ja hoitoalaan liittyvissä kuin koulutuspoliittisissakin työryhmissä ja keskusteluissa.

No, mitä vastauksia Meriläinen yllä esitettyihin kysymyksiin sitten sai? Erinomainen tiivistys löytyy Meriläisen itsensä tekemänä tästä videosta. Taiteilijatoimistossa oli läsnä toimijoita eri taiteiden aloilta, ja yksi konkreettinenkin yhteinen tavoite tapaamisessa taisi löytyä: Tampereen kaupungin on muodostettava poliitikoille selkänojaksi kaikkia taiteiden aloja palveleva kulttuuritilastrategia. Kuntien ja kaupunkien tulisi nimittäin olla sellaisia, että taiteilijoiden kannattaa niissä asua. Mikäli tilojen vuokrahinnat vaikkapa Hiedanrannassa väliaikaisen Hiedanrannan jälkeen asettuvat markkinatalouden määrittämäksi, kulttuuritoimijoilla ei ole lainkaan/on hyvin rajattuja mahdollisuuksia niissä toimia. Tämä olisi menetys niin mahdolliselle tulevalle kulttuuripääkaupungille, kuin siellä työskenteleville taiteilijoille ja kaupunkikulttuuritoimijoillekin.

Terkuin,
Kynäilijä-Alli

Linkkejä ja lähteitä:

Vaikuttajaviestintätoimisto Blicin analyysi julkisista hallitusohjelmatavoitteista

Suomen Taidepoliittinen Käsikirja

KULTA ry:n verkkosivut

(Anekdoottina mainittakoon vielä lopuksi että myös ympäristöasiat loistivat huomattavalla vähäisyydellään järjestöjen ja liittojen julkisissa hallitusohjelmatavoitteissa Blicin selvityksen mukaan ainakin tänä vuonna.)

–

Vuoden 2019 Kynäilijän, tamperelaisen tanssija-puheviestinnän opiskelija Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Kirje kansanedustajille

Pirkanmaan Tanssin Keskus ry onnitteli 18.4.2019 pirkanmaalaisia kansanedustajia ja toivoi, että hallitusneuvotteluissa ja kansanedustajakauden aikana he pitävät huolta Pirkanmaasta, taiteen ja kulttuurin asemasta ja kulttuurihyvinvoinnista seuraavasti:

Pidetään Pirkanmaa taiteellisesti elinvoimaisena ja vahvistetaan maakunnan taiteen rakenteita Maakunnan kehityksen kannalta on oleellista, että Pirkanmaa pysyy taiteellisesti elinvoimaisena ja siksi taiteen rahoituksen pääkaupunkiseudun ulkopuolella tulee nousta huomattavasti. Myös taiteen edistämisen alueellisia rakenteita ja toimintoja on vahvistettava.

Nostetaan taiteen ja kulttuurin rahoitus valtion talousarviossa ainakin yhteen prosenttiin Toivomme, että edistätte taiteen ja kulttuurin rahoituksen (luku 29.80) nostoa valtion talousarviossa ainakin yhteen prosenttiin. Rahoituksen nosto taiteelle ja kulttuurille parantaa taiteilijoiden toimintamahdollisuuksia, mahdollistaa kasvun ja alan kehittymisen sekä tuo rahoituksen tasolle, joka vastaa luovien alojen yhteiskunnallista merkitystä.

Turvataan tanssin vapaan kentän kehitys ja monimuotoisuus Tanssin vapaan kentän lisärahoitustarve on 10 miljoonaa euroa, josta vain pieni osa toteutuu nyt koko vapaan kentän uudistamiseen suunnatun 3 miljoonan lisärahoituksen kautta.

Vakiinnutetaan Pirkanmaan kulttuurihyvinvointitoiminta Pirkanmaan on ollut vuodesta 2015 lähtien edelläkävijä kulttuurihyvinvoinnin osalta. Vakiinnutetaan ja juurrutetaan kulttuurihyvinvointi osaksi sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteita ja hyvinvoinnin seurantaa. OKM:n ja STM:n yhteistyötä tulee jatkaa ja tukea kohdentaa Pirkanmaan pysyvän koordinaatio- ja yhteyspisteen toimintaan.

Parannetaan taiteilijoiden sosiaaliturvaa ja toimeentuloa Taiteilijoiden sosiaaliturvaa on kehitettävä, toimeentuloa parannettava, työllistymistä edistettävä ja työmarkkina-asemaa selkiytettävä. Kehittämisessä on huomioitava jo olemassa olevat alueelliset mallit. Muun muassa PTK:lla on ollut käytössä vuodesta 2016 lähtien aluekeskuspalkka, joka vastaa kehitteillä olevaa taiteilijapalkkamallia.

Maailman muuttamisen muoto 2: tanssitaide

Minulla alkoi yliopisto-opinnoissani juuri uusi kurssi: vaikuttaminen ja argumentointi. Kurssilla käsitellään muun muassa lobbauksen perusperiaatteita, vaikuttavien viestien muotoilua ja tieteellistä argumentaatiota. Kurssin yhteys yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen on suora – luennoilla keskustelemme politiikasta ja kurssityönä suunnittelemme teoriapohjaisia vaikuttamiskampanjoita, joiden pyrkimys on saada aikaan muutosta jossakin sosiaalisessa ongelmassa ympärillämme. Kurssin ensimmäisellä luennolla määriteltiin vaikuttaminen jonkin voiman, toiminnan tai muun kohdistumisena johonkin tavallisesti niin, että kohteessa tapahtuu tai pyrkii tapahtumaan joku muutos.

Kurssin toisen luennon jälkeen menen Liikelaiturille Haiharan residenssitaiteilijan Masi Tiitan työpajaan. Tanssi- ja esitystaiteen kentillä muun muassa koreografina ja esiintyjänä työskentelevä Tiitta työstää Haiharassa paraikaa uutta teostaan yhdessä työryhmänsä kanssa. Neljän tunnin työpajassa työskentelemme kahden pitkäkestoisen harjoitteen parissa. Aistimme kehon painavuutta lattiaa vasten makuulla ja seisten, ja hienovaraisten pääasiassa kysymysmuotoisten ohjeiden myötä syntyy liikettä.

Työpajassa Tiitta kertoo, että viimeaikaisissa teoksissaan hän on työskennellyt painon ja hitaan, alaspäin suuntaavan liikkeen parissa. Tätä liikkumista hän on alkanut kuvailla sanoilla väsymys ja voimattomuus. Kysymys siitä, millainen keho ansaitsee tulla nähdyksi, tuntuu nousevan Tiitan töissä esille. Hänen teoksissaan näkyväksi tulee jokin muu, kuin kaikkeen pystyvä ja alati kannateltu tanssija. Tiitta ajattelee, että mikäli kinesteettistä empatiaa on olemassa, olisi hyvä, että sitä koettaisiin myös väsyneitä ja voimattomia kehoja kohtaan.

Työpajaa seuraavana päivänä me juttelemme pari tuntia yliopiston kahvilassa. Olen antanut keskustelulle otsikon: “Voiko tanssitaiteella saada aikaan muutosta?”. Hetken keskusteltuamme huomaan otsikon muuttuneen jotenkin vääräksi ja turhaksi. Vastaus nimittäin on: kyllä ja ihan ehdottomasti ja koko ajan ja tottakai. Muutos on läsnä aina, kun tanssimme tai todistamme tanssia. Liike muuttaa ja muutos liikuttaa.

Ihan toinen keskustelunsa sitten on, millaista muutosta me oikein odotamme tanssitaiteella saavamme aikaan. Tiitta kokee, että hyväksi – tai rahoittamisen arvoiseksi – taiteeksi tunnutaan tällä hetkellä mieltävän taide, jonka pyrkimys on nimenomaan yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Samalla ne vaikutukset ja muutokset, jotka tapahtuvat taiteen kokijassa tai tekijässä teoksen äärellä jäävät toisarvoisiksi.

Alan ajatella, että tanssitaiteen muutosvoima ja vaikutusvalta piilee ehkä siinä, millaisten arvojen pohjalta taiteilijat työskentelyyn ryhtyvät. Tiitan kanssa keskustelemme muun muassa menestyksestä arvona. Jos menestys on taiteilijalle tärkeä arvo, se todentuu myös tämän työssä. Työskentely tulee tanssitaiteen tapauksessa julkiseksi esityksissä, joista arvo sitten läikkyy läpi yleisöille ja vaikuttaa heihin. Sama tapahtuu minkä tahansa tekoja ohjaavan arvon kohdalla – oli se sitten vaikka leikki, tasa-arvo tai tehokkuus.

Kiinnostavaksi tämä kaikki muuttuu silloin, kun taiteilija ei toimikaan yksin. Yksilöiden toimintaa ohjaavat arvot vaikuttavat nimittäin eniten juuri heihin, joiden kanssa he aikansa viettävät. Erilaisissa hierarkiattomiin rakenteisiin pyrkivissä työryhmissä työskennelleenä ajattelen, että mikäli ryhmä ei ole toisilleen entuudestaan tuttu, arvopohjat olisi hyvä puhua auki ja sanoittaa heti kättelyssä. Yhteistyö on mahdollista myös sellaisissa ryhmissä, joissa yksilöiden työskentelyä ohjaavat arvot ovat ristiriidassa keskenään, mutta helppoa se ei aina ole (odotan jännityksellä eduskuntavaalien jälkeisiä hallitusneuvotteluita, joissa tätä erilaisten arvopohjien törmäilyä työskentelyssä voi sitten ehkä seurata).

Keskustelun jälkeen palaan pohtimaan alkuperäistä otsikkoani keskustelulle. Huomaan, että vastaus siihen, millaista muutosta haluan omalla taiteellani saada aikaan, alkaa muotoutua. Tiitan työpaja ja keskustelu hänen kanssaan nimittäin muistuttavat minua siitä, mikä tanssitaiteessa minulle on vaikuttavinta: toisintekemisen ja toisinolemisen harjoittaminen ja sen tuominen näkyväksi.


Terkuin, Kynäilijä-Alli


Lisää Masi Tiitan ajatuksia ja muuta aiheeseen liittyvää:

Masi Tiitan ja työryhmän Le Mer –esityksen avoimet harjoitukset Liikelaiturilla perjantaina 29.3. klo 17-19.

Postmoderni tanssi Suomessa? -kirjassa julkaistu Masi Tiitan artikkeli Vastatiloja

Masi Tiitta e s i t y s r a d i o n vieraana Viola-teoksen tiimoilta

Kielitoimiston sanakirjan määritelmä sanalle vaikuttaa


—

Vuoden 2019 Kynäilijän, tamperelaisen tanssija-puheviestinnän opiskelija Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 1: aktivismi 100%

Koen itseni yhteiskunnallisesti kohtuullisen aktiiviseksi kansalaiseksi. Osallistun yhteiseen päätöksentekoon, kuulun useisiin yhdistyksiin, joiden kokouksissa käyn vaikuttamassa, seuraan poliittista debattia ja muodostan siitä mielipiteitä. En kuitenkaan juuri pyri vaikuttamaan asioihin minulle osoitettujen vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. En ole aktivisti. Vielä.

Olen aina ihaillut aktivisteja. Heihin liittyy mielikuvissani paljon positiivisia ominaisuuksia: rohkeus, periaatteellisuus, riippumattomuus, sinnikkyys, tekemisen meininki. Tieteen termipankin mukaan aktivismi on suoran toiminnan politiikkaa, jossa epäoikeudenmukaiseksi koettuja käytäntöjä koetetaan muuttaa kansalaistoiminnalla. Siis tekoja oikeudenmukaisuuden puolesta! Aktivismin muotoja voivat olla esimerkiksi tiedon jakaminen, esimerkkinä oleminen, henkilökohtaisten viestien lähettäminen päättäjille, mielenosoituksiin osallistuminen ja niiden masinoiminen, järjestöissä vaikuttaminen – vaikka mitä.

Helsingissä asuva Pauliina Kettunen on tanssitaiteilija, tanssinopettaja ja aktivisti. Hänelle aktivismi tarkoittaa sitä, että elää ja toimii ideologiansa mukaan – tässä tapauksessa aktiivisesti kylvää hyvää ympärilleen. Käytännössä se näkyy esimerkiksi, kun Kettunen poimii maasta roskia aina paikasta toiseen kävellessään, puolustaa sorrettuja tilanteessa kuin tilanteessa tai selaa säännöllisesti kansalaisaloite.fi-sivustoa ja allekirjoittaa niitä, joiden kanssa on yhtä mieltä. Minä todistin Kettusen aktivistista tekoa Sivuaskel-festivaalilla, kun hän ja Pia Lindy luennoivat tanssi- ja esitystaiteen ammattilaisille sukupuolien moninaisuudesta. Vaikka tilaisuuden teema ja sisällöt olivat suurilta osin itselleni tuttuja, koin, että näin helposti lähestyttävässä muodossa niiden esittäminen oli maailmaa - tai ainakin suomalaista tanssin kenttää - muuttava teko.

Kettunen on esimerkki siitä, että aktivistin ei ole pakko valita taisteluaan. Hän toimii aktiivina sateenkaarijärjestöissä, mutta myös systemaattisesti hyvinvoivemman ympäristön ja laajemmin yhdenvertaisuuden edistämiseksi yhteiskunnassa. Keskustellessani Kettusen kanssa vakuutun siitä, että aktivismi on paitsi tekoja, myös asenne ja elämäntapa.

No, miten aktivismi ja tanssitaide sitten risteävät tai voisivat ristetä? Olen kokenut useita tanssitaideteoksia, jotka ottavat julkisesti kantaa, propagoivat tai julistavat jotakin. Mutta ovatko nämä teokset aktivistisia? Entä artivismi, mitkä sen mahdollisuudet voisivat olla? Seurasin Teatterikorkeakoulun Alumnit ry:n ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ohjauksen ja dramaturgian koulutusohjelmien yhteistyössä järjestämää paneelikeskustelua taiteesta ekokriisin aikakaudella. Tein ehkä omia tulkintojani ja luin rivien välistä, mutta mielestäni panelistit tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että taiteella ekokriisiä ei ratkaista. Näin ehkä onkin, mutta olisiko (tanssi)taiteella mahdollisuuksia vaikkapa käynnistää kansalaisliikkeitä tai jouduttaa poliittisia prosesseja? Voiko tanssitaiteilija omalla asiantuntijuudellaan ja aktivismillaan tuoda kansalaistoimintaan mukaan uusia muotoja, uusia lähestymistapoja? Entä voiko tanssinopettaja kasvattaa oppilaistaan tanssivia aktivisteja?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Keskustelu Pauliina Kettusen kanssa antoi kuitenkin minulle tanssitaiteilijana eväitä maailman muuttamiseen. Kirjoitin muistikirjaani keskustelun jälkeen selkeän suunnitelman, jonka tahdon nyt jakaa kanssanne.

Miten tulla aktivistiksi: 2 askelta
1 päätä, mitä haluat muuttaa
2 valitse käytännön toimi tai teko, johon ryhdyt heti (laaja skaala)

Ja mikäli aiotte nämä askeleet nyt heti ottaa, mutta teitäkin vaivaa valinnanvaikeus tai mielikuvituksen puute, tässä muutama linkki, joihin tutustua näiden kahden askeleen lomassa.

Ihmisoikeusvaalit-kampanja
Dance for the Climate -taideaktivismitempaus 15.3. Helsingissä 
Terapiatakuu -kansalaisaloite
Tanssitaiteilija ja aktivisti Riikka Theresa Innasen ajatuksia taiteesta ja aktivismista 
Taide ekokriisin aikakaudella -paneelikeskustelu 

Terkuin,
Kynäilijä-Alli

Maailma muuttuu, niin Kynäilijäkin

Kuljen päivittäin Tampereen keskustan läpi linja-autolla. Itsenäisyydenkadulla jään kulkuvälineestä ulos, enkä koskaan tiedä, mistä tänään ylitän kadun. Muutos konkretisoituu liikennejärjestelyissä, joita raitiotietyömaat ohjailevat. En jaksa yllättyä, jos joudunkin kulkemaan korttelin verran väärään suuntaan päästäkseni päämäärään. En jaksa yllättyä, jos reitti onkin tällä kertaa suoraviivainen. Muutoksesta on tullut koulumatkojeni normi.

Myös minä, tamperelainen tanssija ja puheviestinnän yliopisto-opiskelija, muutun vääjäämättä. Muutun vuorovaikutuksessa toisten kanssa, muutun solutasolla, muutun olosuhteiden pakosta. Kasvan, kutistun, lihon, laihdun. Ajatukseni muuttuvat ja ne muuttavat käytöstäni. Ruumiini muuttuu ja se muuttaa liikettäni. En pelkää näitä muutoksia.

Maailma ruumiini ja koulumatkojeni ulkopuolella on yhtä lailla taukoamattoman muuttumisen tilassa. Asenneilmapiiri muuttuu, ilmasto muuttuu, ekosysteemi muuttuu, rakenteet muuttuvat. Joitakin näistä muutoksista pelkään. Ihminen aikaansaa nimittäin maailman muutoksista suuren osan. Ja minä olen ihminen.

Minulle on sanottu: aina, kun avaat suusi, sinulla on mahdollisuus muuttaa maailmaa. Minulle on sanottu: ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä. Minulle on sanottu: valitse taistelusi. Olen kyllä kuunnellut näitä sanoja.

En vain ole vielä osannut valita. En ole vielä päättänyt, miten maailmaa muuttaisin. En ole vielä oikein sinut sen kanssa, että minulla ihmislajin edustajana on paljon valtaa muuttaa asioita ympärilläni. Valta-asema saa oloni kiusalliseksi. Jos voisin valita, antaisin valtani eteenpäin vaikka sille leppäkertulle, joka vielä marraskuun lopussa sinnitteli ikkunani alle kasvaneessa rehussa.

En kuitenkaan voi niin tehdä. Niinpä aion opetella suhtautumaan valta-asemaani myötämielisemmin ja uteliaammin. Tämän vuoden aikana aion selvittää, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisin tanssitaiteilijana saada aikaan. Aion kääntyä minua viisaampien ja valtaa rohkeammin käyttävien taiteilijoiden ja muiden asiantuntijoiden puoleen ja kysyä heiltä minua askarruttavia kysymyksiä. Näiden keskustelujen pohjalta kirjoitan tälle alustalle tekstejä, jotka toivottavasti antavat myös teille lukijoille eväitä taukoamattoman muutoksen värittämään elämään ja siihen, miten tamperelainen tanssitaiteilija voi muuttaa maailmaa – ja miten maailma muuttaa häntä.

Linja-autossa matkalla kotiin kaikki on ennallaan. Bussi kulkee samaa reittiä kuin tullessa. Rakennukset ovat paikoillaan eikä raitiotietyömaa ole ainakaan silminnähden edistynyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö muutosta olisi tänäänkin tässä kaupungissa tapahtunut. Jotkut muutokset eivät nimittäin näy silmin, tai todennu yhdessä päivässä.

Terveisin,
Alli Mattila
Kynäilijä 2019