Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelivät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään keskustelun muodossa. Dialogisarja on päättynyt.
Tässä tekstissä kokoan yhteen, mitä ajatuksia dialogeista heräsi yleisellä tasolla. Päällimmäisenä minulle on jäänyt tunne, että keskustelua pitäisi olla enemmän. Kuvittelin olevani ajatuksineni ja mielipiteineni yksin. Jutellessa kollegoiden kanssa todellisuus on auennut aivan toisenlaisena: kaikkihan me tällä alalla pyörittelemme samoja ideoita - noin suunnilleen ainakin. Toiset meistä keskittyvät vähän eri asioihin kuin toiset, kiinnostukset hiukan eroavat, mutta yleisellä tasolla kamppailemme samojen haasteiden kanssa.
Olen oppinut valtavasti paikallisista tanssitaiteen tekijöistä. Monien kanssa en ollut aiemmin edes jutellut kunnolla. Kuulin juttelutuokioiden yhteydessä, mikä heitä kiinnostaa ja huolettaa, mitä he toivovat tulevaisuudelta ja millaisista taustoista tulevat. En osaa hahmottaa, millaista on ollut lukea kirjoitettuja dialogeja. Niiden käyminen on kuitenkin ollut erittäin mielenkiintoista ja merkityksellistä itselleni.
Keskusteluissa on tullut sanottua asioita suoraan, jopa niin, ettei kaikkea ole sopivaa kirjoittaa auki tekstiksi. Puhe on tekstistä poiketen tilannesidonnaisempaa. Kirjoitettuja dialogeja taas voi lukea ja tulkita irrallaan kontekstista, jolloin väärinymmärrysten mahdollisuus kasvaa. Puheessa henkilökohtaisuus, omat tulkinnat sekä ilmaisun tyyliä ja asennetta viestivät elementit korostuvat. Keskustelut olivat teräviä, mikä oli itselleni nautinnollista, mutta kontekstisidonnaisuudessaan toisinaan liian kärkkäitä ja henkilökohtaisia kokonaisuudessaan julkisesti jaettavaksi.
Vuorovaikutus on inspiroitumisen, motivaation ja jaksamisen perusta. Väitän, että se on työn jatkuvuuden kannalta keskeistä. Suoruus on hyvästä, se tuo konkretiaa, vaikka kontekstista irrotettuna sitä on haasteellista tulkita niin kuin puhuja sen on alun perin tarkoittanut. Pidän spontaanista ja rehellisestä jutustelusta. Se on palautetta ja ideointia parhaimmillaan. Tällaista dialogia saisi olla enemmänkin. Sen harvinaisuutta surressani katse kääntyy kuitenkin ensimmäiseksi ihan itseeni: olen todella taitava eristäytyjä, en puhu kovin monille, häivyn esityksistä heti niiden päätyttyä (koska tuntuu hölmöltä jäädä nurkkiin pyörimään, kun ei ole mitään sanottavaa),en edes käy katsomassa esityksiä kovin usein (ei muka ole aikaa, rahaa, kiinnostusta, on muutakin tekemistä, en vaivaudu ottamaan selvää koska esityksiä – kaikki tutut perusselitykset). Olenko liian kiireinen spontaanille juttelulle vai kuvittelenko vain olevani sitä?
Ratkaisuna ehdotan, että juttelemme toisillemme, kun seuraavan kerran tapaamme kasvokkain. En ole niinkään esitysten yleisökeskustelujen suuri fani, sillä taiteilijan katkonainen monologi ja pari geneeristä kysymystä yleisistä aiheista eivät itseäni aina jaksa kiinnostaa. Sen sijaan ehdotan, että alamme uskaltaa jutella henkilökohtaisesti toisillemme useammin. Seuraavan kerran, kun näet minut jonkin tapahtuman yhteydessä, olet tervetullut kysymään minulta mitä tahansa suoraan. Lupaan vastata rehellisesti.
