Visiot

Esittelyssä  Niina  Rajaniemi.  Niinan  teokset  Caya  ja  Loopperi  nähtiin  Liikelaiturilla  toukokuussa.  Loopperi  nähdään  mahdollisesti  myös  myöhemmin  kesän  aikana  Tampereen  keskustan  alueella.  Lukiessasi  lisää  joka  puheenvuoron  loppuun  nauruhymiö. 

Diina:  Kerro  Cayasta  (lausutaan  Saija),  mitä  tuli  tehtyä? 
Niina:  miten  meni  noin  niin  kun  omasta  mielestä.  Me  on  itse  asiassa  nyt  jatkettu  sitä.  Se  jäi  vähän  kesken,  aika  ei  ihan  riittänyt  silloin  (syksyllä  2017)  viedä  sitä  loppuun.  Se  saa  nyt  pituutta  lisää,  siihen  tulee  teemoja,  mitä  ei  ehditty  ottaa  viimeksi.  Mulle  jäi  hyvät  fiilikset,  koko  porukallekin  jäi  palautteen  mukaan.  Ja  sitä  on  kiva  tehdä  ja  kiva  esittää. 
Diina:  Toi  on  musta  hyvä  määritelmä,  että  se  tuntuu  hyvältä  pidemmän  ajan  yli,  silloin  tuntuu,  että  työssä  on  jotain  perää.  Siinä  vaiheessa,  kun  on,  että  ei  tehdä  näin,  tehdään  vähän  eri  tavalla...
Niina:  Muutetaan  koko  homma  itse  asiassa...
Diina:  Niin  sitten  voi  vähän  miettiä.  Niina:  Mutta  tämän  kanssa  mulla  ei  oo  sellasta  oloa.  Tuntuu,  että  nää  on  ne  päätökset,  mitä  tehtiin,  tuntuu  edelleen  ihan  oikeelle.  Mä  meen  mututuntumalla  aina  sen  kanssa  mitä  teen.  Se  on  nyt  ajatuksellisesti  viety  loppuun.   

Diina:  Millaiset  asiat  sua  nyt  inspiroi? 
Niina:  Mua  inspiroi  tällä  hetkellä  sellaiset  monitaiteelliset  prokkikset,  mua  kiinnostaa  yhdistää  eri  esittävän  taiteen  lajeja  tai  kenttiä  ylipäätään.  Oon  nyt  kiinnostunut  äänenkäytöstä  ja  siitä,  mitä  kaikkea  voi  tehdä  yhdistämällä  teatterielementtejä. 
Diina:  Mutta  pääasiassa  musiikki,  teatteri  ja  tanssi  -linjalla?
Niina:  Joo,  se  on  just  se  juttu,  miten  yhdistää  esim.  äänenkäyttöä.  Miten  yhdistää  eri  genrejä  toisiinsa.  Se  on  itselle  uutta.  Näkee  vahvemmin,  miten  voi  tehdä,  kun  kokeilee. 
Diina:  Ja  ääni  niin  kuin  puhe,  laulu,  vai  onko  siinä  mitään  rajausta? 
Niina:  Ei  kun  kaikki  vaan  mitä  voi  tuottaa,  ei  mitään  rajausta  ja  myöskin  kaikki  muutkin  äänet,  tilojen  äänet  ja  miten  ne  vaikuttaa  kokonaisuuteen. 
Diina:  Entä  kun  oli  puhe  siitä  teatterista,  niin  mitkä  elementit  teatterikentältä  kiinnostaa?  Ei  nyt  varmaan  koko  teatterikenttä?  Tai  se  on  niin  laaja,  et  sieltä  löytyy  ihan  kaikenlaista. 
Niina:  Mä  en  tiedä  onko  mulla  mielessä  mitään  tiettyjä  metodeja  tai  sellaista.  Ehkä  ylipäätään  puhe  ja  dialogi,  tekstin  käyttäminen.  Sitä  mä  haluan  harjoitella  tällä  hetkellä.  Koska  se  on  ollut  mulle  vaikeeta,  niin  että  se  toimis.  Puheen  käyttäminen  niin  että  se  toimii,  se  on  haastavaa. 
Diina:  Musta  pitää  käydä  aina  keskustelu,  minkä  pohjalta  sen  rakentaa  Niina:  Ettei  se  oo  tyhjä,  liimattu...Diina:  Kun  ne  keskustelun  dynamiikat  on  tietynlaisia,  niin  sitä  kautta  tulee  se  miten  se  kuulostaa  dialogilta. 
Niina:  kyllä  ja  sitten  milloin  se  on  tarpeellinen,  koska  se  (teksti)  on  niin  vahva,  niin  sitten  missä  vaiheessa  se  syö  kaiken  muun  ympäriltä. 
Diina:  Joo  sekin.  Mutta  toisaalta,  kun  oon  työskennelly  tekstin  kanssa,  niin  musta  on  hauskaa,  kuinka  paljon  elementtejä  voi  kasata  päällekkäin,  että  menee  sen  rajan  yli,  että  on  jo  liikaa.  Okei  katsojan  pitää  valita,  mihin  keskittyy. 
Niina:  Täytyy  sanoo,  että  mä  pelkäsin  ehkä  tätä  Cayan  kanssa.  Mutta  sitten  taas  mä  sain  hyvää  palautetta  ja  koin  itse,  että  se  on  hyvä.

Diina:  Pitäähän  tietty  teoksen  kokonaisdynamiikan  kanssa  ajatella,  ettei  se  ole  täyttä  tykitystä.  Millä  tavalla  johdattaa  dynamiikkaa,  että  keskittyminen  pysyy,  mutta  tulee  hetkiä,  että  siellä  onkovaan  tempoon  juttuja  välillä. 
Niina:  Tätä  mä  rupesin  itse  miettii  aika  paljon,  mikä  kohtauksen  kesto  on  ja  voi  olla.  Koska  mä  huomaan,  että  mulla  on  tapana  tehdä  samanmittaisia  pätkiä. 
Diina:  Musta  se  riippuu  tosi  paljon  sisällöstä  ja  siitä  kuinka  kauan  oma  mielenkiinto  säilyy  asiaa  tehdessä,  se  määrää  sen  pituuden.  Siinä  vaiheessa,  kun  saa  itsensä  kiinni  siitä,  että  mä  en  oo  enää  tässä  jutussa,  niin  silloin  olis  pitänyt  jo  siirtyä  seuraavaan.   
Niina:  Niin,  se  on  just  tää. 
Diina:  Siinä  on  aika  etuoikeutetussa  asemassa,  kun  voi  ohjata  katsojan  mielenkiintoa  omalla  huomiolla. 
Niina:  Se  on  tosi  paljon  myös  sitä,  kun  tulee  ensimmäiset  katsojat  siihen,  niin  sitten  vasta  aistit,  mikä  on  sopiva  pituus.  Silloin  kun  työskennellään,  pystyt  työstää  sitä  monta  tuntia,  kun  se  aihe  on  kiinnostava,  mutta  sitten  se  pitää  rajata.  Mutta  miksi  teet  jonkin  päätöksen,  minkä  pituinen  se  kohtaus  on.  Mä  veikkaan,  että  tää  on  mun  suurin  haaste. 
Diina:  Ainahan  se  on  karsimista. 
Niina:  Mulle  tulee  aika  nopeesti  visio,  mä  en  hirvittävän  kauaa  pyörittele. 
Diina:  Liikemateriaalin  osalta  vai  miten? 
Niina:  Ei,  kun  enemmänkin  teemat  kohtausten  sisällä.  Mä  en  halua  sekoittaa  niitä,  vaan  käsittelen  ne  eri  tavalla. 
Diina:  Mistä  tulee  se  sisältö,  mitä  sä  käsittelet  jonkin  teeman  sisällä?  Miten  sä  lähdet  lähestymään  niitä  ja  mitä  sä  teet  niitten  kanssa? 
Niina:  Ihan  esimerkiks,  lukeminen,  improaminen,  keskusteleminen  ja  se  mitä  siitä  syntyy.  Sitä  enemmän  siitä  aiheesta  saa  kiinni,  kun  eri  tavoin  käsittelee.  Mä  luotan  siihen  tunteeseen,  että  joku  tuntuu  oikealle,  valinnat  tulee  sitä  kautta.  Mutta  aika  paljon  mä  pyörittelen,  mitä  kaikkea  aihe  pitää  sisällään.  Sitten  saatan  kuunnella  kappaleita  ja  niiden  sanoituksia.  Se  on  ihan  kaikki,  mitä  koen,  alan  nähdä  yhteyksiä  kaikkialla.  Päivittäiset  asiat,  ihmiset  –  se  on  muuten  yksi,  joo  mä  seuraan  ihmisiä!  Tai  jotain  ihmisten  keskusteluja,  joskus  on  vaan  että  kun  ton  olis  saanut  nauhalle.

Diina:  Entä  jos  miettii  Tampereen  tanssikenttää,  hyviä  ja  huonoja  juttuja,  mitä  sä  koet,  miten  asetut  tähän  yhteisöön?
Niina:  Veikkaan,  että  mä  saatan  kokee  sen  epätodellisesti  jotenkin  omalla  tavallaan.  Musta  tuntuu,  että  mulla  on  ollut  töitä  ihan  hirveesti.  Mulla  saattaa  olla  tosi  ruusuinen  kuva  siitä,  mutta  mä  myös  tiedostan,  että  oon  tosi  valmis  tekemään  eri  juttuja,  opettamaan,  tanssimaan,  tekemään  koreoo.  Ja  teen  sitä  sekä  taide-  että  viihdepuolella. 
Diina:  Mitkä  on  ne  kaikki  asiat  mitä  sä  teet  tai  lasket  työks? 
Niina:  Ihan  hirveesti  on  asioita,  jotka  vain  pitää  tehdä,  sähköposteja,  asioitten  sopimista,  se  vie  ihan  kauheesti  aikaa. 
Diina:  Älä...
Niina:  Se  kuuluu  sun  työhön,  se  vie  aikaa,  mutta  siitä  ei  välttämättä  saa  rahaa.  Oon  kyllä  tosi  vähän  parin  viime  vuoden  aikana  tehnyt  töitä  niin,  että  mä  en  saa  niistä  rahaa.  Kyllä  mä  lasken  sen  melkein  siitä,  että  mistä  tulee  palkkaa,  niin  se  on  töitä. 
Diina:  Mistä  se  tulee? 
Niina:  Opettaminen,  nyt  oon  vähentänyt  sitä,  sitten  on  nyt  toi  Loopperi,  sitten  kierrän  Abba-musikaalin  kanssa,  sitä  on  ehkä  joka  toinen  viikonloppu,  ja  sitten  toukokuussa  alkaa  Valkeakosken  kesäteatterin  kanssa  –  siellä  oon  koko  kesän.  Sitten  mitäs  muuta  mä  teen?  Diina:  Tiiän  tunteen...

Niina:  Sitten  noi  prokkikset.  Nyt  haluan  rauhoittaa  meininkiä,  että  on  välillä  vapaapäiviä,  ettei  ihan  hullua  ole  menoa.  Koska  aina  opetushommista  kertyy  näytösten  tekemistä,  pukujen  hakemista.  Varmaan  kaks  tuntia  päivässä  kertyy  semmosia. 
Diina:  Ekstrahommia,  jotka  vain  kertyy. 
Niina:  Niin  ja  niitä  tulee  samana  päivänä  vielä  lisää,  sitten  sä  vaan  yrität  hoitaa  niitä  alta.   
Diina:  Nekään  ei  lopu  tekemällä.  Entä  jos  kuvittelisit  ideaalitilanteen,  mitä  sä  siinä  tekisit  työksi? 
Niina:  Jooo...  Mä  tekisin  ainoastaan  koreografioita,  työskentelisin  taiteilijana,  tykkään  myös  opettaa,  koska  siinä  saa  olla  ihmisten  kanssa  ja  kun  on  hyvä  porukka,  huomaan  että  mä  tarviin  sitä  jopa  jollain  tavalla.  Varmaan  pitäisin  muutaman  tunnin  viikossa,  nykyä  ja  improa,  muuten  tekisin  vain  koreoo  ja  treenaisin  itse,  kävisin  tunneilla.  Sellainen  olis  kiva,  että  olis  joku  vakkariporukka  kenen  kanssa  tekis.  Nyt  oon  käynyt  siellä  Treenit-tunneilla  pari  viikkoa,  kun  on  ollut  aikaa.  Mutta mun  ongelma  on  se,  että  mä  en  jaksa  nousta  aamulla.  Mä  tarviin  omaa  treeniä,  se  on  ehkä  se  mikä  on  puuttunut  tästä.

Välissä  keskustelua  henkilökohtaisista  koulutushistorioista  sekä  koulutuksen  merkityksestä.

Niina:  Sitä  mietin,  voinko  mä  sanoa,  että  oon  näyttelijä  ja  laulaja,  että  osaan  niitä,  jos  ei  niihin  ole  koulutusta. 
Diina:  Musta  jos  sä  teet  sitä  viis  tai  kymmenen  vuotta  työssä,  niin  voit  sanoo,  että  osaat  näytellä  tai  laulaa,  mutta  oot  taustaltas  tanssija.  Voit  olla  ihan  yhtä  relevantti  esiintyjä,  mutta  ei  sulla  välttämättä  ole  samanlaisia  valmiuksia  miettiä  teatterin  metodeja  esimerkiks. 
Niina:  Sähän  muutut  neljän  vuoden  koulutuksen  aikana  tosi  paljon.  Vaatii  aika  pitkän  ajan,  jos  sä  yksin  hoksailet  niitä  asioita.  Saada  kokemuksia,  varmuutta...
Diina:  Ja  kun  oot  koulussa,  sulle  syötetään  materiaalia  mitä  voisit  vielä  johonkin  asiaan  liittyen  ajatella.  Jos  rupeet  yksin  kahlaamaan  sitä,  niin  todennäköisyys,  että  löydät  sitä  on  jo  pienempi. 
Niina:  Tota  mietin,  että  kun  oot  koreografi  eikä  sulla  ole  mitään  kokemusta  kehosta.  Onhan  koreografeja,  jotka  ei  ole  tanssijoita. 
Diina:  Riippuu  siitä,  mitä  koreografialla  tarkoittaa,  esimerkiks  on  koreografioita,  jotka  on  tilasuunnittelua  vaikkapa  Forsythen  rengasteos  (The  Fact  of  Matter,  2009),  onhan  sekin  koreografiaa,  mutta  ei  se  välttämättä  tanssijataustaa  kysy,  se  vaatii  kokemuksen  kehosta  –semmoinenhan  on  jokaisella.  Vähän  riippuu,  mihin  haluaa  sijoittua  koreografian  kentällä.


Kynäilijän  vuoden  2018  kirjoitukset  esittelevät  pirkanmaalaisten  taiteilijoiden  ajatuksia  työstään  säilyttäen  dialogin  nauhoitushetken  keskustelevan  sävyn.