tiistai 24. huhtikuuta 2018

Tapa olla vuorovaikutuksessa maailman kanssa

Esittelyssä  Tuija  Touhunen.  Tuijan  ja  työryhmän  (Hanna  Kahrola,  Antti  Marjakangas)  teos  Epilogi  nähtävillä  Pirkanmaan  metsissä  22.4-10.6.  Kesäkuussa  Tuija  jatkaa  työskentelyä  Vaikutuksia  ympäröivästä  -projektin  parissa  osana  toista  työryhmää.


Diina:  Sulla  on  peda  puoli,  sitten  sulla  on  taiteen  tekemispuoli  myös,  mikä  näitten  suhde  on?
Tuija:  Mulla  ei  ole  ollut  tanssijaidentiteettiä  koskaan,  mulle  on  ollut  teatteri  se  juttu  ja  oon  reenannut  tanssia  harrastuksena,  mutta kun  oon  hakenut  kouluihin  niin  oonkin  päässyt  tanssissa  pidemmälle,  siinä  on  mennyt  niin  päin.  Sitä  on  hakenut  itseään,  mikä  suhde  siihen  tekemiseen,  miten  hahmottaa  itsensä  siinä,  onko  tanssi,  teatteri,  jotain  siltä  väliltä,  missä  kontekstissa  ja  kenen  kanssa  tekee  töitä,  missä  haluaisi  tehdä  töitä.  Opettajuus  taas  on  leipätyö  ja  taide  on  sellainen  mitä  itessä  haluaa  kehittää.  Koen  että  ne  osittain  kulkee  käsi  kädessä,  ne  prosessit,  ja  ne  tukee  toisiaan,  mutta  en  halua  olla  totaalisesti  kumpaakaan.  Tuntuu  niin  vaikealta  selviytyä  pelkkänä  taiteilijana.  Opetus  auttaa  sanoittamaan  sitä  mitä  tekee,  reflektoimaan  sitä.
Diina:  Jos  saisit  utopistisesti  valita  ja  järjestää  maailman  just  niin  kuin  haluisit,  mitä  sä  sitten  tekisit?
Tuija:  Sitten  mä  tekisin  taideprokkiksia  ja  kävisin  niitten  pohjalta  pitämässä  kursseja  ja  opettaisin  intensiivisempiä  pätkiä  joilla  olisi  joku  teema,  mutten  säännöllisiä  viikkotunteja.  Toisaalta  mä  tykkään  siitä,  että  tulee  rutiineja  elämään.  Mutta  se  ottaa  aika  paljon,  kun  on  opetuskausi  niin  ei  jaksa  ideoida  juttuja,  tasapainoileminen  on  haastavaa.  Ehkä  sen  takia  taiteen  tekemisestä  pääsee  nauttimaan  niin  paljon  kun  se  ei  ole  jokapäiväinen  asia.
Diina:  joo,  koska  siihenkin  leipiintyy.
Tuija:  Niin  kuin  varmaan  jokaiseen  asiaan,  jos  tekee.  Nyt  oon  ollut  siinä  Treenit  ry  toiminnassa  mukana  ja  käynyt  aamutreeneillä,  mikä  on  mun  mielestä  tärkeää,  että  on  porukoita,  missä  käydä.  Ne  teakin  opinnot  tuli  mulle  hyvässä  vaiheessa.  Sai  miettiä  mitä  sitä  haluaa  ja  haluaako  opettaa  ja  mitä  ja  minkä  tyylistä  ja  tehdä  taidetta  ja  minkä  tyylistä  ja  voisiko  niitä  prosesseja  yhdistää.  Se  oli  mun  mielestä  tosi  hyvä  vaihe,  koska  en  tiedä  olisinko  muuten  enää  tällä  alalla,  jos  en  olisi  kouluun  päässyt,  kun  pelkkä  opetusidentiteetti  ei  ole  itsellä  vahva,  ja  vaikka  se  voisikin  olla  ja  olisi  se  halu,  niin  ei  löydä  sitä  väylää,  mikä  olisi  konteksti,  missä  oma  juttu  voisi  toimia.  Se  on  haaste.
Diina:  Niin  niitä  opetushommiakin  joutuu  yhdistelemään,  miettimään  omaa  motivaatiotaan.  Tuija:  Se  on  niin  silppua.  Ja  sen  myös  tunnisti  koulussa,  että  on  kollektiivinen  taiteen  tekijä,  haluaisi  jakaa  prosessin  ihmisten  kanssa,  ehkä  just  pienryhmätyöskentely  sopii  itelle,  että  mennään  kohti  jotain  mitä  ei  vielä  tiedetä.  Toi  Epilogi,  mä  koen,  että  noi  kaikki  on  toteutuneet  siinä  kiitettävästi,  on  päässyt  tekemään  just  semmoista  mitä  on  halunnut  ja  semmoisten  ihmisten  kanssa,  jotka  on  samalla  aaltopituudella  sen  asian  kanssa.
Diina:  Mä  palaan  vähän,  sä  puhuit  siitä  teatterista,  näkyykö  se  vielä,  tai  miten  sä  määrität  itses  tanssin  ja  teatterin  rajamaastoon,  vai  heilutko  sä  siinä  enää  tai  vielä?
Tuija:  Kyllä  mä  koen,  että  mä  heilun.  Teakissakin  yritin  pohtia,  miten  paljon  voin  käyttää  teatterikonteksteja  nykytanssin  tunneilla  tai  tanssin  viitekehyksessä.  Kuinka  paljon  voi  esimerkiksi  hyödyntää  kirjoittamista  tai  runoja  ja  etsiä  sanojen  ja  liikkeen  yhteyttä.  Se  mua  kiinnostaa  tosi  paljon.  Mutta  nyt  kun  valmistuin  ja  oon  tässä  työelämässä,  se  on  vähän  jäänyt,  mutta  se  pomppaa  sieltä  taas  uudestaan.  Se  on  enemmän  ollut  taideprojekteissa,  yritän  hyödyntää  sitä  siellä  enemmän.  Ja  kun  oon  kiinnostunut  siitä,  niin  haluan  päästä  siinä  syvemmälle. 

Diina:  Entä  mikä  sua  taiteellisesti  tällä  hetkellä  kiinnostaa?  Tai  jos  miettii  lähtökohtia,  en  tiedä  teetkö  sä  nyt  jotain  muutakin  juttua  vai  onko  Epilogi  nyt  se  juttu?
Tuija:  se  (Epilogi)  on  se,  mikä  on  nyt  päällä.  Mä  tykkään,  että  se  on  tehty  sellaiseen  tilaan  mihin  kaikki  voi  mennä,  ja  mekin  oltiin  se  kesä,  kun  tehtiin  sitä,  siellä  Kaupissa  retkeilemässä.  Se  on  ajatuksen  tasolla  kiva.  Ja  sitten  se  ympäristö  muuttuu  koko  ajan  ja  luonto  muuttuu  koko  ajan,  miten  sen  tuo  esille  niissä  kohdissa  tai  nostaa.  Me  ei  tarvita  mitään  valaistusta,  kun  meillä  on  just  hyvät  valot  kaikkiin  paikkoihin.  Me  kartoitettiin  Kaupin  aluetta,  mitä  me  ylipäätään  halutaan  siellä  tehdä  ja  mitä  nostaa  esille,  alueet  valikoitui  sen  mukaan,  mitä  niistä  paikoista  tuli  mieleen.  Siinä  onsellainen  kokemuksellisuus,  mikä  mua  nyt  kiinnostaa  taiteen  tekemisessä.  Pyrkii  saamaan  tai  antamaan  sellaisen  kokemuksen,  että  voi  olla  tai  katsoa  tai  elää  toisin.  Tuossa  se  on  ylipäätään  miten  tässä  elämässä  ollaan:  luonto  on  koko  ajan  osa  sitä,  mutta  se  ei  vaan  näy  kaikkialle.  Ehkä  joku  kokemuksellisuus  mua  kiehtoo  tällä  hetkellä  ja  uuden  etsiminen,  onko  se  siinä  esityksen  rakenteessa  tai  siinä  miten  sitä  esitystä  katsotaan  tai  koetaan,  joku  että  haluaa  löytää  uusia  tapoja,  itselle  uusia  tapoja. 

Tuija:  Sitten  kiinnostaa  julkiset  tilat.  Viime  elokuussa  esiinnyttiin  Hannan  (Kahrola)  kanssa  Finlaysonin  taidenäyttelyalueella.  Ja  mä  omassa  AMK:n  teoksessa  tein  sen  näyttelytilaan  tai  galleriatilaan.  Olisi  kiva  tehdä  sellainen  kiertävä  teos  näyttelyihin  score-pohjalta.  Sitä  me  nyt  yritetään  vähän  saada  eteenpäin  ja  sille  rahoitusta.  Senkin  takia  julkiset  tilat  kiehtoo,  kun  kaikki  on  valmiina  jo  niin  sitten  voi  vain  nostaa  niitä  esille  ja  tarkentaa  fokusta  niihin  asioihin.
Diina:  Siinä  on  myös  jotakin  mielenkiintoista,  että  työ  ei  ole  teatteritilassa,  välimatka  lyhenee  saman  tien  ja  se  on  muutenkin  eri  näköistä  ja  eri  tyyppistä.
Tuija:  Ja  sattumanvaraisuus  siinä,  että  kaikki  ei  tiedä,  tai  joku  saattaa  tulla  kesken  paikalle.  Näyttelytilat  ja  monitaiteelliset  teokset  ylipäätään  kiinnostaa.  Ehkä  se  liittyy  siihen,  että  haluaa  jotain  uutta  tai  niitä  rakenteita  rikkoa.  Jotain  sellaista  mitä  ei  voi  määritellä  tai  laittaa  lokeroihin.  Monitaiteellisuus  siinä  mielessä  ja  joku  eri  taiteista  vaikuttuminen  kiinnostaa.

Diina:  Sä  sanoit,  että  sä  et  nyt  suunnittele  mitään  juttua.  Onko  se  siitä  kiinni,  että  ei  ole  ideaa  vai  ryhmää?
Tuija:  No  oon  mä  vähän  pyöritellyt  sooloa.  Mutta  olisi  kiva  tehdä  jonkun  kanssa,  joka  tekisi  kanssa  sooloa.
Diina:  Millaisista  lähtökohdista  sä  aloittaisit?
Tuija:  Yleensä  mä  lähden  siitä,  mikä  mua  kiinnostaa  tällä  hetkellä  ja  nyt  mua  kiinnostaa  runot  ja  haluisin  palata  siihen  tekstin  ja  liikkeen  yhdistämiseen.  Sitten  mua  kiinnostaa  saaristot  ja  etäisyydet,  fyysiset  etäisyydet,  kuinka  lähellä  me  tässä  ollaan,  ja  rikkoa  niitä,  ja  maantieteellisetkin  etäisyydet.  Mä  rupeen  niitä  jotenkin  keskenään  pyörittelemään.
Diina:  Onko  sulla  tiettyjä  runoja? 
Tuija:  Ne  on  varmaan  jotenkin  liittyy  saaristoon  tai  etäisyyksiin.  Ehkä  pitäisi  löytää  jotain  mistä  aloittaa.  Oon  mä  joihinkin  esityksiin  kirjoitellut  tekstejä,  mutta  ne  tulee  niin  siinä  esitysprosessissa,  mä  en  osaa  valmiiksi  kirjoittaa. 
Diina:  Joo,  mä  teen  kanssa  noin.
Tuija:  Sitten  se  voi  syntyä  helpostikin  se  teksti,  mutta  tuntuu  haastavalta  etukäteen  kirjoitella. 
Diina:  Niin  siinä  vaiheessa,  kun  ei  ole  prosessi  käynnissä  vielä.  Ellei  sitten  ole  joku  valmis  teksti,  kappale  jostain.

Diina:  Entä  jos  sä  käyt  katsomassa  taidetta,  niin  mitä  sä  tykkäät  katsoa,  mistä  sä  vaikutut?
Tuija:  Viimeks  mä  näin  sen  Tytöt-musikaalin,  mä  en  ole  pitkään  käynyt  katsomassa  mitään  ison  näyttämön  juttua.  Teatterikesässä  kävin  katsomassa  Emilia  Kokon  sooloa  –  teatterin  tekijä,  mutta  se  oli  kai  sirkusyhteistyöjuttu,  se  oli  Klingendahlilla,  sillä  oli  sellainen  Turiseva  tissi  -hahmo,  ja  sillä  oli  eri  juttuja  eri  huoneissa.  Se  oli  just  sellainen  esitys,  jota  oli  vaikea  määritellä,  mitä  se  oli  mitä  näki,  mutta  se  oli  moniulotteinen.  Mä  tulin  heti  ihan  faniks,  ja  menisin  uudestaan  katsomaan.  En  tiedä  mikä  siinä  vaikutti  niin  paljon,  mulla  oli  joku  ennakkokäsitys  mitä  siellä  ehkä  tulisi,  mutta  en  mä  olisi  osannut  kuvitella,  se  yllätti  mut  jollakin  tavalla  ja  se  ei  ollut  ennalta  arvattavaa,  mitä  tapahtui  seuraavaksi,  ja  tykkäsin  siitä,  että  se  oli  eri  tiloissa.  Just  sellaiset  pienten  työryhmien  kokeelliset  teokset  on  jääneet  mieleen.  Telakalla  oon  kanssa  nähnyt  useita,  joista  oon  pitänyt.  Sielläkin  sellaiset,  jotka  leikittelee  muodolla.  Ehkä  mulle  ei  ole  niin  väliä,  mikä  on  aihe  ja  sisältö,  ehkä  mä  oon  enemmän  sellainen  ”muoto  ja  rakenne”.
Diina:  Näyttäytyykö  se  sama  sun  työssä?  Aiheen  toissijaisuus  muotoon?
Tuija:  Se  tulee  sitä  kautta  esille,  että  mulla  on  niin  laajoja  teemoja.  Ne  tarkentuu  vasta  myöhemmin  prosessin  aikana,  sitten  mulle  valkenee,  että  tästä  tässä  onkin  kysymys.  Ja  onneksi  on  ollut  ryhmäläisiä  ja  just  kun  puhuu  muitten  kanssa  niin  ne  tarkentuu.

Diina:  Miksi  taide?  Mitä  sä  saat  taiteesta?
Tuija:  No  niin  sitähän  mäkin  tässä  oon  miettinyt.  Pääsisi  varmaan  helpommalla,  jos  olisi  joku  muu.  Tosi  haastava  kysymys.  Musta  tuntuu,  että  vaikka  mä  en  hakisi  apurahaa  enkä  tekisi  mitään  prokkista,  niin  silti  taide  tapahtuisi  mun  elämässä.  Se  on  osa  sitä,  miten  elää,  vaikkei  se  prosessi  olisikaan,  niin  se  voisi  näkyä  siinä,  että  nyt  meen  yksin  retriitille  tonne  saareen  ja  siellä  luen  kaikki  runokirjat  ääneen.  Se  on  osa  sitä,  miten  yrittää  jäsentää  elämää  ja  maailmaa,  ja  on  tarve,  mitä  ilman  eläminen  ei  onnistu.  Ainakin  mulla  se  aika  paljon  jäsentää,  minkä  takia  olen  täällä  ja  miksi  elän.  Ja  itse  myös  kulutan  taidetta  tosi  paljon,  se  ruokkii  niin  paljon  omaa  hyvinvointia,  jos  vaikka  ei  olisi  kirjoja  tai  ei  voisi  kuunnella  musiikkia,  niin  tekisin  varmaan  jotain  kukka-asetelmia.  Joku  tapa  olla  vuorovaikutuksessa  maailman  kanssa,  ei  välttämättä  tarvitse  olla  edes  muita  ihmisiä.
Diina:  Se  oli  hyvä  pointti,  kai  se  on  joku  sellainen  kontaktipinta  maailmaan.
Tuija:  Joku  sellainen  filosofinen,  henkinen.


Kynäilijän  vuoden  2018  kirjoitukset  esittelevät  pirkanmaalaisten  taiteilijoiden  ajatuksia  työstään  säilyttäen  dialogin  nauhoitushetken  keskustelevan  sävyn.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti