Myös tämä vuosi päättyy juhliin. Liikelaituri täytti viisi vuotta. Sillä on ollut vahva ja nopeatempoinen alku. Viime vuoden valtionpalkinto toi medianäkyvyyttä ja se taas ainakin oman kokemukseni mukaan on tuonut myös uusia katsojia.
Vaikka kyse on vain paikasta, tilasta, on Liikelaituri kuitenkin enemmän kuin pelkät seinänsä. Tila yhdistää tekijöitä, luo mahdollisuuksia taiteelliselle toiminnalle, on näyttämö. Nimenomaan näyttämö on mielestäni vahvin Liikelaituria kuvaava termi, vaikka se viittaakin pääasiassa yleisölle avoimeen toimintaan. Liikelaiturilla tapahtuu paljon muutakin: aamutunteja, työpajoja, kursseja, harjoituksia, kokeiluja. Silti sen perimmäinen tavoite on nostaa tanssin ja nykytanssin profiilia Tampereella –siksi Liikelaituri on näyttämö. Taiteen tekijän näkökulmasta Liikelaituri on rakenne, joka mahdollistaa työn. Siinä on pysyvyyttä ja yhteisöllisyyttä.
Vapaalle nykytanssin näyttämölle on todellakin ollut Tampereella tilausta ja käyttöä. Tähän olisi hyvä upottaa lukuja esityksistä, työpajoista, festivaaleista –numeerisista mittareista, jotka kertovat mitä Liikelaiturilla on järjestetty, mutta kello käy ja tämän tekstin julkaisun takaraja lähestyy, enkä ole tilastollisten ilmaisumuotojen fani muutenkaan. Vaikuttavuutta on myös muunlaista. Tänä päivänä moni Tampereen ulkopuolellakin tanssin parissa työskentelevä tietää Liikelaiturin. Minun ei enää tarvitse selittää muualla toimiville kollegoilleni, mistä puhun, kun kerron harjoittelevani Liikelaiturilla. Tampereelle osataan tulla työpajoihin, harjoituksiin, koetansseihin ja tiedetään, että matka rautatieasemalta on lyhyt.
Liikelaiturin juhlissa 1.12 en ehtinyt jättää viestiäni Toivomusten lähteeseen. Jätän sen tähän: Toivon, että seuraavien viiden toimintavuotensa aikana Liikelaiturista tulee yhä näkyvämpi, vakaampi ja merkittävämpi Tampereen tanssikentän näyttämö. Toivon Liikelaiturille kunnianhimoista, monipuolista ja ennakkoluulotonta taiteellista sisältöä myös jatkossa, sillä tietty riippumattomuuden tuntu on tähän asti tilassa nähdyissä teoksissa puhuttanut. Toivon, että kaikki Liikelaiturilla työskentelevät taiteilijat jatkavat projektejaan tanssin parissa ja että heidän rinnalleen tulee myös uusia kiinnostavia tekijöitä. Toivon, että Liikelaiturin lähestyttävyys matalan kynnyksen taiteellisen työskentelyn tilana pysyy ennallaan.
Ensi vuonna kynäilijän rooliin hyppää uusi kirjoittaja. Minä jatkan työskentelyä apurahataiteilijana.
Rentouttavaa joulua ja säkenöivää uutta vuotta toivottaen,
Diina
tiistai 4. joulukuuta 2018
maanantai 29. lokakuuta 2018
Suoruus on hyvästä
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelivät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään keskustelun muodossa. Dialogisarja on päättynyt.
Tässä tekstissä kokoan yhteen, mitä ajatuksia dialogeista heräsi yleisellä tasolla. Päällimmäisenä minulle on jäänyt tunne, että keskustelua pitäisi olla enemmän. Kuvittelin olevani ajatuksineni ja mielipiteineni yksin. Jutellessa kollegoiden kanssa todellisuus on auennut aivan toisenlaisena: kaikkihan me tällä alalla pyörittelemme samoja ideoita - noin suunnilleen ainakin. Toiset meistä keskittyvät vähän eri asioihin kuin toiset, kiinnostukset hiukan eroavat, mutta yleisellä tasolla kamppailemme samojen haasteiden kanssa.
Olen oppinut valtavasti paikallisista tanssitaiteen tekijöistä. Monien kanssa en ollut aiemmin edes jutellut kunnolla. Kuulin juttelutuokioiden yhteydessä, mikä heitä kiinnostaa ja huolettaa, mitä he toivovat tulevaisuudelta ja millaisista taustoista tulevat. En osaa hahmottaa, millaista on ollut lukea kirjoitettuja dialogeja. Niiden käyminen on kuitenkin ollut erittäin mielenkiintoista ja merkityksellistä itselleni.
Keskusteluissa on tullut sanottua asioita suoraan, jopa niin, ettei kaikkea ole sopivaa kirjoittaa auki tekstiksi. Puhe on tekstistä poiketen tilannesidonnaisempaa. Kirjoitettuja dialogeja taas voi lukea ja tulkita irrallaan kontekstista, jolloin väärinymmärrysten mahdollisuus kasvaa. Puheessa henkilökohtaisuus, omat tulkinnat sekä ilmaisun tyyliä ja asennetta viestivät elementit korostuvat. Keskustelut olivat teräviä, mikä oli itselleni nautinnollista, mutta kontekstisidonnaisuudessaan toisinaan liian kärkkäitä ja henkilökohtaisia kokonaisuudessaan julkisesti jaettavaksi.
Vuorovaikutus on inspiroitumisen, motivaation ja jaksamisen perusta. Väitän, että se on työn jatkuvuuden kannalta keskeistä. Suoruus on hyvästä, se tuo konkretiaa, vaikka kontekstista irrotettuna sitä on haasteellista tulkita niin kuin puhuja sen on alun perin tarkoittanut. Pidän spontaanista ja rehellisestä jutustelusta. Se on palautetta ja ideointia parhaimmillaan. Tällaista dialogia saisi olla enemmänkin. Sen harvinaisuutta surressani katse kääntyy kuitenkin ensimmäiseksi ihan itseeni: olen todella taitava eristäytyjä, en puhu kovin monille, häivyn esityksistä heti niiden päätyttyä (koska tuntuu hölmöltä jäädä nurkkiin pyörimään, kun ei ole mitään sanottavaa),en edes käy katsomassa esityksiä kovin usein (ei muka ole aikaa, rahaa, kiinnostusta, on muutakin tekemistä, en vaivaudu ottamaan selvää koska esityksiä – kaikki tutut perusselitykset). Olenko liian kiireinen spontaanille juttelulle vai kuvittelenko vain olevani sitä?
Ratkaisuna ehdotan, että juttelemme toisillemme, kun seuraavan kerran tapaamme kasvokkain. En ole niinkään esitysten yleisökeskustelujen suuri fani, sillä taiteilijan katkonainen monologi ja pari geneeristä kysymystä yleisistä aiheista eivät itseäni aina jaksa kiinnostaa. Sen sijaan ehdotan, että alamme uskaltaa jutella henkilökohtaisesti toisillemme useammin. Seuraavan kerran, kun näet minut jonkin tapahtuman yhteydessä, olet tervetullut kysymään minulta mitä tahansa suoraan. Lupaan vastata rehellisesti.
Tässä tekstissä kokoan yhteen, mitä ajatuksia dialogeista heräsi yleisellä tasolla. Päällimmäisenä minulle on jäänyt tunne, että keskustelua pitäisi olla enemmän. Kuvittelin olevani ajatuksineni ja mielipiteineni yksin. Jutellessa kollegoiden kanssa todellisuus on auennut aivan toisenlaisena: kaikkihan me tällä alalla pyörittelemme samoja ideoita - noin suunnilleen ainakin. Toiset meistä keskittyvät vähän eri asioihin kuin toiset, kiinnostukset hiukan eroavat, mutta yleisellä tasolla kamppailemme samojen haasteiden kanssa.
Olen oppinut valtavasti paikallisista tanssitaiteen tekijöistä. Monien kanssa en ollut aiemmin edes jutellut kunnolla. Kuulin juttelutuokioiden yhteydessä, mikä heitä kiinnostaa ja huolettaa, mitä he toivovat tulevaisuudelta ja millaisista taustoista tulevat. En osaa hahmottaa, millaista on ollut lukea kirjoitettuja dialogeja. Niiden käyminen on kuitenkin ollut erittäin mielenkiintoista ja merkityksellistä itselleni.
Keskusteluissa on tullut sanottua asioita suoraan, jopa niin, ettei kaikkea ole sopivaa kirjoittaa auki tekstiksi. Puhe on tekstistä poiketen tilannesidonnaisempaa. Kirjoitettuja dialogeja taas voi lukea ja tulkita irrallaan kontekstista, jolloin väärinymmärrysten mahdollisuus kasvaa. Puheessa henkilökohtaisuus, omat tulkinnat sekä ilmaisun tyyliä ja asennetta viestivät elementit korostuvat. Keskustelut olivat teräviä, mikä oli itselleni nautinnollista, mutta kontekstisidonnaisuudessaan toisinaan liian kärkkäitä ja henkilökohtaisia kokonaisuudessaan julkisesti jaettavaksi.
Vuorovaikutus on inspiroitumisen, motivaation ja jaksamisen perusta. Väitän, että se on työn jatkuvuuden kannalta keskeistä. Suoruus on hyvästä, se tuo konkretiaa, vaikka kontekstista irrotettuna sitä on haasteellista tulkita niin kuin puhuja sen on alun perin tarkoittanut. Pidän spontaanista ja rehellisestä jutustelusta. Se on palautetta ja ideointia parhaimmillaan. Tällaista dialogia saisi olla enemmänkin. Sen harvinaisuutta surressani katse kääntyy kuitenkin ensimmäiseksi ihan itseeni: olen todella taitava eristäytyjä, en puhu kovin monille, häivyn esityksistä heti niiden päätyttyä (koska tuntuu hölmöltä jäädä nurkkiin pyörimään, kun ei ole mitään sanottavaa),en edes käy katsomassa esityksiä kovin usein (ei muka ole aikaa, rahaa, kiinnostusta, on muutakin tekemistä, en vaivaudu ottamaan selvää koska esityksiä – kaikki tutut perusselitykset). Olenko liian kiireinen spontaanille juttelulle vai kuvittelenko vain olevani sitä?
Ratkaisuna ehdotan, että juttelemme toisillemme, kun seuraavan kerran tapaamme kasvokkain. En ole niinkään esitysten yleisökeskustelujen suuri fani, sillä taiteilijan katkonainen monologi ja pari geneeristä kysymystä yleisistä aiheista eivät itseäni aina jaksa kiinnostaa. Sen sijaan ehdotan, että alamme uskaltaa jutella henkilökohtaisesti toisillemme useammin. Seuraavan kerran, kun näet minut jonkin tapahtuman yhteydessä, olet tervetullut kysymään minulta mitä tahansa suoraan. Lupaan vastata rehellisesti.
tiistai 25. syyskuuta 2018
Jos on mahdotonta löytää yksiselitteisiä vastauksia, aihe on jo taiteen arvoinen
Esittelyssä Hanna Kahrola. Hanna nähdään seuraavaksi 28. & 30.9 Liikelaiturilla teoksessa Välissä, kevyt komedia abortista ja eutanasiasta. Teos on osa Liikelaiturin juhlavuosiohjelmistoa, sen ensi-ilta oli toukokuussa 2017.
Hanna: Tänään oon ollut tuolla pihalla. Oltiin parkkipaikalla Hakametsän jäähallilla puistossa. Mia Tiihosen kanssa tehdään tanssielokuvaa, kahteen pekkaan, se on siis osa mun työskentelyapurahajaksoa tältä syksyltä. Me tehdään sellaista tanssielokuvaa, jolla ei ole vielä nimeä. No, meitä molempia kiinnostaa omalta osaltamme tanssielokuvan tekeminen niin sillein valikoitui tämä sisältö tai taiteen ala tähän. Mitäs mä nyt kertoisin siitä...
Diina: Mistä tää lähti?
Hanna: Se oli varmaan joku hyvä inspiraatio jonkun esityksen jälkeen. Me ensin keskusteltiin juuri kuluneesta esityksestä ja sitten se lähti omaan tekemiseen ja siihen, voisiko jotain tehdä yhdessä. Tiesin myös, että hän oli tehnyt tanssielokuvaa ja löytyi yhtymäkohtia tekemiseen. Meitä varmaan kiinnostaa molempia tanssitaiteilijanäkökulma, koska tanssielokuvaa voi tehdä elokuvantekijän näkökulmasta tai tanssijan tai jotain siltä väliltä. Jotenkin on selvästi lähtenyt rullaamaan siitä näkökulmasta, miten tehdä tanssielokuvaa niin kuin tanssiteosta. Se on ehkä tässä tutkimuskohta. Sitten yks tutkimuskohta on, mitä se tanssielokuva ylipäätään on, mitä se on ollut historiassa. Meillä on inspiraation lähteenä ollut vanhoja avant-garde tanssielokuvia, ainakin Maya Derenin elokuvia ollaan katottu. Sitten tähän kyseiseen teokseen ollaan katottu myös action-elokuvia, tai yhden ainakin tällaisen scifi-action-elokuvan, josta me ollaan aika vahvasti inspiroiduttu. Tässä vaiheessa on tulossa joku arjen supersankari, ja siinä elokuvassa ehkä toteutuu action-kohtauksia ja elementtejä. Meillä on ollut oman tutkimuksen alla first person -perspektiivi, mitä jos se tanssija tai esiintyjä itse on kuvaaja ja kokija ja näkijä. Mulla on ollut kamera kiinni eri paikoissa, kehossa myös.
Diina: Onko teillä jotkut tietyt roolit vai teettekö kumpikin samoja asioita?
Hanna: No kyllä me työparina selvästi työskennellään, sekin on sellainen, mikä muokkaantuu. Me nyt vasta toista viikkoa työskennellään yhdessä. Selkeesti Mialla on enemmän elokuvatekninen asiantuntemus, mä olen valikoitunut esiintyjän rooliin ja Mia ohjaajan rooliin. Me ollaan myös sovittu et tehdään editointi jollain tapaa yhdessä, mutta Mialla on varmasti myös siitä enemmän kokemusta. Mä nyt sitten olen se esiintyjä siinä elokuvassa.
Hanna: No viime viikolla mä tein sitten toista prokkista, joka tähän työskentelyyn sisältyy. Saatiin myös kohdeapuraha Taikelta. Siinä on siis Touhusen Tuija ja Anna Kupari, työnimellä Fema. Mä en oo varma uskallanko sanoo, mitä me tehdään, koska meillä on ollut siitä vääntöö.
Diina: Mutta eksä voi sanoo, mitä se sulle on, eihän sun muitten puolesta tarvii.
Hanna: Niin, no kyllä mä edelleen oon sitä mieltä, että me tarkastellaan sukupuolta tai sukupuolen ilmenemistä, eleissä ja liikkeessä ja kehossa erityisesti. Ja me työskennellään julkisissa tiloissa ja yhteisissä tiloissa. Sillä tavalla tarkastellaan arkiliikettä ja olemista.
Diina: Mitä tarkoittaa julkisissa tiloissa?
Hanna: No nyt me ollaan oltu kirjastossa ja torilla ja kadulla. Sitten meidän on tarkoitus mennä esimerkiksi jääkiekkopeliin ja museoon. Tai museossa me käytiin jo kanssa. Ehkä tanssitunnille.
Diina: Mitkä teidän työskentelymetodit on tai mitä se työskentely tarkoittaa siellä tilassa?
Hanna: Nyt me ollaan viikon työskennelty ja taasen etsitty niitä yhteisiä metodeja ja aika paljon keskustelun kautta ja myös lähdekirjallisuuden kautta. Meillä on Butlerin Hankala sukupuoli pohjateoksena muun muassa siinä. Ja sitten me ollaan tarkkailtu ihmisiä, toisia ihmisiä kuin työryhmän ihmisiä, ja sitten me on tarkkailtu toisiamme ja itseämme liikkeessä ja ehdotettu työryhmän sisällä, kukin on ehdottanut liikkeellisiä harjoituksia tai tarkastelunäkökulmia.
Diina: Mihin tää projekti etenee, onko tästä jotain esityksiä myöhemmin?
Hanna: Joo, me tavoitellaan jonkinlaista ulostuloa, mutta ei ole vielä muotoutunut, onko jotain esityksiä vai onko työskentely itsessään esittämistä, se että me siellä julkisissa tiloissa työskennellään on jo julkinen teko vähintäänkin.
Diina: Kyllä.
Hanna: Se varmaan myös tähtää siihen, että yrittää ymmärtää, mikä merkitys on sukupuolella tai sukupuolilla, että miksi niitä erotellaan tai ei erotella, tai mikä merkitys tällä kaikella on. Tää on siis työryhmätyöskentelyä, mutta ehkä myös omassa päässä ja työskentelyssä rullaa tällaiset yhteiskunnalliset kiinnostuksenkohteet ja aihesisällöt. Että jotenkin tanssi tai liike on väline niille ulostuloille. Omassa työskentelyssä huomaan, että se tahtoo mennä niin päin, enemmän kuin että olis joku liikkeellinen konsepti, mitä lähtee tutkii. Tuleeko se enemmän jostain teatterin tai kirjallisuuden praktiikasta, en tiiä. Hieman olen teatterin parissa pyörinyt elämäni aikana, mutta en ehkä voi sanoo, että olisin minkään muun taiteen alan asiantuntija, mutta ehkä se on jonkinlaista halua ottaa kantaa asioihin maailmassa ja elämässä. Kyllähän sitä vois olla myös aktivisti tai poliitikko, tai ehkä sitä on myös aktivisti ja poliitikko samalla kun on taitelija. Määrittelen itseni sitten kuitenkin taiteen tekijäksi. Ehkä se antaa tietynlaisia vapauksia ja väyliä ilmaista.
Diina: Ja se on varmaan yks sallivimpia kategorioita, jos pitää määritellä, mitä elämässään tekee, niin sen alla voi tehdä monia asioita. Mutta toisaalta voi tulla myös leimatuks samalla, sen kategorian alla. Kyllä mä kanssa näen, että taiteilija on väkisinkin ainakin aktivisti, ellei poliitikko, tai on se varmaan myös poliitikko tietyllä tapaa. Mä yritän miettiä, onko kaikki aktivismin aiheet poliittisia... On ne varmaan, koska ne liittyy jollakin tavalla ihmisenä olemiseen ja se taas liittyy siihen yhteisiin aiheisiin. Että ehkä sitä ei pääse kiertämään mitenkään.
Hanna: Ei sitä voi väistää, etteikö kaikki taide olis poliittista, mutta sitten mä mietin sitä politiikan määritelmää, että jos se on jollain tapaa yhteisten asioiden hoitamista. Ja jos tekee taideteoksensa siitä näkökulmasta, että tää on nyt mun omakohtainen näkemys ja mä käsittelen tässä omia ajatuksia, jos sen rajaa omaan kokemukseen vahvasti, voiko sen sitten perustella, ettei tän tarvii koskee kaikkia.
Diina: Oon sitä mieltä, että kaikki, mikä on tosi henkilökohtaista ja vain mun, niin se on vain individualistinen harha. Ei yksikään ihminen ole niin uniikki, että se mitä tuntis ei olis kenenkään muun ikinä tuntemaa, tai sittenhän me ei varmaan pystyttäis puhuu mistään mitään, jos meillä ei olis yhteisiä kosketuspintoja.
Hanna: Niin... Niin mutta ehkä siinä kohtaa niitä kosketuspintoja ei hetkellisesti ole, jos joku ei ymmärrä mun taidetta.
Diina: En oo varma, että onko kyse niinkään ymmärtämisestä kuin siitä, että vetää seinän vastaan, ei edes pyri ymmärtää. Koska jos vähän antais periks seinistään, niin vois ihan hyvin löytää joitain kosketuspintoja, en tarkoita että kaikkia, mutta edes jonkun pienen palan. Niin no. Musta toi on sillain vähän sama kuin jotkut poliittiset ääriliikkeet, täytyy olla niin kategorisesti jotakin tiettyä mieltä asioista, niin ei pysty hahmottamaan, mitkä on ne asiat, joista joku muu on eri mieltä, ja mitkä ne, joista on samaa mieltä. Tai jotenkin leiriytyy jo valmiiks omaan linnaansa. Musta se on täysin taidevastainen idea, olla sillä tavalla, ettei pyrkiskään ymmärtämään tai antaa sijaa asioille, joita ei käsitä.
Hanna: Niin makunsa kullakin ja myös tarttumapintansa kullakin siinä elämänvaiheessa.
Diina: Luin just aamulla Teemu Mäen sen avoimen mielipidekirjoituksen, miks taidetta pitää tukea valtion kirstusta.
Hanna: Joo mä luin siitä neljäsosan, selasin läpi sanotaanko näin.
Diina: Joo, se on aika pitkä. Nii siinä oli yks pointti, että taide parhaillaan tarjoaa tai kyseenalaistaa poliittisia ja filosofisia käsityksiä. Mä mietin just sitä, että täytyyhän siinä katsojan olla avoin sille muutokselle ja kriittisyydelle. Mutta toisaalta, missä oon Teemun kanssa samaa mieltä, mitä enemmän sellaiselle altistuu, sen helpompi siitä tulee ja sen avoimemmin sitä ottaa vastaan. Tai sen kriittisen tarkastelun, ei välttämättä muuta mielipiteitään, mutta ainakin on avoimempi.
Hanna: Joo kyllä, ja on ehkä tietoinen ylipäätään, että joku muu ajattelee samalla tavalla tai eri tavalla tai aika monet asiat lähtee siitä tiedostamisesta, että hahmottaa että on olemassa erilaisia vaihtoehtoja ja käsityksiä.
Diina: Ja myös siitä, että tiedostaa tosi tarkkaan oman positionsa ja sen mistä se on tullut ja muotoutunut, koska kun sen tiedostaa, niin ei sen suhteen pysty olemaan täysin horjumaton. Sitä ihmettelen, mistä tulee niin voimakas tarve suojella omaa tonttia, onko niin uhattu olo?
Hanna: Sitä kans kauheesti oon miettinyt. Niin, eikö voida kuitenkin olla eri mieltä ja elää yhdessä myös, ne on kuitenkin asioita. Onhan se aika pelottavaa tietysti, että on jotain muuta kuin se mun elämä ja elinpiiri ja varsinkin, jos joku mahdollisesti kykenee horjuttamaan omaa ajattelua, koska saattaa olla, että se elämä muuttuu. Voihan se olla raskasta ja vaarallista, tietyllä tapaa. Jos taas on tottunut elää sellaisessa maailmassa niitten asioitten kanssa, sen ymmärtää, että vaikka olis raskasta ja vaarallista, se voi kuitenkin viedä elämässä eteen päin.
Diina: Ja että mun oleminen ei lakkaa siihen, että joku toinen on eri mieltä mun kanssa eikä mun toiminta tai oleminen ole millään tavalla uhattua tai pois multa.
Hanna: Kertooko se myös meidän ajasta, että koetaan, että ollaan vähän uhattuina eri suunnilta.
Diina: Nii.
Hanna: Ja toisaalta uskalletaan herkästi kommentoida ehkä somenkin takia, kun ei tarvii omalla naamallaan esittäytyä.
Diina: Toisaalta nämä alustat tällä hetkellä mahdollistaa sellaisen laajan huutelun ja maantieteellisesti tosi laajan. Joskus aiemmin jonkun jonnen huudellessa jotain torilla varmaan sai vastauksen heti vieressä olevilta, ja valtasuhteet määrittyy myös sen fyysisyyden kautta ja läheisyyden kautta. Kun taas netissä, ihminen saattaa kokee, että sillä on auktoriteettia tai valtaa, jonkun statuksen, iän tai jonkun muun kautta, ei voi tietää, eikä kukaan muukaan voi tietää, mutta se vaikuttaa siihen, miten se sanallistaa asioita. Ja toiset voi tulkita sen ihan eri tavalla ja olla tosi aggressiivisia sen suhteen. Ehkä nämä alustat ja keskustelun muodot on muuttunu, mutta keskustelukulttuuri itsessään ei ole vielä löytänyt siihen muotoon sopivaa tyyliä. Ainakaan netissä.
Hanna: Kyllä. Joo just työryhmällä istuttiin Tammelan torilla viime viikolla: yks henkilö rupes siinä kommentoimaan fossiileista, hänellä oli siihen oma teoria ja se tuli voimalla, ja muut ei oo ollenkaan ymmärtäny sitä asiaa. Kyllähän jos se olis somessa ollut, niin se keskustelu olis herättänyt huomattavasti enemmän kommentointia. Mutta me siinä kolmisteen kuunneltiin, omassa päässä kerkee sensuroimaan jo monta asiaa, ja kerkesin ajattelee, että niin en tiedä kyllä mitään fossiileista. Ehkä sellainen keskustelukulttuuri on hävinnyt, tositilanteita ei tule niin paljoa enää, koska niitä on enemmän sähköisissä viestimissä.
Hanna: Syyskuussa mä esitän siis tämän soolon, Välissä, kevyt komedia abortista ja eutanasiasta. Siinä olen esiintyjä, Fuji Hoffman on koreografina siinä, näin, tuota joo. Me ei siis osattu päättää kumpaa aihetta me käsiteltäis, pistettiin molemmat siihen samaan. Mutta, ehkä niihin löytyy myös yhtymäkohtia, sinänsä koen, että se oli ihan perusteltua. Molemmat aiheet on ilmeisesti yhteiskunnallisia, varmaan jotenkin herkkiä aina, tai niihin voi eri ihmisillä olla hyvin eriäviä mielipiteitä. Kyllähän tollaset aiheet on herkullisia käsitellä.
Diina: Onhan ne polarisoituneita varmasti.
Hanna: Ja taiteen tekijänä, jos tietää, että on mahdotonta löytää vastauksia tai yksiselitteisiä vastauksia, niin mun mielestä siinä kohtaa se on jo taiteen arvoista, käsittelyn arvoista. Itse tykkään mahdottomista aiheista, puida mahdottoman tuntuisia asioita. Myös voiko tuollaisiin aiheisiin yhdistää kepeyttä tai huumoria, se oli mielekästä koreografin kanssa tutkia sitä. Ja myös se, että vaikka tuossa teoksessa ja muutenkin työryhmän kesken voi löytyä paljonkin eriäviä käsityksiä asioista, niin sekin voi olla rikastuttavaa teokselle. Sieltä voi löytyä menetelmiä konfliktien, debatin kautta.
Diina: Niin, jos kaikesta ollaan samaa mieltä, niin tylsäähän siitä tulee, tai sitten asiat ei ole keskustelun arvoisia, jos niistä ollaan jo samaa mieltä.
Hanna: Voi olla vaikee löytää uusia näkökulmia asioihin. Ehkä sillain koen sen taiteen tekemisessä merkittävänä, että koittaa tarjota myös näkökulmia, ei pelkästään esittele asioita.
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
Hanna: Tänään oon ollut tuolla pihalla. Oltiin parkkipaikalla Hakametsän jäähallilla puistossa. Mia Tiihosen kanssa tehdään tanssielokuvaa, kahteen pekkaan, se on siis osa mun työskentelyapurahajaksoa tältä syksyltä. Me tehdään sellaista tanssielokuvaa, jolla ei ole vielä nimeä. No, meitä molempia kiinnostaa omalta osaltamme tanssielokuvan tekeminen niin sillein valikoitui tämä sisältö tai taiteen ala tähän. Mitäs mä nyt kertoisin siitä...
Diina: Mistä tää lähti?
Hanna: Se oli varmaan joku hyvä inspiraatio jonkun esityksen jälkeen. Me ensin keskusteltiin juuri kuluneesta esityksestä ja sitten se lähti omaan tekemiseen ja siihen, voisiko jotain tehdä yhdessä. Tiesin myös, että hän oli tehnyt tanssielokuvaa ja löytyi yhtymäkohtia tekemiseen. Meitä varmaan kiinnostaa molempia tanssitaiteilijanäkökulma, koska tanssielokuvaa voi tehdä elokuvantekijän näkökulmasta tai tanssijan tai jotain siltä väliltä. Jotenkin on selvästi lähtenyt rullaamaan siitä näkökulmasta, miten tehdä tanssielokuvaa niin kuin tanssiteosta. Se on ehkä tässä tutkimuskohta. Sitten yks tutkimuskohta on, mitä se tanssielokuva ylipäätään on, mitä se on ollut historiassa. Meillä on inspiraation lähteenä ollut vanhoja avant-garde tanssielokuvia, ainakin Maya Derenin elokuvia ollaan katottu. Sitten tähän kyseiseen teokseen ollaan katottu myös action-elokuvia, tai yhden ainakin tällaisen scifi-action-elokuvan, josta me ollaan aika vahvasti inspiroiduttu. Tässä vaiheessa on tulossa joku arjen supersankari, ja siinä elokuvassa ehkä toteutuu action-kohtauksia ja elementtejä. Meillä on ollut oman tutkimuksen alla first person -perspektiivi, mitä jos se tanssija tai esiintyjä itse on kuvaaja ja kokija ja näkijä. Mulla on ollut kamera kiinni eri paikoissa, kehossa myös.
Diina: Onko teillä jotkut tietyt roolit vai teettekö kumpikin samoja asioita?
Hanna: No kyllä me työparina selvästi työskennellään, sekin on sellainen, mikä muokkaantuu. Me nyt vasta toista viikkoa työskennellään yhdessä. Selkeesti Mialla on enemmän elokuvatekninen asiantuntemus, mä olen valikoitunut esiintyjän rooliin ja Mia ohjaajan rooliin. Me ollaan myös sovittu et tehdään editointi jollain tapaa yhdessä, mutta Mialla on varmasti myös siitä enemmän kokemusta. Mä nyt sitten olen se esiintyjä siinä elokuvassa.
Hanna: No viime viikolla mä tein sitten toista prokkista, joka tähän työskentelyyn sisältyy. Saatiin myös kohdeapuraha Taikelta. Siinä on siis Touhusen Tuija ja Anna Kupari, työnimellä Fema. Mä en oo varma uskallanko sanoo, mitä me tehdään, koska meillä on ollut siitä vääntöö.
Diina: Mutta eksä voi sanoo, mitä se sulle on, eihän sun muitten puolesta tarvii.
Hanna: Niin, no kyllä mä edelleen oon sitä mieltä, että me tarkastellaan sukupuolta tai sukupuolen ilmenemistä, eleissä ja liikkeessä ja kehossa erityisesti. Ja me työskennellään julkisissa tiloissa ja yhteisissä tiloissa. Sillä tavalla tarkastellaan arkiliikettä ja olemista.
Diina: Mitä tarkoittaa julkisissa tiloissa?
Hanna: No nyt me ollaan oltu kirjastossa ja torilla ja kadulla. Sitten meidän on tarkoitus mennä esimerkiksi jääkiekkopeliin ja museoon. Tai museossa me käytiin jo kanssa. Ehkä tanssitunnille.
Diina: Mitkä teidän työskentelymetodit on tai mitä se työskentely tarkoittaa siellä tilassa?
Hanna: Nyt me ollaan viikon työskennelty ja taasen etsitty niitä yhteisiä metodeja ja aika paljon keskustelun kautta ja myös lähdekirjallisuuden kautta. Meillä on Butlerin Hankala sukupuoli pohjateoksena muun muassa siinä. Ja sitten me ollaan tarkkailtu ihmisiä, toisia ihmisiä kuin työryhmän ihmisiä, ja sitten me on tarkkailtu toisiamme ja itseämme liikkeessä ja ehdotettu työryhmän sisällä, kukin on ehdottanut liikkeellisiä harjoituksia tai tarkastelunäkökulmia.
Diina: Mihin tää projekti etenee, onko tästä jotain esityksiä myöhemmin?
Hanna: Joo, me tavoitellaan jonkinlaista ulostuloa, mutta ei ole vielä muotoutunut, onko jotain esityksiä vai onko työskentely itsessään esittämistä, se että me siellä julkisissa tiloissa työskennellään on jo julkinen teko vähintäänkin.
Diina: Kyllä.
Hanna: Se varmaan myös tähtää siihen, että yrittää ymmärtää, mikä merkitys on sukupuolella tai sukupuolilla, että miksi niitä erotellaan tai ei erotella, tai mikä merkitys tällä kaikella on. Tää on siis työryhmätyöskentelyä, mutta ehkä myös omassa päässä ja työskentelyssä rullaa tällaiset yhteiskunnalliset kiinnostuksenkohteet ja aihesisällöt. Että jotenkin tanssi tai liike on väline niille ulostuloille. Omassa työskentelyssä huomaan, että se tahtoo mennä niin päin, enemmän kuin että olis joku liikkeellinen konsepti, mitä lähtee tutkii. Tuleeko se enemmän jostain teatterin tai kirjallisuuden praktiikasta, en tiiä. Hieman olen teatterin parissa pyörinyt elämäni aikana, mutta en ehkä voi sanoo, että olisin minkään muun taiteen alan asiantuntija, mutta ehkä se on jonkinlaista halua ottaa kantaa asioihin maailmassa ja elämässä. Kyllähän sitä vois olla myös aktivisti tai poliitikko, tai ehkä sitä on myös aktivisti ja poliitikko samalla kun on taitelija. Määrittelen itseni sitten kuitenkin taiteen tekijäksi. Ehkä se antaa tietynlaisia vapauksia ja väyliä ilmaista.
Diina: Ja se on varmaan yks sallivimpia kategorioita, jos pitää määritellä, mitä elämässään tekee, niin sen alla voi tehdä monia asioita. Mutta toisaalta voi tulla myös leimatuks samalla, sen kategorian alla. Kyllä mä kanssa näen, että taiteilija on väkisinkin ainakin aktivisti, ellei poliitikko, tai on se varmaan myös poliitikko tietyllä tapaa. Mä yritän miettiä, onko kaikki aktivismin aiheet poliittisia... On ne varmaan, koska ne liittyy jollakin tavalla ihmisenä olemiseen ja se taas liittyy siihen yhteisiin aiheisiin. Että ehkä sitä ei pääse kiertämään mitenkään.
Hanna: Ei sitä voi väistää, etteikö kaikki taide olis poliittista, mutta sitten mä mietin sitä politiikan määritelmää, että jos se on jollain tapaa yhteisten asioiden hoitamista. Ja jos tekee taideteoksensa siitä näkökulmasta, että tää on nyt mun omakohtainen näkemys ja mä käsittelen tässä omia ajatuksia, jos sen rajaa omaan kokemukseen vahvasti, voiko sen sitten perustella, ettei tän tarvii koskee kaikkia.
Diina: Oon sitä mieltä, että kaikki, mikä on tosi henkilökohtaista ja vain mun, niin se on vain individualistinen harha. Ei yksikään ihminen ole niin uniikki, että se mitä tuntis ei olis kenenkään muun ikinä tuntemaa, tai sittenhän me ei varmaan pystyttäis puhuu mistään mitään, jos meillä ei olis yhteisiä kosketuspintoja.
Hanna: Niin... Niin mutta ehkä siinä kohtaa niitä kosketuspintoja ei hetkellisesti ole, jos joku ei ymmärrä mun taidetta.
Diina: En oo varma, että onko kyse niinkään ymmärtämisestä kuin siitä, että vetää seinän vastaan, ei edes pyri ymmärtää. Koska jos vähän antais periks seinistään, niin vois ihan hyvin löytää joitain kosketuspintoja, en tarkoita että kaikkia, mutta edes jonkun pienen palan. Niin no. Musta toi on sillain vähän sama kuin jotkut poliittiset ääriliikkeet, täytyy olla niin kategorisesti jotakin tiettyä mieltä asioista, niin ei pysty hahmottamaan, mitkä on ne asiat, joista joku muu on eri mieltä, ja mitkä ne, joista on samaa mieltä. Tai jotenkin leiriytyy jo valmiiks omaan linnaansa. Musta se on täysin taidevastainen idea, olla sillä tavalla, ettei pyrkiskään ymmärtämään tai antaa sijaa asioille, joita ei käsitä.
Hanna: Niin makunsa kullakin ja myös tarttumapintansa kullakin siinä elämänvaiheessa.
Diina: Luin just aamulla Teemu Mäen sen avoimen mielipidekirjoituksen, miks taidetta pitää tukea valtion kirstusta.
Hanna: Joo mä luin siitä neljäsosan, selasin läpi sanotaanko näin.
Diina: Joo, se on aika pitkä. Nii siinä oli yks pointti, että taide parhaillaan tarjoaa tai kyseenalaistaa poliittisia ja filosofisia käsityksiä. Mä mietin just sitä, että täytyyhän siinä katsojan olla avoin sille muutokselle ja kriittisyydelle. Mutta toisaalta, missä oon Teemun kanssa samaa mieltä, mitä enemmän sellaiselle altistuu, sen helpompi siitä tulee ja sen avoimemmin sitä ottaa vastaan. Tai sen kriittisen tarkastelun, ei välttämättä muuta mielipiteitään, mutta ainakin on avoimempi.
Hanna: Joo kyllä, ja on ehkä tietoinen ylipäätään, että joku muu ajattelee samalla tavalla tai eri tavalla tai aika monet asiat lähtee siitä tiedostamisesta, että hahmottaa että on olemassa erilaisia vaihtoehtoja ja käsityksiä.
Diina: Ja myös siitä, että tiedostaa tosi tarkkaan oman positionsa ja sen mistä se on tullut ja muotoutunut, koska kun sen tiedostaa, niin ei sen suhteen pysty olemaan täysin horjumaton. Sitä ihmettelen, mistä tulee niin voimakas tarve suojella omaa tonttia, onko niin uhattu olo?
Hanna: Sitä kans kauheesti oon miettinyt. Niin, eikö voida kuitenkin olla eri mieltä ja elää yhdessä myös, ne on kuitenkin asioita. Onhan se aika pelottavaa tietysti, että on jotain muuta kuin se mun elämä ja elinpiiri ja varsinkin, jos joku mahdollisesti kykenee horjuttamaan omaa ajattelua, koska saattaa olla, että se elämä muuttuu. Voihan se olla raskasta ja vaarallista, tietyllä tapaa. Jos taas on tottunut elää sellaisessa maailmassa niitten asioitten kanssa, sen ymmärtää, että vaikka olis raskasta ja vaarallista, se voi kuitenkin viedä elämässä eteen päin.
Diina: Ja että mun oleminen ei lakkaa siihen, että joku toinen on eri mieltä mun kanssa eikä mun toiminta tai oleminen ole millään tavalla uhattua tai pois multa.
Hanna: Kertooko se myös meidän ajasta, että koetaan, että ollaan vähän uhattuina eri suunnilta.
Diina: Nii.
Hanna: Ja toisaalta uskalletaan herkästi kommentoida ehkä somenkin takia, kun ei tarvii omalla naamallaan esittäytyä.
Diina: Toisaalta nämä alustat tällä hetkellä mahdollistaa sellaisen laajan huutelun ja maantieteellisesti tosi laajan. Joskus aiemmin jonkun jonnen huudellessa jotain torilla varmaan sai vastauksen heti vieressä olevilta, ja valtasuhteet määrittyy myös sen fyysisyyden kautta ja läheisyyden kautta. Kun taas netissä, ihminen saattaa kokee, että sillä on auktoriteettia tai valtaa, jonkun statuksen, iän tai jonkun muun kautta, ei voi tietää, eikä kukaan muukaan voi tietää, mutta se vaikuttaa siihen, miten se sanallistaa asioita. Ja toiset voi tulkita sen ihan eri tavalla ja olla tosi aggressiivisia sen suhteen. Ehkä nämä alustat ja keskustelun muodot on muuttunu, mutta keskustelukulttuuri itsessään ei ole vielä löytänyt siihen muotoon sopivaa tyyliä. Ainakaan netissä.
Hanna: Kyllä. Joo just työryhmällä istuttiin Tammelan torilla viime viikolla: yks henkilö rupes siinä kommentoimaan fossiileista, hänellä oli siihen oma teoria ja se tuli voimalla, ja muut ei oo ollenkaan ymmärtäny sitä asiaa. Kyllähän jos se olis somessa ollut, niin se keskustelu olis herättänyt huomattavasti enemmän kommentointia. Mutta me siinä kolmisteen kuunneltiin, omassa päässä kerkee sensuroimaan jo monta asiaa, ja kerkesin ajattelee, että niin en tiedä kyllä mitään fossiileista. Ehkä sellainen keskustelukulttuuri on hävinnyt, tositilanteita ei tule niin paljoa enää, koska niitä on enemmän sähköisissä viestimissä.
Hanna: Syyskuussa mä esitän siis tämän soolon, Välissä, kevyt komedia abortista ja eutanasiasta. Siinä olen esiintyjä, Fuji Hoffman on koreografina siinä, näin, tuota joo. Me ei siis osattu päättää kumpaa aihetta me käsiteltäis, pistettiin molemmat siihen samaan. Mutta, ehkä niihin löytyy myös yhtymäkohtia, sinänsä koen, että se oli ihan perusteltua. Molemmat aiheet on ilmeisesti yhteiskunnallisia, varmaan jotenkin herkkiä aina, tai niihin voi eri ihmisillä olla hyvin eriäviä mielipiteitä. Kyllähän tollaset aiheet on herkullisia käsitellä.
Diina: Onhan ne polarisoituneita varmasti.
Hanna: Ja taiteen tekijänä, jos tietää, että on mahdotonta löytää vastauksia tai yksiselitteisiä vastauksia, niin mun mielestä siinä kohtaa se on jo taiteen arvoista, käsittelyn arvoista. Itse tykkään mahdottomista aiheista, puida mahdottoman tuntuisia asioita. Myös voiko tuollaisiin aiheisiin yhdistää kepeyttä tai huumoria, se oli mielekästä koreografin kanssa tutkia sitä. Ja myös se, että vaikka tuossa teoksessa ja muutenkin työryhmän kesken voi löytyä paljonkin eriäviä käsityksiä asioista, niin sekin voi olla rikastuttavaa teokselle. Sieltä voi löytyä menetelmiä konfliktien, debatin kautta.
Diina: Niin, jos kaikesta ollaan samaa mieltä, niin tylsäähän siitä tulee, tai sitten asiat ei ole keskustelun arvoisia, jos niistä ollaan jo samaa mieltä.
Hanna: Voi olla vaikee löytää uusia näkökulmia asioihin. Ehkä sillain koen sen taiteen tekemisessä merkittävänä, että koittaa tarjota myös näkökulmia, ei pelkästään esittele asioita.
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
maanantai 20. elokuuta 2018
En ole kiinnostunut yksinäisyydestä
Esittelyssä Nelli Ojapalo. Nellin taiteellinen jälki on nähtävissä koreografin assistentin roolissa Teatteri Telakan ja Teatteri Vanha Jukon yhteisproduktiossa Sunnuntai (ensi-ilta elokuun lopussa) sekä koreografin roolissa musikaalissa Rent Riihimäen Nuorisoteatterissa (ensi-ilta lokakuussa). Lisäksi Nelli toimii Liikelaiturin juhlavuoden ohjelmiston tuottajana.
Nelli: Tää on jännittävä vaihe, kun ajattelee tällein työnäkökulmasta, teos (Plastic) alkaa valmistua. Jotenkin sellainen ikuisuushaaste et sietää keskeneräisyyttä. Alussa ajattelee, että ihanaa, on tosi paljon aikaa. Ja onkin ollut tosi paljon aikaa, kauhean tuotteliaita ollaan oltu siihen nähden. Myös se, että käytänkö tehokkaasti aikaa, joku sellainen, että onko tämä laadukasta, jännä kritiikki on ehkä oman pään sisällä. Tai siis oman pään sisällähän se on, ei ole mitään laatuvaatimuksia. Ja laatuhan on itsekritiikkiä. Tai kun on se tila ja on aikaa ja on resurssit niin hyvin kuin voi olla, niin sitten alkaa pelkäämään sen puolesta. Jonkun muun oman jutun kanssa ajattelee, kun ei ole rahaa, tehdään vähän jotenkin parhaiten miten pystyy. Ja sitten kun onkin tosi hyvät puitteet, niin miettii, hyödynnänkö kaiken potentiaalin, mitä on.
Diina: Kyllä mä ymmärrän ton täysin.
Nelli: Joku tyytyminen, tyytyväisyys...
Diina: Mutta oon tavannu myös ihmisen, joka on tehnyt yhtä teosta kymmenen vuotta, ja pitänyt siitä pari demoa. Vaikka meillä on paine tehdä kahdessa kuukaudessa valmis teos, jossa on valot ja äänet ja kaikki, niin kukaan ei tee niin. Pitää aina suhteuttaa siihen. Sitä vaatii itseltään paljon, koska on tottunut työskentelemään niin.
Nelli: Sehän on jotenkin kentän tapa, siihenhän meidät on ajettu, nopeaan työskentelyyn lyhytkestoisilla esityskausilla. Ja suurin syy on se, ettei ole pitkäaikaista rahoitusta. Eihän kukaan voikaan pitää mitään esitystä kahta kuukautta ohjelmistossa, jos ei siitä pysty maksamaan palkkaa.
Diina: Eikä sitä jaksa myöskään markkinoida, koska itsehän senkin tekee. Mulla tyssää enemmän just tuottamiseen.
Nelli: Siinä joutuu tekemään kolmea eri duunia samaan aikaan. Ja on välillä hankala erottaa, koska tekee mitäkin työtä, milloin on missäkin roolissa, oonko nyt tää taiteilija vai tuottaja vai puvustaja-visualisti.
Diina: Mulle tulee ainakin se, että ei mua kiinnosta oikein ne muut roolit. Sitten alkaa tinkimään muusta.
Nelli: Taiteilijuus ei nykyään ole enää sellaista, että sä oot joku suuri auteur, jolla on suuri praktiikka ja suuri visio. Vaan taiteilija on nykyään se, jolla on kymmenen narua kädessä ja se vetelee niistä. Tai nyt on sellainen tunne tai käsitys. Tässä saa olla monessa roolissa. Mutta kyllä mä siitä tuottamisestakin pidän, mutta en haluais sitä pelkästään tehdä, tai sitten se vaatii vastapainokseen jonkun taiteellisen työn.
Nelli: Moi vaan Kulttuurirahaston Pirkanmaan jaosto, oon tosi kiinnostunut vuosijuhlan jälkeen näkemään, millaista taidetta he tukee. Koska en nyt tiedä ketään, joka sieltä olis apurahoja saanut.
Diina: Onko sieltä ylipäätään kukaan ikinä saanut mitään?
Nelli: On baletin mestarikursseja varten. Missä on nykytanssin, nykysirkuksen, performanssin, esittävien taiteiden tukeminen Pirkanmaalla? Oon huolissani, eikö sitä osaamista arvosteta ja tunnisteta. Kuka on se asiantuntijaelin, joka siellä lukee? Ja kun se on anonyymiä, kyllä mä ymmärrän senkin. Musta oli todella mielenkiintoista, Valtteri Raekallio oli just julkaissut Facebookissa Oneironin... ollut läpinäkyvä sen suhteen, että tällein me tuotettiin, tällaisia avustuksia me saatiin. Ei ihme, että pelätään freelance-kentälle jäämistä, joutuu elämään apurahojen turvin, koska se on
niin verhottua ja salaista ja ei tiedetä. Eihän kukaan halua elää sellaisen pelon kanssa. Se on hämmentävää, että mitä tuetaan.
Diina: Sehän se onkin ollut, ettei SKR ole Pirkanmaalla tukenut (tanssitaidetta).
Nelli: Katsoin viime vuoden osalta, mitä ne oli tukeneet, niin kaksi baletin mestarikurssia, matka-apurahoja. Ja joo, kyllä, hyvä, se on tosi tärkeää, mutta jos mä hakisin, esimerkiksi haluaisin lähteä kuukaudeksi Wieniin Impulstanssiin, käyn viis kurssia sinä aikana ja se on musta ihan yhtä verrannollinen, että saisko sellaiseen? Onko se sitten, että ei tueta taiteellista työskentelyä? Kauheeta, kun pitää miettiä, että tämä minun kehollinen tutkimukseni ei ole yhtä arvostettua kuin joku klassinen. Tulee semmoinen eriarvoistettu olo.
Diina: Mietin sitäkin, että se voi olla joku random juttukin, mikä vaikuttaa tosi paljon. Vaikka, että siellä on joku yksi yhteinen työryhmä, joka koostuu pääasiassa ihan muiden alojen asiantuntijoista.
Nelli: Niin se varmaan on, että ei ole asiantuntemusta. Tuntuu, että nykytaide on vielä kuitenkin... niin ehkei tarvii syyttää vain yhtä osastoo, mutta nykytaiteella on vielä... sen arvoa ei nähdä, että sitä kannattais tukea.
Diina: Se on vielä uusi, siis sillä tavalla suhteellisen uusi ja ei niin näkyvä. Mutta myös kääntäen, koska rahoitusta ei ole, niin eihän se näykään.
Nelli: Niin. Tässä menee oravanpyörässä. Oma rahoitusosuus pitäis olla ihan järkyttävän iso, että sais edes pienen siivun.
Diina: Edelleenkin, jos mä oon itseni tuottaja, työskentelen kuukauden Liikelaiturilla, teen yhden Facebook-tapahtuman, pidän demon, niin minne se näkyy. Hyvässä tapauksessa joku Aamulehti kirjoittaa kaksi riviä menovinkkiä.
Nelli: Se ei mahdollista pitkäjänteistä ja pitkäkestoista työskentelyä.
Diina: Eikä mitenkään alan eteen päin viemistä. Henkilökohtaisesti sellaista pitkäjänteistä työskentelyä, mutta ala kokonaisuutena ei mene myöskään sillä eteen päin, että siellä on kuukausi yhdellä ja toinen toisella.
Nelli: Niin, kyllä.
Diina: Tai pitäis olla joku organisaatio, mikä nyt näyttää siltä, että Liikelaituri tai aluekeskus vähän on - sellainen rakenne, jonka alla asiat näkyy.
Nelli: Ja toki miten halutaan profiloitua. Jos puhutaan jostain marginaalissa toimimisesta, joku underground, mutta kyllä undergroundkin voi olla sellaista, että ihmiset tietää siitä. Eihän marginaalissa toimiminen tarkoita sitä, ettei kukaan huomaa. Tehdään kokeilevampaa, mutta silti korkealla työmoraalilla ja korkealla taideasiantuntemuksella.
Diina: Siinäkin voi olla vain aika. Vuosi sitten huomattiin, että meillä oli [O]:ssa sellaista jengiä, jotka ei olleet ikinä käyneet Liikelaiturilla. Oli tosi kivaa, että ihan tuntemattomat tyypit löytää sinne. Jotkut oli tulleet ihan kadulta: ”me asutaan tossa vieressä, katsottiin, että tossa on kyltti, tultiin katsoo.” Tosi kiva kuitenkin, voi olla että ajankin kanssa tulee tutummaksi.
Nelli: Kyllä varmasti ja toihan, että on tila, joka on juurtunut, se mahdollistaa sen, että on joku ankkuripaikka. Se on ihmisillä mielessä, ettei ole aina, että missä se tapahtuu ja ei oikein löydä.
Diina: Kyllä se on toi fyysinen paikka.
Nelli: On, on, se on tosi tärkee. Siis se onkin ihan en nyt sano henkireikä, mutta tietynlainen keskus. Ja tosi, tosi hyvä ja hienoa, että se on, koska ei sellaisiakaan ole joka paikassa.
Nelli: Sitten oli tämä koreografin käsite. Oon pohtinut sitä tosi paljon tämän prokkiksen kautta. Tuntuu, että itseä kiinnostaa paljon enemmän kollektiivinen tekijyys kuin olla sellainen auteur-hahmo, joka antaa suuren viisauden ja suuren tiedon tanssijoiden käytettäväksi. Mekin ollaan työskennelty ohjattujen improvisatoristen tehtävien kautta, lähdetty luomaan liikkeellistä materiaalia,
liikkeellistä kieltä teokseen. Sitten tulee se, että mikä on nykypäivän koreografin käsite. Ei välttämättä enää koreografi, siksi tykkään puhua ohjaajasta. Se on kuvailevampi sana.
Diina: Mä taas näen, että toi on Suomen ihan sellaiset kalkkeutuneet kuviot, että koreografi on joku Jorma Uotinen -tyyppinen, koska meidän referenssi on se.
Nelli: Ja sitten, jos sanon itseäni koreografiks, niin en näe itseäni Uotisen kanssa samassa...
Diina: Niin, ei tietenkään.
Nelli: Enkä halua käyttää itsestäni sanaa koreografi.
Diina: Mutta taas niitä työskentelyesimerkkejä, kun miettii on jotain Jérôme Beliä, Meg Stuartia ja muita, jotka työskentelee ihan erilaisista lähtökohdista, ja on konseptitaidetta, on ryhmästä lähtevää ohjausta, niin kuin myös teatteripuolella, niin onhan se. Mulla on itsellä ollut ongelmana, onko se mitä mä teen tanssia, koska en sinänsä tee askeleita musiikin tahtiin.
Nelli: Askeleita musiikkiin ja laske niitä.
Diina: Mutta tavallaan joo, voin puhua... mitä muuta se olis? Ei mulla ole parempia sanoja sille, mitä se on. Tunnistan sen, että käsitys tanssi on eri kuin se mitä teen, mutta toisaalta kaikkialla muualla se on edelleen tanssi ja se on edelleen koreografiaa.
Nelli: Kyllä.
Diina: Mutta taas aika.
Nelli: Aika ja niin kuin sanoit niin, mikä meidän referenssipiste sille on. Musta se on nopeasti nähty joku sellainen, että vii, kuu, sei, kaa liike, liike liike. Se on helppo katsoa ja unohtaa. Kuin että luoda joku maailma tai liikkumisen tapa tai olemisen tapa lavalla johonkin teemaan, niin kiinnostaa enemmän.
Diina: Niin, joo ei liikkeet itsessään ole kiinnostavia.
Nelli: Tai kyllähän liikkeitä voi tehdä kuka vaan ja miten vaan ja toki sulla täytyy olla jonkunlainen käsitys kehon mahdollisuuksista. On ihan kiinnostavaa treenata välillä jotain todella puhtaasti jazzia tai nykäriä tai balettia. Näen sen treenimuotona ja hyväksyn sen ja tunnistan sen mahdollisuuden. Mutta puhtaasti esitysmuotona... niin ehkä omassa tekijyydessäni haluan tuoda jotain muuta siihen rinnalle.
Diina: Niin, tai jos sen tekis täysin itsetietoisesti, niin siitä vois tehdä sen jutun. Mutta se olis ehkä parodinen, sarkastinen, ironinen lähestymistapa. Tavallaan, että sitä ei ota annettuna, se on mun mielestä se pointti, kyllä sitä voi tehdä.
Nelli: Tai että mietit, että se on valinta. Että oot tehnyt valinnan, miksi tässä tehdään näin. Ja vaikka puhun kollektiivisesta työskentelystä tän Plasticinkin kohdalla, niin lopulta kaikki ne valinnat on mun, kyllä siinä koreografin tittelissä on se vastuu.
Diina: Joo, totta kai.
Nelli: Tai minä kannan niin hyvässä kuin huonossakin. Niin se vastuu on minun.
Diina: Ja voi olla myös työryhmiä, joissa vastuu on jaettu, mutta se vaatii sen, että koko porukka on samalla viivalla.
Nelli: On, ja se pitää puhua auki.
Diina: Herkästi sellaisessa tasaryhmätyöskentelyssä se rooli kuitenkin...
Nelli: Se liukuu
Diina: Joko vahingossa tai sitten joku ottaa sen. Se on tosi herkkätulkinainen juttu.
Nelli: Se on niin helppoa, jos joku on nimetty siihen asiaan, sitten sulla on toi tontti ja mulla on tää tontti ja me toimitaan näistä.
Diina: Se on sellainen skaala. Että on koreografi, joka antaa kaiken matskun eteen eikä mitään tulkinnanvaraa, ja toinen ääripää ihan ryhmätyöskentely, jossa roolit jakautuu aivan tasaisesti, niin siinä on koko skaala välissä. Ei se ole joko tai, vaan mitä tahansa siltä väliltä. Ja aika monella se varmaan nykyään on enemmän tässä päässä kuin siinä ison koreografin päässä.
Nelli: Ja sellaisessa tilanteessa, missä se menee enemmän kohti kollektiivista tai jaettua tekijyyttä, se hälventää mun mielestä jotain, että ei tule eikä ole isoja nimiä. Nelli Ojapalo ei ole suuri koreografi, koska hän on niin...
Diina: Mutta ryhmä itsessään voi silti olla aika näkyvä ja tunnistettu ja tunnustettu.
Nelli: Mutta siitä ei tule henkilöitynyt yhteen ihmiseen. Sen se karsii. Mikä on hyväkin suunta, ettei ole glorifioitua henkilötaiteilijaa, vaan siellä keskuksessa on ehkä joku työ tai työskentely tai työskentelytavat tai taiteellinen näkemys.
Diina: Ja taas markkinoinnin ja tuottamisen näkökulmasta on huomattavasti helpompaa myydä jotakin, jossa on joku nimi, vaikka se oliskin vain referenssi, rooli. Riippumatta siitä, mikä lopputulos on, niin jos se on henkilöitynyttä, se on monesti myös helpompi vastaanottaa. Jos nimi vaihtuu ja ryhmä vaihtuu koko ajan, niin se on yhtäkkiä tosi sekavaa. Just se että, jos ei olis Liikelaituria ja kaikki asiat olis täällä ympäriinsä, niin kukan ei tietäis mitään.
Nelli: Se on ihan totta, että joku nimi täytyy kehitellä tai antaa.
Diina: Luulen, että itsensä on helpompi pyyhkiä pois, kun on jo tehnyt näkyväksi, kun rahoitusta saa ja prokkiksia tulee ja yleisö tietää nimen. Jos katsoo, mitä noita helsinkiläisiä on, jotka työskentelee aika samankaltaisista lähtökohdista, tekee ryhmässä ja keskenään, nimet alkaa olla näkyviä, ne pyörii jatkuvasti, vaikka ne oliskin osana työryhmää, ei niitten tarvii enää markkinoida itseään, ihmiset tulee silti katsomaan.
Nelli: Se on mun mielestä vaan niin paljon mukavampaa ja turvallisempaa työskennellä niin, ettei koe, että olis yksin.
Diina: Niin.
Nelli: En ole kiinnostunut yksinäisyydestä vaan ehkä enemmän siitä jaetusta tekijyydestä.
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
Nelli: Tää on jännittävä vaihe, kun ajattelee tällein työnäkökulmasta, teos (Plastic) alkaa valmistua. Jotenkin sellainen ikuisuushaaste et sietää keskeneräisyyttä. Alussa ajattelee, että ihanaa, on tosi paljon aikaa. Ja onkin ollut tosi paljon aikaa, kauhean tuotteliaita ollaan oltu siihen nähden. Myös se, että käytänkö tehokkaasti aikaa, joku sellainen, että onko tämä laadukasta, jännä kritiikki on ehkä oman pään sisällä. Tai siis oman pään sisällähän se on, ei ole mitään laatuvaatimuksia. Ja laatuhan on itsekritiikkiä. Tai kun on se tila ja on aikaa ja on resurssit niin hyvin kuin voi olla, niin sitten alkaa pelkäämään sen puolesta. Jonkun muun oman jutun kanssa ajattelee, kun ei ole rahaa, tehdään vähän jotenkin parhaiten miten pystyy. Ja sitten kun onkin tosi hyvät puitteet, niin miettii, hyödynnänkö kaiken potentiaalin, mitä on.
Diina: Kyllä mä ymmärrän ton täysin.
Nelli: Joku tyytyminen, tyytyväisyys...
Diina: Mutta oon tavannu myös ihmisen, joka on tehnyt yhtä teosta kymmenen vuotta, ja pitänyt siitä pari demoa. Vaikka meillä on paine tehdä kahdessa kuukaudessa valmis teos, jossa on valot ja äänet ja kaikki, niin kukaan ei tee niin. Pitää aina suhteuttaa siihen. Sitä vaatii itseltään paljon, koska on tottunut työskentelemään niin.
Nelli: Sehän on jotenkin kentän tapa, siihenhän meidät on ajettu, nopeaan työskentelyyn lyhytkestoisilla esityskausilla. Ja suurin syy on se, ettei ole pitkäaikaista rahoitusta. Eihän kukaan voikaan pitää mitään esitystä kahta kuukautta ohjelmistossa, jos ei siitä pysty maksamaan palkkaa.
Diina: Eikä sitä jaksa myöskään markkinoida, koska itsehän senkin tekee. Mulla tyssää enemmän just tuottamiseen.
Nelli: Siinä joutuu tekemään kolmea eri duunia samaan aikaan. Ja on välillä hankala erottaa, koska tekee mitäkin työtä, milloin on missäkin roolissa, oonko nyt tää taiteilija vai tuottaja vai puvustaja-visualisti.
Diina: Mulle tulee ainakin se, että ei mua kiinnosta oikein ne muut roolit. Sitten alkaa tinkimään muusta.
Nelli: Taiteilijuus ei nykyään ole enää sellaista, että sä oot joku suuri auteur, jolla on suuri praktiikka ja suuri visio. Vaan taiteilija on nykyään se, jolla on kymmenen narua kädessä ja se vetelee niistä. Tai nyt on sellainen tunne tai käsitys. Tässä saa olla monessa roolissa. Mutta kyllä mä siitä tuottamisestakin pidän, mutta en haluais sitä pelkästään tehdä, tai sitten se vaatii vastapainokseen jonkun taiteellisen työn.
Nelli: Moi vaan Kulttuurirahaston Pirkanmaan jaosto, oon tosi kiinnostunut vuosijuhlan jälkeen näkemään, millaista taidetta he tukee. Koska en nyt tiedä ketään, joka sieltä olis apurahoja saanut.
Diina: Onko sieltä ylipäätään kukaan ikinä saanut mitään?
Nelli: On baletin mestarikursseja varten. Missä on nykytanssin, nykysirkuksen, performanssin, esittävien taiteiden tukeminen Pirkanmaalla? Oon huolissani, eikö sitä osaamista arvosteta ja tunnisteta. Kuka on se asiantuntijaelin, joka siellä lukee? Ja kun se on anonyymiä, kyllä mä ymmärrän senkin. Musta oli todella mielenkiintoista, Valtteri Raekallio oli just julkaissut Facebookissa Oneironin... ollut läpinäkyvä sen suhteen, että tällein me tuotettiin, tällaisia avustuksia me saatiin. Ei ihme, että pelätään freelance-kentälle jäämistä, joutuu elämään apurahojen turvin, koska se on
niin verhottua ja salaista ja ei tiedetä. Eihän kukaan halua elää sellaisen pelon kanssa. Se on hämmentävää, että mitä tuetaan.
Diina: Sehän se onkin ollut, ettei SKR ole Pirkanmaalla tukenut (tanssitaidetta).
Nelli: Katsoin viime vuoden osalta, mitä ne oli tukeneet, niin kaksi baletin mestarikurssia, matka-apurahoja. Ja joo, kyllä, hyvä, se on tosi tärkeää, mutta jos mä hakisin, esimerkiksi haluaisin lähteä kuukaudeksi Wieniin Impulstanssiin, käyn viis kurssia sinä aikana ja se on musta ihan yhtä verrannollinen, että saisko sellaiseen? Onko se sitten, että ei tueta taiteellista työskentelyä? Kauheeta, kun pitää miettiä, että tämä minun kehollinen tutkimukseni ei ole yhtä arvostettua kuin joku klassinen. Tulee semmoinen eriarvoistettu olo.
Diina: Mietin sitäkin, että se voi olla joku random juttukin, mikä vaikuttaa tosi paljon. Vaikka, että siellä on joku yksi yhteinen työryhmä, joka koostuu pääasiassa ihan muiden alojen asiantuntijoista.
Nelli: Niin se varmaan on, että ei ole asiantuntemusta. Tuntuu, että nykytaide on vielä kuitenkin... niin ehkei tarvii syyttää vain yhtä osastoo, mutta nykytaiteella on vielä... sen arvoa ei nähdä, että sitä kannattais tukea.
Diina: Se on vielä uusi, siis sillä tavalla suhteellisen uusi ja ei niin näkyvä. Mutta myös kääntäen, koska rahoitusta ei ole, niin eihän se näykään.
Nelli: Niin. Tässä menee oravanpyörässä. Oma rahoitusosuus pitäis olla ihan järkyttävän iso, että sais edes pienen siivun.
Diina: Edelleenkin, jos mä oon itseni tuottaja, työskentelen kuukauden Liikelaiturilla, teen yhden Facebook-tapahtuman, pidän demon, niin minne se näkyy. Hyvässä tapauksessa joku Aamulehti kirjoittaa kaksi riviä menovinkkiä.
Nelli: Se ei mahdollista pitkäjänteistä ja pitkäkestoista työskentelyä.
Diina: Eikä mitenkään alan eteen päin viemistä. Henkilökohtaisesti sellaista pitkäjänteistä työskentelyä, mutta ala kokonaisuutena ei mene myöskään sillä eteen päin, että siellä on kuukausi yhdellä ja toinen toisella.
Nelli: Niin, kyllä.
Diina: Tai pitäis olla joku organisaatio, mikä nyt näyttää siltä, että Liikelaituri tai aluekeskus vähän on - sellainen rakenne, jonka alla asiat näkyy.
Nelli: Ja toki miten halutaan profiloitua. Jos puhutaan jostain marginaalissa toimimisesta, joku underground, mutta kyllä undergroundkin voi olla sellaista, että ihmiset tietää siitä. Eihän marginaalissa toimiminen tarkoita sitä, ettei kukaan huomaa. Tehdään kokeilevampaa, mutta silti korkealla työmoraalilla ja korkealla taideasiantuntemuksella.
Diina: Siinäkin voi olla vain aika. Vuosi sitten huomattiin, että meillä oli [O]:ssa sellaista jengiä, jotka ei olleet ikinä käyneet Liikelaiturilla. Oli tosi kivaa, että ihan tuntemattomat tyypit löytää sinne. Jotkut oli tulleet ihan kadulta: ”me asutaan tossa vieressä, katsottiin, että tossa on kyltti, tultiin katsoo.” Tosi kiva kuitenkin, voi olla että ajankin kanssa tulee tutummaksi.
Nelli: Kyllä varmasti ja toihan, että on tila, joka on juurtunut, se mahdollistaa sen, että on joku ankkuripaikka. Se on ihmisillä mielessä, ettei ole aina, että missä se tapahtuu ja ei oikein löydä.
Diina: Kyllä se on toi fyysinen paikka.
Nelli: On, on, se on tosi tärkee. Siis se onkin ihan en nyt sano henkireikä, mutta tietynlainen keskus. Ja tosi, tosi hyvä ja hienoa, että se on, koska ei sellaisiakaan ole joka paikassa.
Nelli: Sitten oli tämä koreografin käsite. Oon pohtinut sitä tosi paljon tämän prokkiksen kautta. Tuntuu, että itseä kiinnostaa paljon enemmän kollektiivinen tekijyys kuin olla sellainen auteur-hahmo, joka antaa suuren viisauden ja suuren tiedon tanssijoiden käytettäväksi. Mekin ollaan työskennelty ohjattujen improvisatoristen tehtävien kautta, lähdetty luomaan liikkeellistä materiaalia,
liikkeellistä kieltä teokseen. Sitten tulee se, että mikä on nykypäivän koreografin käsite. Ei välttämättä enää koreografi, siksi tykkään puhua ohjaajasta. Se on kuvailevampi sana.
Diina: Mä taas näen, että toi on Suomen ihan sellaiset kalkkeutuneet kuviot, että koreografi on joku Jorma Uotinen -tyyppinen, koska meidän referenssi on se.
Nelli: Ja sitten, jos sanon itseäni koreografiks, niin en näe itseäni Uotisen kanssa samassa...
Diina: Niin, ei tietenkään.
Nelli: Enkä halua käyttää itsestäni sanaa koreografi.
Diina: Mutta taas niitä työskentelyesimerkkejä, kun miettii on jotain Jérôme Beliä, Meg Stuartia ja muita, jotka työskentelee ihan erilaisista lähtökohdista, ja on konseptitaidetta, on ryhmästä lähtevää ohjausta, niin kuin myös teatteripuolella, niin onhan se. Mulla on itsellä ollut ongelmana, onko se mitä mä teen tanssia, koska en sinänsä tee askeleita musiikin tahtiin.
Nelli: Askeleita musiikkiin ja laske niitä.
Diina: Mutta tavallaan joo, voin puhua... mitä muuta se olis? Ei mulla ole parempia sanoja sille, mitä se on. Tunnistan sen, että käsitys tanssi on eri kuin se mitä teen, mutta toisaalta kaikkialla muualla se on edelleen tanssi ja se on edelleen koreografiaa.
Nelli: Kyllä.
Diina: Mutta taas aika.
Nelli: Aika ja niin kuin sanoit niin, mikä meidän referenssipiste sille on. Musta se on nopeasti nähty joku sellainen, että vii, kuu, sei, kaa liike, liike liike. Se on helppo katsoa ja unohtaa. Kuin että luoda joku maailma tai liikkumisen tapa tai olemisen tapa lavalla johonkin teemaan, niin kiinnostaa enemmän.
Diina: Niin, joo ei liikkeet itsessään ole kiinnostavia.
Nelli: Tai kyllähän liikkeitä voi tehdä kuka vaan ja miten vaan ja toki sulla täytyy olla jonkunlainen käsitys kehon mahdollisuuksista. On ihan kiinnostavaa treenata välillä jotain todella puhtaasti jazzia tai nykäriä tai balettia. Näen sen treenimuotona ja hyväksyn sen ja tunnistan sen mahdollisuuden. Mutta puhtaasti esitysmuotona... niin ehkä omassa tekijyydessäni haluan tuoda jotain muuta siihen rinnalle.
Diina: Niin, tai jos sen tekis täysin itsetietoisesti, niin siitä vois tehdä sen jutun. Mutta se olis ehkä parodinen, sarkastinen, ironinen lähestymistapa. Tavallaan, että sitä ei ota annettuna, se on mun mielestä se pointti, kyllä sitä voi tehdä.
Nelli: Tai että mietit, että se on valinta. Että oot tehnyt valinnan, miksi tässä tehdään näin. Ja vaikka puhun kollektiivisesta työskentelystä tän Plasticinkin kohdalla, niin lopulta kaikki ne valinnat on mun, kyllä siinä koreografin tittelissä on se vastuu.
Diina: Joo, totta kai.
Nelli: Tai minä kannan niin hyvässä kuin huonossakin. Niin se vastuu on minun.
Diina: Ja voi olla myös työryhmiä, joissa vastuu on jaettu, mutta se vaatii sen, että koko porukka on samalla viivalla.
Nelli: On, ja se pitää puhua auki.
Diina: Herkästi sellaisessa tasaryhmätyöskentelyssä se rooli kuitenkin...
Nelli: Se liukuu
Diina: Joko vahingossa tai sitten joku ottaa sen. Se on tosi herkkätulkinainen juttu.
Nelli: Se on niin helppoa, jos joku on nimetty siihen asiaan, sitten sulla on toi tontti ja mulla on tää tontti ja me toimitaan näistä.
Diina: Se on sellainen skaala. Että on koreografi, joka antaa kaiken matskun eteen eikä mitään tulkinnanvaraa, ja toinen ääripää ihan ryhmätyöskentely, jossa roolit jakautuu aivan tasaisesti, niin siinä on koko skaala välissä. Ei se ole joko tai, vaan mitä tahansa siltä väliltä. Ja aika monella se varmaan nykyään on enemmän tässä päässä kuin siinä ison koreografin päässä.
Nelli: Ja sellaisessa tilanteessa, missä se menee enemmän kohti kollektiivista tai jaettua tekijyyttä, se hälventää mun mielestä jotain, että ei tule eikä ole isoja nimiä. Nelli Ojapalo ei ole suuri koreografi, koska hän on niin...
Diina: Mutta ryhmä itsessään voi silti olla aika näkyvä ja tunnistettu ja tunnustettu.
Nelli: Mutta siitä ei tule henkilöitynyt yhteen ihmiseen. Sen se karsii. Mikä on hyväkin suunta, ettei ole glorifioitua henkilötaiteilijaa, vaan siellä keskuksessa on ehkä joku työ tai työskentely tai työskentelytavat tai taiteellinen näkemys.
Diina: Ja taas markkinoinnin ja tuottamisen näkökulmasta on huomattavasti helpompaa myydä jotakin, jossa on joku nimi, vaikka se oliskin vain referenssi, rooli. Riippumatta siitä, mikä lopputulos on, niin jos se on henkilöitynyttä, se on monesti myös helpompi vastaanottaa. Jos nimi vaihtuu ja ryhmä vaihtuu koko ajan, niin se on yhtäkkiä tosi sekavaa. Just se että, jos ei olis Liikelaituria ja kaikki asiat olis täällä ympäriinsä, niin kukan ei tietäis mitään.
Nelli: Se on ihan totta, että joku nimi täytyy kehitellä tai antaa.
Diina: Luulen, että itsensä on helpompi pyyhkiä pois, kun on jo tehnyt näkyväksi, kun rahoitusta saa ja prokkiksia tulee ja yleisö tietää nimen. Jos katsoo, mitä noita helsinkiläisiä on, jotka työskentelee aika samankaltaisista lähtökohdista, tekee ryhmässä ja keskenään, nimet alkaa olla näkyviä, ne pyörii jatkuvasti, vaikka ne oliskin osana työryhmää, ei niitten tarvii enää markkinoida itseään, ihmiset tulee silti katsomaan.
Nelli: Se on mun mielestä vaan niin paljon mukavampaa ja turvallisempaa työskennellä niin, ettei koe, että olis yksin.
Diina: Niin.
Nelli: En ole kiinnostunut yksinäisyydestä vaan ehkä enemmän siitä jaetusta tekijyydestä.
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
maanantai 25. kesäkuuta 2018
Kokemuksellinen estetiikkaa
Esittelyssä Matti Haaponiemi. Matti on mukana Like a Virgin -projektissa, jonka demo nähdään 6.7 ja esitykset 10-12.8 Liikelaiturilla.
Diina: Haluutko aloittaa siitä, mitä oot tehnyt?
Matti: Syksyllä oli kauheasti erilaisia hakuja. Mietin jokaiseen jotakin ja hain kaikkea. Sain kuukauden työskentelyyn aluekeskuspalkkaa. Alun perin hain kahta ja olisin jatkanut lopputyötäni, tehnyt siitä isomman jutun. Sitten olikin yksi kuukausi, mitä sain, niin en ollut sidottu mihinkään tiettyyn, sain tehdä mitä halusin. Otin toisesta hakemuksesta teeman, ihmisen kasvu ja kehitys liikkeellisesti vauvasta isommaksi ja lajina evolutiivisesti. Kävin Outokummussa pikku residenssipätkässä ja siellä ehdin työstää tätä, mitä se liikkeellisesti olis, se jäi hautumaan muutamaks kuukaudeks. Ja sitten mä tein sen.
Diina: Oliko sulla muita ideoita pyörittelyvaiheella, mitä sua kiinnosti tehdä, ja tämä vaan sattui olemaan sellainen, mikä valikoitui?
Matti: Mulla oli lopputyöni, mitä olisin jatkanut. Mutta siinä mä oon tehnyt töitä äänisuunittelijan kanssa. Niin se tuntui vähän vaikeelta saada se siihen mukaan. Siitä yhdestä kuukaudesta mulle täytyy jäädä säästöönkin vähän rahaa, niin sillä mä karsin sen pois. Jättää sen sitten myöhempiä aikoja varten. Mutta ei se siinä, mä oon kokenu, että kaikesta helpoin on työskennellä yksin. Mun ei tarvii neuvotella aikatauluista, heti kun on kaks ihmistä niin aikataulut on vaikeita, kolmella tosi vaikeita. Yksin reeneihin menee puolet vähemmän aikaa, kun voi käydä sisässään sitä monologia. En oo mitenkään pettynyt, eikä harmita. Ihan mielelläni itekseen teen.
Diina: Mutta onko toi sitten, että käytännön olosuhteet asettaa sulle sellaiset ehdot, että on helpointa tehdä yksin? Haluaisitko tehdä isommalla porukalla? Tai isommalle porukalle.
Matti: Joo se olis kauheen mielenkiintoista. Ja nyt oon tehnyt porukalla ja tuun taas tekemään. Siinä on omat juttunsa. Ja yleisesti mitä mietin, no paljon on tekijöitä, mutta mikä on ihmisten oma praktiikka ja kaikilla ei välttämättä ole, on opetusta ja sitten ei ole aikaa omalle harjoittelulle, liikkeelle. Se mitä mä nyt kaipaan on ihmiset, joita kiinnostaa tehdä ja treenata, että on joku tutkimus koko ajan meneillään ja hyvin käytännönläheinen myös, että on kehossa ja tekemässä, pystyy puhumaan ja demonstroimaan. Sen koen inspiroivaks.
Diina: Ootko kokenut haasteena, kun ihmisillä on eri praktiikoita ja eri lähestymistapoja, sen, miten työryhmät muodostuu ja mikä sen ryhmän dynamiikka on? Vai onko se vaan, että aina tulee jotakin kun jotakin tekee?
Matti: No aina tulee jotakin, kun jotakin tekee. Siltä ei voi välttyä. Se vähän riippuu aakkosista, millä kukin tekee, kuinka kaukana ne on toisistaan. Paljonko kunhan-jotain-tekemistä tarvitaan ennen kuin ollaan yhteisellä maaperällä ja tehdään sieltä käsin. Ja sellaiset asiat kuin, mikä on porukan tai kollektiivin hierarkia ja yhteinen tekijyys siinä. Jos kaikesta päätetään yhdessä, niin se on oma prosessinsa. Jos on yks taiteellinen johtaja, niin se on toisella tapaa tosi selkee, mutta sillä tulee ehkä yhdennäköistä.
Diina: Ja sitten, jos taas pyrkii työryhmänä tekemään yhteisiä päätöksiä, niin siinä pitää olla tosi selvät metodit, miten se homma saadaan toimimaan. Se leviää aika helposti, kun kaikki kokee, ettei kukaan ota vastuuta. Ellei sitten ole itsestään toteutuva ryhmä.
Matti: Ne on aina, että kuka sitoutuu ja kuinka sitoutuu ja sitten joku tekee koko ajan ja joku ei tee ollenkaan tai silloin tällöin. Se aiheuttaa omaa sahausliikettä itse kunkin motivaatiossa ja siinä, mihin se on menossa. Kun asiat on selvillä, mitä on sovittu, niin sittenhän se on helpompaa. Tyypillistä tietty on, ettei sovita ja asiat vaan tapahtuu, ja vähän ajan päästä nähdään, että nyt pitää sopia jotain.
Diina: Mikä sua motivoi tässä lajissa, mistä tulee motivaatio työskentelyyn?
Matti: mulla on yleinen motivaatio tehdä vaan. Ei mulla taiteellista prosessia ole käynnissä koko aikaa, se on ihan mukavaa ettei ole. Mä en koe että olis joku sellainen tarve. Tai musta esiintyminen ei ole itseisarvo. Kun on jotain selkeitä projekteja tai rahoja, sitten tehdään asioita ja siitä tulee ulos jotakin ja onko se muoto, missä työ tulee esille, esitys, joku blogi vai luento vai työpaja. Mikä se konsepti on taiteellisessa työskentelyssä, miten se aukeis ulos päin. Esiintyminen ei ole sitä, että jes, haluan mennä sinne keikalle tai esiintyä siinä salissa. En mä tiedä, varsinkin kun niitä saleja on tosi vähän eikä niistä tällä kohtaa urallaan tiedä mitään. Mutta yleisesti kiinnostaa, mikähän asia se nyt olis, kehollisuus ja kaikenlainen treenaaminen ja jumppaaminen, tanssiminen. Se on mulle hyvin sama asia jollakin tapaa, mistä mä nyt lähtisin sitä avaa, kokemuksellista, ei kiinnosta kuinka paksut käsivarret on tai kuinka nilkka ojentuu, vaan miten se tehdään, ja miltä se tuntuu ja sisäinen avaruus, siellä suunnistaminen. Ei ensisijaisesti terapeuttisena, vaan liikkeellisenä kokemuksena. Ja usein sieltä voi löytyä suurempaa henkisyyttä seasta, se tulee bonuksena päälle. Ajatus liikkumisesta ja olemisesta. Kiinnostaa koko ajan opetella jotain uutta. Nyt tulee tämmönen statement täältä: Joku puhuu, että käy ammattilaisten aamutunnilla ylläpitämässä tanssijuutta. Musta se on täysin väärin. Mä treenaan, että toimisin paremmin ja terveemmin, ylläpitäminen ei mulle riitä kyllä.
Diina: Mä jäin miettii pointtia liikkumisesta henkisenä kokemuksena, joka on eri kuin terapeuttinen – tän mä ymmärsin. Mutta millä tavalla sä näet, että liikkeellinen kokemus on yhteydessä taiteeseen, millä tavalla näet taiteen tässä yhteydessä? Missä se taide manifestoituu sulle?
Matti: No esimerkkinä otan aluekeskuspalkkajakson. Siinä se taide manifestoitui, kun aloin laittaa työtä esitykselliseen muotoon. Tässä oon roiskinu ja tutkinu ja tehny ja kehittäny tätä mössöö ja miten mä lähden tätä näyttää ja mikä tää on, mitä nää kaikki jutut. Sinne alkaa tulla erilaisia tasoja, mitä tää on liikkeenä mekaanisesti, miltä tää tuntuu, mitä tää viestii, mitä tää vois tarkoittaa isommissa mittakaavoissa yhteiskunnallisesti tai maailmassa tai erotettuna tästä kontekstista, että ihminen tekee tällaista. Siinä se taide musta manifestoituu, että se ei ole nyt vaan se kasvaa kaaressa.
Diina: Mä vähän putosin kärryiltä, kun sanoit, että sua ei esiintyminen kiinnosta, mutta sehän on tietty eri kuin taiteellinen prosessi. Mä yritän tavoittaa sitä, mikä on esityksen ja taiteen välinen yhteys.
Matti: Okei, ehkä siihen päästään kiinni jossakin kohtaa. Tarkoitin, että mä en treenaa ja tee tätä kaikkee, että voi kun pääsisin esiintymään. Se ei ole se pointti.
Diina: Mutta taiteen tekemiselemetti sua kiinnostaa työssä?
Matti: Kiinnostaa kyllä. Ehkä se manifestoituu, mä en ole tällaista miettinyt tältä kantilta, siinä kohtaa ainakin, kun siitä tekee julkista. Tietysti jos mä päätän, että oon nyt täällä yksin ja teen jotain ja tää on nyt taidetta. Siinä ollaan sujahdettu sellaisiin tiloihin, ettei ole kyse siitä, että tekisin jotain harjoitusta, joku sellainen toisenlainen olemisen tila. En mää tiedä... kun sitten mä en halua sanoo, että kaikki mitä teen on taidetta.
Diina: Se kun puhuit toisesta tilasta, niin onko se millään tavalla samankaltaista, kun puhutaan flow-tilasta, tai sellaisesta olemisen tavasta, jossa kokee flowta?
Matti: Se vähän riippuu, mä uskon et niitä on monenlaisia, mikä se sitten on mitä haetaan. Se voi olla, että siitä tulee flow tai sitten se ei ole flow. Se on jännä kokemus, että kun sohii jotakin salissa eikä tiedä mitä tekee ja kun sitä katsoo videolta, niin se pistää silmään, että tossa on jotakin luonnollista ja mielenkiintoista, voisin lähtee tohon suuntaan. En sanois, että se on joku yks tietty.
Diina: Mutta tossa tullaan siihen, että kun sä katsot videolta, niin se ei olekaan kokemuksellinen, vaan ulkoa päin tarkasteltu.
Matti: Tässä kyseisessä tapauksessa, että jos ollaan tulossa johonkin esitykselliseen.
Diina: Siinä on kuitenkin kaks kääntöpuolta, on oma tekeminen ja kokemuksellinen liikkuminen ja sitten on esityksen tekeminen, joka on eri näkökulma siihen. Korjaa jos oon väärässä.
Matti: Kyllä siinä on eri näkökulma. Ja ne voi olla myös samassa. Niin kuin nytkin tässä mun esityksessä.
Diina: Sä vähän sivusit estetiikkaa. Kun puhutaan tanssista, mitä monesti tuntuu kentän ulkopuolella, tanssi ja estetiikka on rinnakkain kulkevia, kun taas itsestä olis kiva, jos käsitys laajenis kokemukselliseen puoleen.
Matti: Musta se on estetiikkaa myös, että voi olla luonnollisesti, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa seistä, tai kävellä tai olla. Tämmöinen henkilökohtainen selkee juttu on, että jos katson teosta ja esiintyjä ei tunnu ihmiseltä, niin se ei tunnu mielenkiintoiselta. Jos se on opittu, että näin kuuluu esiintyä. Tai puheteatteri on mulle tosi vaikeeta, ylinäytellä ja alleviivata ja tehdä se selväks.
Diina: Mä koen nää mistä puhut varmaan manerismeina tai maneereina, onko samaa?
Matti: No on siinä vähän jotain samaa: tää on tää opittu universaali surullinen, tää on tää mitä tässä lavalla kuuluu tehdä kun on surullinen. Siinä missä tanssiliikkeet on samanlaiset kuin näyttelijän liikkeet. En mä siitä näyttelijäntyöstä tiedä mitään, turha sitä on lyttää, sitäkin on niin monenlaista.
Diina: Mä näen noi opittuina tapoina, joita ei ole joutunut kyseenalaistamaan, koska on pysynyt tietyn estetiikan sisällä, tai tietyn voisko sanoo just praktiikan sisällä. Jos se opittu asia on ollut pikkusen vaikee ja pikkusen tehty, se ei näytä luonnolliselta. Tai ne tyypit, jotka saa jonkun tietyn tekniikan näyttää luonnolliselta on harvassa, jotka pääsee helppouteen.
Matti: Niin se on kyllä vaikee tie. Opettelee erilaisia tapoja käyttää kehoaan eikä se ole vielä tanssia, ellei niistä tee tanssia ja se on se vaikein asia, jos pitää mennä tietyn estetiikan koodiston mukaan. Sitten se on koko elämän mittainen prosessi.
Diina: Ja just se, että miten siitä koodistosta saa taidetta ulos.
Matti: Tullaan taas siihen, mitä tällä työllä voi kertoa, mitä tässä työssä tehdään. Ettei käy niin, että meillä oli toi aihe ja sitten me liikuttiin niin kuin aina ja tässä oli vähän eri variaatiota noista tanssiliikkeistä, mitä me tehdään aina.
Diina: Mitäs henkilökohtaisen kehittymisen osalta, mitkä on omat kompastuskivet, joiden kanssa joudut työskentelee, tai onko se edes sellainen asia, mitä tarvii miettiä?
Matti: Jos mä ajattelen omassa liikkeellisessä tekemisessä, niin kyllä se aina vuotaa läpi, mitä on tehnyt. Mä oon paljon treenannut tai chitä ja muuta kiinalaista huljuttelua, niin sieltä tulee se liikemaailma läpi. No sitten täytyy miettiä, jos tää olis esityksellinen tilanne, onko se mielenkiintoista kattoo kun toi jätkä tekee tai chitä vähän sinne päin. Nyt prosessissa, ja aiemmissa, huomaan, että usein energia voittaa liikkeen puhtauden ja mekaanisuuden, että se on energia, joka välittyy, ei se missä asennoissa mä oon tai minkä asentojen läpi kuljen. Sieltä löytyy se tanssi, voi heittäytyä siihen, että nyt mun pitää antaa jotain, mun pitää tahtoo sitä. Silloin siinä on koko ihminen mukana ja se välittyy. Maneereja, kyllä niitä riittää. En mä näe niitä mitenkään pahana asiana, se on se kulho mitä täytetään, jonka päälle rakennetaan. Jos ajattelee, että ne on jotain tiettyjä reittejä mitä kulkee, nehän on tuttuja – niihin on helppo palata ja löytää taas uusia ulottuvuuksia.
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
Diina: Haluutko aloittaa siitä, mitä oot tehnyt?
Matti: Syksyllä oli kauheasti erilaisia hakuja. Mietin jokaiseen jotakin ja hain kaikkea. Sain kuukauden työskentelyyn aluekeskuspalkkaa. Alun perin hain kahta ja olisin jatkanut lopputyötäni, tehnyt siitä isomman jutun. Sitten olikin yksi kuukausi, mitä sain, niin en ollut sidottu mihinkään tiettyyn, sain tehdä mitä halusin. Otin toisesta hakemuksesta teeman, ihmisen kasvu ja kehitys liikkeellisesti vauvasta isommaksi ja lajina evolutiivisesti. Kävin Outokummussa pikku residenssipätkässä ja siellä ehdin työstää tätä, mitä se liikkeellisesti olis, se jäi hautumaan muutamaks kuukaudeks. Ja sitten mä tein sen.
Diina: Oliko sulla muita ideoita pyörittelyvaiheella, mitä sua kiinnosti tehdä, ja tämä vaan sattui olemaan sellainen, mikä valikoitui?
Matti: Mulla oli lopputyöni, mitä olisin jatkanut. Mutta siinä mä oon tehnyt töitä äänisuunittelijan kanssa. Niin se tuntui vähän vaikeelta saada se siihen mukaan. Siitä yhdestä kuukaudesta mulle täytyy jäädä säästöönkin vähän rahaa, niin sillä mä karsin sen pois. Jättää sen sitten myöhempiä aikoja varten. Mutta ei se siinä, mä oon kokenu, että kaikesta helpoin on työskennellä yksin. Mun ei tarvii neuvotella aikatauluista, heti kun on kaks ihmistä niin aikataulut on vaikeita, kolmella tosi vaikeita. Yksin reeneihin menee puolet vähemmän aikaa, kun voi käydä sisässään sitä monologia. En oo mitenkään pettynyt, eikä harmita. Ihan mielelläni itekseen teen.
Diina: Mutta onko toi sitten, että käytännön olosuhteet asettaa sulle sellaiset ehdot, että on helpointa tehdä yksin? Haluaisitko tehdä isommalla porukalla? Tai isommalle porukalle.
Matti: Joo se olis kauheen mielenkiintoista. Ja nyt oon tehnyt porukalla ja tuun taas tekemään. Siinä on omat juttunsa. Ja yleisesti mitä mietin, no paljon on tekijöitä, mutta mikä on ihmisten oma praktiikka ja kaikilla ei välttämättä ole, on opetusta ja sitten ei ole aikaa omalle harjoittelulle, liikkeelle. Se mitä mä nyt kaipaan on ihmiset, joita kiinnostaa tehdä ja treenata, että on joku tutkimus koko ajan meneillään ja hyvin käytännönläheinen myös, että on kehossa ja tekemässä, pystyy puhumaan ja demonstroimaan. Sen koen inspiroivaks.
Diina: Ootko kokenut haasteena, kun ihmisillä on eri praktiikoita ja eri lähestymistapoja, sen, miten työryhmät muodostuu ja mikä sen ryhmän dynamiikka on? Vai onko se vaan, että aina tulee jotakin kun jotakin tekee?
Matti: No aina tulee jotakin, kun jotakin tekee. Siltä ei voi välttyä. Se vähän riippuu aakkosista, millä kukin tekee, kuinka kaukana ne on toisistaan. Paljonko kunhan-jotain-tekemistä tarvitaan ennen kuin ollaan yhteisellä maaperällä ja tehdään sieltä käsin. Ja sellaiset asiat kuin, mikä on porukan tai kollektiivin hierarkia ja yhteinen tekijyys siinä. Jos kaikesta päätetään yhdessä, niin se on oma prosessinsa. Jos on yks taiteellinen johtaja, niin se on toisella tapaa tosi selkee, mutta sillä tulee ehkä yhdennäköistä.
Diina: Ja sitten, jos taas pyrkii työryhmänä tekemään yhteisiä päätöksiä, niin siinä pitää olla tosi selvät metodit, miten se homma saadaan toimimaan. Se leviää aika helposti, kun kaikki kokee, ettei kukaan ota vastuuta. Ellei sitten ole itsestään toteutuva ryhmä.
Matti: Ne on aina, että kuka sitoutuu ja kuinka sitoutuu ja sitten joku tekee koko ajan ja joku ei tee ollenkaan tai silloin tällöin. Se aiheuttaa omaa sahausliikettä itse kunkin motivaatiossa ja siinä, mihin se on menossa. Kun asiat on selvillä, mitä on sovittu, niin sittenhän se on helpompaa. Tyypillistä tietty on, ettei sovita ja asiat vaan tapahtuu, ja vähän ajan päästä nähdään, että nyt pitää sopia jotain.
Diina: Mikä sua motivoi tässä lajissa, mistä tulee motivaatio työskentelyyn?
Matti: mulla on yleinen motivaatio tehdä vaan. Ei mulla taiteellista prosessia ole käynnissä koko aikaa, se on ihan mukavaa ettei ole. Mä en koe että olis joku sellainen tarve. Tai musta esiintyminen ei ole itseisarvo. Kun on jotain selkeitä projekteja tai rahoja, sitten tehdään asioita ja siitä tulee ulos jotakin ja onko se muoto, missä työ tulee esille, esitys, joku blogi vai luento vai työpaja. Mikä se konsepti on taiteellisessa työskentelyssä, miten se aukeis ulos päin. Esiintyminen ei ole sitä, että jes, haluan mennä sinne keikalle tai esiintyä siinä salissa. En mä tiedä, varsinkin kun niitä saleja on tosi vähän eikä niistä tällä kohtaa urallaan tiedä mitään. Mutta yleisesti kiinnostaa, mikähän asia se nyt olis, kehollisuus ja kaikenlainen treenaaminen ja jumppaaminen, tanssiminen. Se on mulle hyvin sama asia jollakin tapaa, mistä mä nyt lähtisin sitä avaa, kokemuksellista, ei kiinnosta kuinka paksut käsivarret on tai kuinka nilkka ojentuu, vaan miten se tehdään, ja miltä se tuntuu ja sisäinen avaruus, siellä suunnistaminen. Ei ensisijaisesti terapeuttisena, vaan liikkeellisenä kokemuksena. Ja usein sieltä voi löytyä suurempaa henkisyyttä seasta, se tulee bonuksena päälle. Ajatus liikkumisesta ja olemisesta. Kiinnostaa koko ajan opetella jotain uutta. Nyt tulee tämmönen statement täältä: Joku puhuu, että käy ammattilaisten aamutunnilla ylläpitämässä tanssijuutta. Musta se on täysin väärin. Mä treenaan, että toimisin paremmin ja terveemmin, ylläpitäminen ei mulle riitä kyllä.
Diina: Mä jäin miettii pointtia liikkumisesta henkisenä kokemuksena, joka on eri kuin terapeuttinen – tän mä ymmärsin. Mutta millä tavalla sä näet, että liikkeellinen kokemus on yhteydessä taiteeseen, millä tavalla näet taiteen tässä yhteydessä? Missä se taide manifestoituu sulle?
Matti: No esimerkkinä otan aluekeskuspalkkajakson. Siinä se taide manifestoitui, kun aloin laittaa työtä esitykselliseen muotoon. Tässä oon roiskinu ja tutkinu ja tehny ja kehittäny tätä mössöö ja miten mä lähden tätä näyttää ja mikä tää on, mitä nää kaikki jutut. Sinne alkaa tulla erilaisia tasoja, mitä tää on liikkeenä mekaanisesti, miltä tää tuntuu, mitä tää viestii, mitä tää vois tarkoittaa isommissa mittakaavoissa yhteiskunnallisesti tai maailmassa tai erotettuna tästä kontekstista, että ihminen tekee tällaista. Siinä se taide musta manifestoituu, että se ei ole nyt vaan se kasvaa kaaressa.
Diina: Mä vähän putosin kärryiltä, kun sanoit, että sua ei esiintyminen kiinnosta, mutta sehän on tietty eri kuin taiteellinen prosessi. Mä yritän tavoittaa sitä, mikä on esityksen ja taiteen välinen yhteys.
Matti: Okei, ehkä siihen päästään kiinni jossakin kohtaa. Tarkoitin, että mä en treenaa ja tee tätä kaikkee, että voi kun pääsisin esiintymään. Se ei ole se pointti.
Diina: Mutta taiteen tekemiselemetti sua kiinnostaa työssä?
Matti: Kiinnostaa kyllä. Ehkä se manifestoituu, mä en ole tällaista miettinyt tältä kantilta, siinä kohtaa ainakin, kun siitä tekee julkista. Tietysti jos mä päätän, että oon nyt täällä yksin ja teen jotain ja tää on nyt taidetta. Siinä ollaan sujahdettu sellaisiin tiloihin, ettei ole kyse siitä, että tekisin jotain harjoitusta, joku sellainen toisenlainen olemisen tila. En mää tiedä... kun sitten mä en halua sanoo, että kaikki mitä teen on taidetta.
Diina: Se kun puhuit toisesta tilasta, niin onko se millään tavalla samankaltaista, kun puhutaan flow-tilasta, tai sellaisesta olemisen tavasta, jossa kokee flowta?
Matti: Se vähän riippuu, mä uskon et niitä on monenlaisia, mikä se sitten on mitä haetaan. Se voi olla, että siitä tulee flow tai sitten se ei ole flow. Se on jännä kokemus, että kun sohii jotakin salissa eikä tiedä mitä tekee ja kun sitä katsoo videolta, niin se pistää silmään, että tossa on jotakin luonnollista ja mielenkiintoista, voisin lähtee tohon suuntaan. En sanois, että se on joku yks tietty.
Diina: Mutta tossa tullaan siihen, että kun sä katsot videolta, niin se ei olekaan kokemuksellinen, vaan ulkoa päin tarkasteltu.
Matti: Tässä kyseisessä tapauksessa, että jos ollaan tulossa johonkin esitykselliseen.
Diina: Siinä on kuitenkin kaks kääntöpuolta, on oma tekeminen ja kokemuksellinen liikkuminen ja sitten on esityksen tekeminen, joka on eri näkökulma siihen. Korjaa jos oon väärässä.
Matti: Kyllä siinä on eri näkökulma. Ja ne voi olla myös samassa. Niin kuin nytkin tässä mun esityksessä.
Diina: Sä vähän sivusit estetiikkaa. Kun puhutaan tanssista, mitä monesti tuntuu kentän ulkopuolella, tanssi ja estetiikka on rinnakkain kulkevia, kun taas itsestä olis kiva, jos käsitys laajenis kokemukselliseen puoleen.
Matti: Musta se on estetiikkaa myös, että voi olla luonnollisesti, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa seistä, tai kävellä tai olla. Tämmöinen henkilökohtainen selkee juttu on, että jos katson teosta ja esiintyjä ei tunnu ihmiseltä, niin se ei tunnu mielenkiintoiselta. Jos se on opittu, että näin kuuluu esiintyä. Tai puheteatteri on mulle tosi vaikeeta, ylinäytellä ja alleviivata ja tehdä se selväks.
Diina: Mä koen nää mistä puhut varmaan manerismeina tai maneereina, onko samaa?
Matti: No on siinä vähän jotain samaa: tää on tää opittu universaali surullinen, tää on tää mitä tässä lavalla kuuluu tehdä kun on surullinen. Siinä missä tanssiliikkeet on samanlaiset kuin näyttelijän liikkeet. En mä siitä näyttelijäntyöstä tiedä mitään, turha sitä on lyttää, sitäkin on niin monenlaista.
Diina: Mä näen noi opittuina tapoina, joita ei ole joutunut kyseenalaistamaan, koska on pysynyt tietyn estetiikan sisällä, tai tietyn voisko sanoo just praktiikan sisällä. Jos se opittu asia on ollut pikkusen vaikee ja pikkusen tehty, se ei näytä luonnolliselta. Tai ne tyypit, jotka saa jonkun tietyn tekniikan näyttää luonnolliselta on harvassa, jotka pääsee helppouteen.
Matti: Niin se on kyllä vaikee tie. Opettelee erilaisia tapoja käyttää kehoaan eikä se ole vielä tanssia, ellei niistä tee tanssia ja se on se vaikein asia, jos pitää mennä tietyn estetiikan koodiston mukaan. Sitten se on koko elämän mittainen prosessi.
Diina: Ja just se, että miten siitä koodistosta saa taidetta ulos.
Matti: Tullaan taas siihen, mitä tällä työllä voi kertoa, mitä tässä työssä tehdään. Ettei käy niin, että meillä oli toi aihe ja sitten me liikuttiin niin kuin aina ja tässä oli vähän eri variaatiota noista tanssiliikkeistä, mitä me tehdään aina.
Diina: Mitäs henkilökohtaisen kehittymisen osalta, mitkä on omat kompastuskivet, joiden kanssa joudut työskentelee, tai onko se edes sellainen asia, mitä tarvii miettiä?
Matti: Jos mä ajattelen omassa liikkeellisessä tekemisessä, niin kyllä se aina vuotaa läpi, mitä on tehnyt. Mä oon paljon treenannut tai chitä ja muuta kiinalaista huljuttelua, niin sieltä tulee se liikemaailma läpi. No sitten täytyy miettiä, jos tää olis esityksellinen tilanne, onko se mielenkiintoista kattoo kun toi jätkä tekee tai chitä vähän sinne päin. Nyt prosessissa, ja aiemmissa, huomaan, että usein energia voittaa liikkeen puhtauden ja mekaanisuuden, että se on energia, joka välittyy, ei se missä asennoissa mä oon tai minkä asentojen läpi kuljen. Sieltä löytyy se tanssi, voi heittäytyä siihen, että nyt mun pitää antaa jotain, mun pitää tahtoo sitä. Silloin siinä on koko ihminen mukana ja se välittyy. Maneereja, kyllä niitä riittää. En mä näe niitä mitenkään pahana asiana, se on se kulho mitä täytetään, jonka päälle rakennetaan. Jos ajattelee, että ne on jotain tiettyjä reittejä mitä kulkee, nehän on tuttuja – niihin on helppo palata ja löytää taas uusia ulottuvuuksia.
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
tiistai 19. kesäkuuta 2018
Fyysistä vaikuttamista ja kuulumisen tuntemuksia - Kiertoliike-taitelijoiden ajatuksia
Historian ensimmäisten Kiertoliike-taiteilijoiden kokemuksia Kiertoliike 2018 -tapahtumasta sekä tapahtumassa ohjaamistaan työpajoista:
“Työpajani Hengailu lähestyi yhteiskunnallisuutta fyysisellä olemuksella vaikuttamisen lähtökohdista: oleskelimme hiljaa joukolla kävelykadulla, otimme tilaa tekemättä mitään erityistä. Yllätyin siitä kuinka suuri tarve osallistujilla oli pysähtymiselle, päämäärättömälle oleskelulle ilman tavoitteita ja dedlineja. Hengailun jälkeen käydyssä keskustelussa nousi esille, paikalla olon haasteellisuus sekä erilaisten kehojen poliittiset konnotaatiot erityisesti porukalla julkisesti hengaillessa.”
- Diina Bukareva
“Ajattelen, että tanssi voi toimia yhteiskunnallisena vaikuttajana silloin, kun se on kosketuksissa mitä moninaisemman ihmisjoukkion kanssa. En ole varma, löytääkö “koko kansan kirjo” tällä hetkellä tanssikulttuurin pariin. Tästä lähtökohdista käsin suunnittelin kiertoliikkeeseen Torikohtaamisia-työpajan, jossa suuntasimme Tammelan torille tutustumaan torilla asioiviin ihmisiin. Keskustelimme ihmisten kanssa heidän omista tanssikokemuksistaan ja toteutimme heille keskustelujen pohjalta syntyviä tanssi-improvisaatioita. Torikohtaamisien aikana toteutimme mm. vaivalloisia tanssikokemuksia, toritansseja ja teknobileet. Kohtauksillamme ravistelimme torin arkea hieman erilaiseksi totutusta olemisen tavasta ja konkreettisesti toimme tanssin ns. tavan ihmisen iholle.”
- Inka-Leea Hakkarainen
“Tankoraivo-työpajani herätti ehkä enemmän yhteiskuntapoliittisia- kuin esimerkiksi taidepoliittisia keskusteluja työpajan osallistujissa, mikä oli varmasti tarpeellista siinä hetkessä. Lievästi performatiivisen jonopyöräilyn lomassa pysähdyimme juttelemaan vaikkapa kaupunki-infran vaikutuksista ihmiselämään sekä raivon merkityksistä. Muutenkin koin tämän vuoden Kiertoliikkeen voimauttavana juuri siltä kannalta, että taiteen tekijänä voin olla vaikuttamassa kiinteänä osana yhteiskuntaa, vaikka taide itsessään kykenisikin irrottautumaan yhteiskunnan lainalaisuuksista.”
- Hanna Kahrola
"Halusin käyttää aikaa kollegoiden kanssa Kiertoliikkeen tiiviin ohjelman puitteissa tanssimiseen ja sen kuvitteluun. Omien tanssiin ja tanssin katsomiseen liittyvien halujen harkitseminen Kiertoliike 2018 aktivismi -teeman kautta oli muistutus siitä, miten erityislaatuisten asioiden äärellä teemme työtä, ja miten muutos jo tässä hetkessä voi toteutua mielikuvituksen kautta. Kiitos kanssatanssijoille!"
- Mira Kautto
"Lähtökohtia ohjaamalleni työskentelylle: Minun mielestäni me kaikki taidealalla toimivat teemme koko ajan yhteiskunnallisesti vaikuttavaa työtä. Mutta se mihin meidän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, on meidän oma työssäjaksaminen ja työhyvinvointi. Sillä taideala voi olla kovinkin haastava ja kuormittava työskentelyolosuhteiltaan. On monenlaista epävarmuutta, silpputöitä, laajoja työnkuvia, vaihtuvia työyhteisöjä, paljon yksin puurtamista ja myös yksinjäämisen tunnetta. Senpä takia tässä sessiossa pysähdyttiin hetkeksi kollegiaalisuuden äärelle, jakamaan työelämän kokemuksia. Me tarkastelimme oman työn tekemistä ja työtilanteita. Tämä toteutettiin sekä pienryhmäkeskusteluina että koko ryhmän voimin. Keskustelua, kuuntelua, kohtaamista, kunnioitusta, kollegiaalista kokemusten jakamista. Niinpä tämän työskentelyn nimi oli SHARING IS CARING.
Työskentely pohjasi Itä-Suomen tanssin aluekeskuksen hallinnoimaan valtakunnalliseen LAATUHUOLTO -hankkeeseen, jossa olen työskennellyt yhdessä Anniina Aunolan kanssa 2017-2018. Hankkeen tavoitteena on ollut yhteisöissä toimivien taiteilijoiden työhyvinvoinnin kehittäminen."
- Hanna Korhonen
"Halusin käyttää aikaa kollegoiden kanssa Kiertoliikkeen tiiviin ohjelman puitteissa tanssimiseen ja sen kuvitteluun. Omien tanssiin ja tanssin katsomiseen liittyvien halujen harkitseminen Kiertoliike 2018 aktivismi -teeman kautta oli muistutus siitä, miten erityislaatuisten asioiden äärellä teemme työtä, ja miten muutos jo tässä hetkessä voi toteutua mielikuvituksen kautta. Kiitos kanssatanssijoille!"
- Mira Kautto
Työskentely pohjasi Itä-Suomen tanssin aluekeskuksen hallinnoimaan valtakunnalliseen LAATUHUOLTO -hankkeeseen, jossa olen työskennellyt yhdessä Anniina Aunolan kanssa 2017-2018. Hankkeen tavoitteena on ollut yhteisöissä toimivien taiteilijoiden työhyvinvoinnin kehittäminen."
- Hanna Korhonen
“Kiertoliiketapahtuma 2018 ja kiertoliiketaiteilijana toimiminen loi kokemuksen tanssitaiteen yhteisöön kuulumisesta ja tanssitaiteen merkityksellisyydestä sekä potentiaalista yhteiskunnallisen keskustelun ja muutoksen moottorina. Ohjaamassani Ekologia ja koreografia työpajassa virittäydyttiin syömällä yhdessä ja havainnoimalla ruokaan liittyviä aistittavia ja aisteilta piilossa pysytteleviä koreografioita. Tältä pohjalta keskustelimme pienryhmissä millaisia mahdollisuuksia tanssitaiteen tuotantorakenteissa, työskentelyn organisoimisessa ja esitysten sisällöissä voisi olla ekologisten vuorovaikutussuhteiden käsittelemiseen.”
- Kati Raatikainen
‘’Kiertoliike 2018 -tapahtuman aikana johdattelin ryhmän kollegoita Tamperen virastotalolle, jossa toteutimme Pehmeää Politiikkaa-työpajan. Työpajani aikana kävimme kylässä virkamiesten toimistotiloissa, juttelimme heidän työhön liittyvistä tärkeistä asioista ja loimme niihin spontaaneja liikkeellisiä vastineita. Tämä kokemus herätti minussa kiinnostuksen tutkia tanssin ja politiikan välistä dialogia tarkemmin sekä jätti minuun vahvan tunteen siitä, että virastotaloissa – poliittisten rakenteiden keskellä tarvitaan tanssia todella kipeästi.’’
- Tanja Råman
"Kiertoliikkeeseen luomani työpajan ajatuksena oli lähestyä yhteiskunnallista vaikuttamista lempeydellä, inhimillisyydellä. Kovien arvojen ja yksilöllisyyden ajassa tämä perusarvo tuntuu radikaalilta. Työpajassani, Inhimillisyys, tutkimme jokaisella olevan peilisolujärjestelmän hermoverkoston eli liikkeeseen ja tunteeseen reagoivien solujen herättämistä. Työpajassa lähestyttiin aihetta ensin tieteellisellä infolla, tuntemattomien kuuntelulla sekä mahdollisuuksien mukaan liikkeen avulla. Peilisoluja heräsi jälkikeskustelujen mukaan sekä liikkeellisellä että tunteellisella tasolla, asettumalla toisen asemaan haluamallaan voimakkuudella. Oma kokemukseni oli lempeä ja inhimillinen kaikkien osallistujien avulla, kiitos!"
- Annastiina Saastamoinen
"Kiertoliikkeeseen luomani työpajan ajatuksena oli lähestyä yhteiskunnallista vaikuttamista lempeydellä, inhimillisyydellä. Kovien arvojen ja yksilöllisyyden ajassa tämä perusarvo tuntuu radikaalilta. Työpajassani, Inhimillisyys, tutkimme jokaisella olevan peilisolujärjestelmän hermoverkoston eli liikkeeseen ja tunteeseen reagoivien solujen herättämistä. Työpajassa lähestyttiin aihetta ensin tieteellisellä infolla, tuntemattomien kuuntelulla sekä mahdollisuuksien mukaan liikkeen avulla. Peilisoluja heräsi jälkikeskustelujen mukaan sekä liikkeellisellä että tunteellisella tasolla, asettumalla toisen asemaan haluamallaan voimakkuudella. Oma kokemukseni oli lempeä ja inhimillinen kaikkien osallistujien avulla, kiitos!"
- Annastiina Saastamoinen
tiistai 29. toukokuuta 2018
Visiot
Esittelyssä Niina Rajaniemi. Niinan teokset Caya ja Loopperi nähtiin Liikelaiturilla toukokuussa. Loopperi nähdään mahdollisesti myös myöhemmin kesän aikana Tampereen keskustan alueella. Lukiessasi lisää joka puheenvuoron loppuun nauruhymiö.
Diina: Kerro Cayasta (lausutaan Saija), mitä tuli tehtyä?
Niina: miten meni noin niin kun omasta mielestä. Me on itse asiassa nyt jatkettu sitä. Se jäi vähän kesken, aika ei ihan riittänyt silloin (syksyllä 2017) viedä sitä loppuun. Se saa nyt pituutta lisää, siihen tulee teemoja, mitä ei ehditty ottaa viimeksi. Mulle jäi hyvät fiilikset, koko porukallekin jäi palautteen mukaan. Ja sitä on kiva tehdä ja kiva esittää.
Diina: Toi on musta hyvä määritelmä, että se tuntuu hyvältä pidemmän ajan yli, silloin tuntuu, että työssä on jotain perää. Siinä vaiheessa, kun on, että ei tehdä näin, tehdään vähän eri tavalla...
Niina: Muutetaan koko homma itse asiassa...
Diina: Niin sitten voi vähän miettiä. Niina: Mutta tämän kanssa mulla ei oo sellasta oloa. Tuntuu, että nää on ne päätökset, mitä tehtiin, tuntuu edelleen ihan oikeelle. Mä meen mututuntumalla aina sen kanssa mitä teen. Se on nyt ajatuksellisesti viety loppuun.
Diina: Millaiset asiat sua nyt inspiroi?
Niina: Mua inspiroi tällä hetkellä sellaiset monitaiteelliset prokkikset, mua kiinnostaa yhdistää eri esittävän taiteen lajeja tai kenttiä ylipäätään. Oon nyt kiinnostunut äänenkäytöstä ja siitä, mitä kaikkea voi tehdä yhdistämällä teatterielementtejä.
Diina: Mutta pääasiassa musiikki, teatteri ja tanssi -linjalla?
Niina: Joo, se on just se juttu, miten yhdistää esim. äänenkäyttöä. Miten yhdistää eri genrejä toisiinsa. Se on itselle uutta. Näkee vahvemmin, miten voi tehdä, kun kokeilee.
Diina: Ja ääni niin kuin puhe, laulu, vai onko siinä mitään rajausta?
Niina: Ei kun kaikki vaan mitä voi tuottaa, ei mitään rajausta ja myöskin kaikki muutkin äänet, tilojen äänet ja miten ne vaikuttaa kokonaisuuteen.
Diina: Entä kun oli puhe siitä teatterista, niin mitkä elementit teatterikentältä kiinnostaa? Ei nyt varmaan koko teatterikenttä? Tai se on niin laaja, et sieltä löytyy ihan kaikenlaista.
Niina: Mä en tiedä onko mulla mielessä mitään tiettyjä metodeja tai sellaista. Ehkä ylipäätään puhe ja dialogi, tekstin käyttäminen. Sitä mä haluan harjoitella tällä hetkellä. Koska se on ollut mulle vaikeeta, niin että se toimis. Puheen käyttäminen niin että se toimii, se on haastavaa.
Diina: Musta pitää käydä aina keskustelu, minkä pohjalta sen rakentaa Niina: Ettei se oo tyhjä, liimattu...Diina: Kun ne keskustelun dynamiikat on tietynlaisia, niin sitä kautta tulee se miten se kuulostaa dialogilta.
Niina: kyllä ja sitten milloin se on tarpeellinen, koska se (teksti) on niin vahva, niin sitten missä vaiheessa se syö kaiken muun ympäriltä.
Diina: Joo sekin. Mutta toisaalta, kun oon työskennelly tekstin kanssa, niin musta on hauskaa, kuinka paljon elementtejä voi kasata päällekkäin, että menee sen rajan yli, että on jo liikaa. Okei katsojan pitää valita, mihin keskittyy.
Niina: Täytyy sanoo, että mä pelkäsin ehkä tätä Cayan kanssa. Mutta sitten taas mä sain hyvää palautetta ja koin itse, että se on hyvä.
Diina: Pitäähän tietty teoksen kokonaisdynamiikan kanssa ajatella, ettei se ole täyttä tykitystä. Millä tavalla johdattaa dynamiikkaa, että keskittyminen pysyy, mutta tulee hetkiä, että siellä onkovaan tempoon juttuja välillä.
Niina: Tätä mä rupesin itse miettii aika paljon, mikä kohtauksen kesto on ja voi olla. Koska mä huomaan, että mulla on tapana tehdä samanmittaisia pätkiä.
Diina: Musta se riippuu tosi paljon sisällöstä ja siitä kuinka kauan oma mielenkiinto säilyy asiaa tehdessä, se määrää sen pituuden. Siinä vaiheessa, kun saa itsensä kiinni siitä, että mä en oo enää tässä jutussa, niin silloin olis pitänyt jo siirtyä seuraavaan.
Niina: Niin, se on just tää.
Diina: Siinä on aika etuoikeutetussa asemassa, kun voi ohjata katsojan mielenkiintoa omalla huomiolla.
Niina: Se on tosi paljon myös sitä, kun tulee ensimmäiset katsojat siihen, niin sitten vasta aistit, mikä on sopiva pituus. Silloin kun työskennellään, pystyt työstää sitä monta tuntia, kun se aihe on kiinnostava, mutta sitten se pitää rajata. Mutta miksi teet jonkin päätöksen, minkä pituinen se kohtaus on. Mä veikkaan, että tää on mun suurin haaste.
Diina: Ainahan se on karsimista.
Niina: Mulle tulee aika nopeesti visio, mä en hirvittävän kauaa pyörittele.
Diina: Liikemateriaalin osalta vai miten?
Niina: Ei, kun enemmänkin teemat kohtausten sisällä. Mä en halua sekoittaa niitä, vaan käsittelen ne eri tavalla.
Diina: Mistä tulee se sisältö, mitä sä käsittelet jonkin teeman sisällä? Miten sä lähdet lähestymään niitä ja mitä sä teet niitten kanssa?
Niina: Ihan esimerkiks, lukeminen, improaminen, keskusteleminen ja se mitä siitä syntyy. Sitä enemmän siitä aiheesta saa kiinni, kun eri tavoin käsittelee. Mä luotan siihen tunteeseen, että joku tuntuu oikealle, valinnat tulee sitä kautta. Mutta aika paljon mä pyörittelen, mitä kaikkea aihe pitää sisällään. Sitten saatan kuunnella kappaleita ja niiden sanoituksia. Se on ihan kaikki, mitä koen, alan nähdä yhteyksiä kaikkialla. Päivittäiset asiat, ihmiset – se on muuten yksi, joo mä seuraan ihmisiä! Tai jotain ihmisten keskusteluja, joskus on vaan että kun ton olis saanut nauhalle.
Diina: Entä jos miettii Tampereen tanssikenttää, hyviä ja huonoja juttuja, mitä sä koet, miten asetut tähän yhteisöön?
Niina: Veikkaan, että mä saatan kokee sen epätodellisesti jotenkin omalla tavallaan. Musta tuntuu, että mulla on ollut töitä ihan hirveesti. Mulla saattaa olla tosi ruusuinen kuva siitä, mutta mä myös tiedostan, että oon tosi valmis tekemään eri juttuja, opettamaan, tanssimaan, tekemään koreoo. Ja teen sitä sekä taide- että viihdepuolella.
Diina: Mitkä on ne kaikki asiat mitä sä teet tai lasket työks?
Niina: Ihan hirveesti on asioita, jotka vain pitää tehdä, sähköposteja, asioitten sopimista, se vie ihan kauheesti aikaa.
Diina: Älä...
Niina: Se kuuluu sun työhön, se vie aikaa, mutta siitä ei välttämättä saa rahaa. Oon kyllä tosi vähän parin viime vuoden aikana tehnyt töitä niin, että mä en saa niistä rahaa. Kyllä mä lasken sen melkein siitä, että mistä tulee palkkaa, niin se on töitä.
Diina: Mistä se tulee?
Niina: Opettaminen, nyt oon vähentänyt sitä, sitten on nyt toi Loopperi, sitten kierrän Abba-musikaalin kanssa, sitä on ehkä joka toinen viikonloppu, ja sitten toukokuussa alkaa Valkeakosken kesäteatterin kanssa – siellä oon koko kesän. Sitten mitäs muuta mä teen? Diina: Tiiän tunteen...
Niina: Sitten noi prokkikset. Nyt haluan rauhoittaa meininkiä, että on välillä vapaapäiviä, ettei ihan hullua ole menoa. Koska aina opetushommista kertyy näytösten tekemistä, pukujen hakemista. Varmaan kaks tuntia päivässä kertyy semmosia.
Diina: Ekstrahommia, jotka vain kertyy.
Niina: Niin ja niitä tulee samana päivänä vielä lisää, sitten sä vaan yrität hoitaa niitä alta.
Diina: Nekään ei lopu tekemällä. Entä jos kuvittelisit ideaalitilanteen, mitä sä siinä tekisit työksi?
Niina: Jooo... Mä tekisin ainoastaan koreografioita, työskentelisin taiteilijana, tykkään myös opettaa, koska siinä saa olla ihmisten kanssa ja kun on hyvä porukka, huomaan että mä tarviin sitä jopa jollain tavalla. Varmaan pitäisin muutaman tunnin viikossa, nykyä ja improa, muuten tekisin vain koreoo ja treenaisin itse, kävisin tunneilla. Sellainen olis kiva, että olis joku vakkariporukka kenen kanssa tekis. Nyt oon käynyt siellä Treenit-tunneilla pari viikkoa, kun on ollut aikaa. Mutta mun ongelma on se, että mä en jaksa nousta aamulla. Mä tarviin omaa treeniä, se on ehkä se mikä on puuttunut tästä.
Välissä keskustelua henkilökohtaisista koulutushistorioista sekä koulutuksen merkityksestä.
Niina: Sitä mietin, voinko mä sanoa, että oon näyttelijä ja laulaja, että osaan niitä, jos ei niihin ole koulutusta.
Diina: Musta jos sä teet sitä viis tai kymmenen vuotta työssä, niin voit sanoo, että osaat näytellä tai laulaa, mutta oot taustaltas tanssija. Voit olla ihan yhtä relevantti esiintyjä, mutta ei sulla välttämättä ole samanlaisia valmiuksia miettiä teatterin metodeja esimerkiks.
Niina: Sähän muutut neljän vuoden koulutuksen aikana tosi paljon. Vaatii aika pitkän ajan, jos sä yksin hoksailet niitä asioita. Saada kokemuksia, varmuutta...
Diina: Ja kun oot koulussa, sulle syötetään materiaalia mitä voisit vielä johonkin asiaan liittyen ajatella. Jos rupeet yksin kahlaamaan sitä, niin todennäköisyys, että löydät sitä on jo pienempi.
Niina: Tota mietin, että kun oot koreografi eikä sulla ole mitään kokemusta kehosta. Onhan koreografeja, jotka ei ole tanssijoita.
Diina: Riippuu siitä, mitä koreografialla tarkoittaa, esimerkiks on koreografioita, jotka on tilasuunnittelua vaikkapa Forsythen rengasteos (The Fact of Matter, 2009), onhan sekin koreografiaa, mutta ei se välttämättä tanssijataustaa kysy, se vaatii kokemuksen kehosta –semmoinenhan on jokaisella. Vähän riippuu, mihin haluaa sijoittua koreografian kentällä.
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
Diina: Kerro Cayasta (lausutaan Saija), mitä tuli tehtyä?
Niina: miten meni noin niin kun omasta mielestä. Me on itse asiassa nyt jatkettu sitä. Se jäi vähän kesken, aika ei ihan riittänyt silloin (syksyllä 2017) viedä sitä loppuun. Se saa nyt pituutta lisää, siihen tulee teemoja, mitä ei ehditty ottaa viimeksi. Mulle jäi hyvät fiilikset, koko porukallekin jäi palautteen mukaan. Ja sitä on kiva tehdä ja kiva esittää.
Diina: Toi on musta hyvä määritelmä, että se tuntuu hyvältä pidemmän ajan yli, silloin tuntuu, että työssä on jotain perää. Siinä vaiheessa, kun on, että ei tehdä näin, tehdään vähän eri tavalla...
Niina: Muutetaan koko homma itse asiassa...
Diina: Niin sitten voi vähän miettiä. Niina: Mutta tämän kanssa mulla ei oo sellasta oloa. Tuntuu, että nää on ne päätökset, mitä tehtiin, tuntuu edelleen ihan oikeelle. Mä meen mututuntumalla aina sen kanssa mitä teen. Se on nyt ajatuksellisesti viety loppuun.
Diina: Millaiset asiat sua nyt inspiroi?
Niina: Mua inspiroi tällä hetkellä sellaiset monitaiteelliset prokkikset, mua kiinnostaa yhdistää eri esittävän taiteen lajeja tai kenttiä ylipäätään. Oon nyt kiinnostunut äänenkäytöstä ja siitä, mitä kaikkea voi tehdä yhdistämällä teatterielementtejä.
Diina: Mutta pääasiassa musiikki, teatteri ja tanssi -linjalla?
Niina: Joo, se on just se juttu, miten yhdistää esim. äänenkäyttöä. Miten yhdistää eri genrejä toisiinsa. Se on itselle uutta. Näkee vahvemmin, miten voi tehdä, kun kokeilee.
Diina: Ja ääni niin kuin puhe, laulu, vai onko siinä mitään rajausta?
Niina: Ei kun kaikki vaan mitä voi tuottaa, ei mitään rajausta ja myöskin kaikki muutkin äänet, tilojen äänet ja miten ne vaikuttaa kokonaisuuteen.
Diina: Entä kun oli puhe siitä teatterista, niin mitkä elementit teatterikentältä kiinnostaa? Ei nyt varmaan koko teatterikenttä? Tai se on niin laaja, et sieltä löytyy ihan kaikenlaista.
Niina: Mä en tiedä onko mulla mielessä mitään tiettyjä metodeja tai sellaista. Ehkä ylipäätään puhe ja dialogi, tekstin käyttäminen. Sitä mä haluan harjoitella tällä hetkellä. Koska se on ollut mulle vaikeeta, niin että se toimis. Puheen käyttäminen niin että se toimii, se on haastavaa.
Diina: Musta pitää käydä aina keskustelu, minkä pohjalta sen rakentaa Niina: Ettei se oo tyhjä, liimattu...Diina: Kun ne keskustelun dynamiikat on tietynlaisia, niin sitä kautta tulee se miten se kuulostaa dialogilta.
Niina: kyllä ja sitten milloin se on tarpeellinen, koska se (teksti) on niin vahva, niin sitten missä vaiheessa se syö kaiken muun ympäriltä.
Diina: Joo sekin. Mutta toisaalta, kun oon työskennelly tekstin kanssa, niin musta on hauskaa, kuinka paljon elementtejä voi kasata päällekkäin, että menee sen rajan yli, että on jo liikaa. Okei katsojan pitää valita, mihin keskittyy.
Niina: Täytyy sanoo, että mä pelkäsin ehkä tätä Cayan kanssa. Mutta sitten taas mä sain hyvää palautetta ja koin itse, että se on hyvä.
Diina: Pitäähän tietty teoksen kokonaisdynamiikan kanssa ajatella, ettei se ole täyttä tykitystä. Millä tavalla johdattaa dynamiikkaa, että keskittyminen pysyy, mutta tulee hetkiä, että siellä onkovaan tempoon juttuja välillä.
Niina: Tätä mä rupesin itse miettii aika paljon, mikä kohtauksen kesto on ja voi olla. Koska mä huomaan, että mulla on tapana tehdä samanmittaisia pätkiä.
Diina: Musta se riippuu tosi paljon sisällöstä ja siitä kuinka kauan oma mielenkiinto säilyy asiaa tehdessä, se määrää sen pituuden. Siinä vaiheessa, kun saa itsensä kiinni siitä, että mä en oo enää tässä jutussa, niin silloin olis pitänyt jo siirtyä seuraavaan.
Niina: Niin, se on just tää.
Diina: Siinä on aika etuoikeutetussa asemassa, kun voi ohjata katsojan mielenkiintoa omalla huomiolla.
Niina: Se on tosi paljon myös sitä, kun tulee ensimmäiset katsojat siihen, niin sitten vasta aistit, mikä on sopiva pituus. Silloin kun työskennellään, pystyt työstää sitä monta tuntia, kun se aihe on kiinnostava, mutta sitten se pitää rajata. Mutta miksi teet jonkin päätöksen, minkä pituinen se kohtaus on. Mä veikkaan, että tää on mun suurin haaste.
Diina: Ainahan se on karsimista.
Niina: Mulle tulee aika nopeesti visio, mä en hirvittävän kauaa pyörittele.
Diina: Liikemateriaalin osalta vai miten?
Niina: Ei, kun enemmänkin teemat kohtausten sisällä. Mä en halua sekoittaa niitä, vaan käsittelen ne eri tavalla.
Diina: Mistä tulee se sisältö, mitä sä käsittelet jonkin teeman sisällä? Miten sä lähdet lähestymään niitä ja mitä sä teet niitten kanssa?
Niina: Ihan esimerkiks, lukeminen, improaminen, keskusteleminen ja se mitä siitä syntyy. Sitä enemmän siitä aiheesta saa kiinni, kun eri tavoin käsittelee. Mä luotan siihen tunteeseen, että joku tuntuu oikealle, valinnat tulee sitä kautta. Mutta aika paljon mä pyörittelen, mitä kaikkea aihe pitää sisällään. Sitten saatan kuunnella kappaleita ja niiden sanoituksia. Se on ihan kaikki, mitä koen, alan nähdä yhteyksiä kaikkialla. Päivittäiset asiat, ihmiset – se on muuten yksi, joo mä seuraan ihmisiä! Tai jotain ihmisten keskusteluja, joskus on vaan että kun ton olis saanut nauhalle.
Diina: Entä jos miettii Tampereen tanssikenttää, hyviä ja huonoja juttuja, mitä sä koet, miten asetut tähän yhteisöön?
Niina: Veikkaan, että mä saatan kokee sen epätodellisesti jotenkin omalla tavallaan. Musta tuntuu, että mulla on ollut töitä ihan hirveesti. Mulla saattaa olla tosi ruusuinen kuva siitä, mutta mä myös tiedostan, että oon tosi valmis tekemään eri juttuja, opettamaan, tanssimaan, tekemään koreoo. Ja teen sitä sekä taide- että viihdepuolella.
Diina: Mitkä on ne kaikki asiat mitä sä teet tai lasket työks?
Niina: Ihan hirveesti on asioita, jotka vain pitää tehdä, sähköposteja, asioitten sopimista, se vie ihan kauheesti aikaa.
Diina: Älä...
Niina: Se kuuluu sun työhön, se vie aikaa, mutta siitä ei välttämättä saa rahaa. Oon kyllä tosi vähän parin viime vuoden aikana tehnyt töitä niin, että mä en saa niistä rahaa. Kyllä mä lasken sen melkein siitä, että mistä tulee palkkaa, niin se on töitä.
Diina: Mistä se tulee?
Niina: Opettaminen, nyt oon vähentänyt sitä, sitten on nyt toi Loopperi, sitten kierrän Abba-musikaalin kanssa, sitä on ehkä joka toinen viikonloppu, ja sitten toukokuussa alkaa Valkeakosken kesäteatterin kanssa – siellä oon koko kesän. Sitten mitäs muuta mä teen? Diina: Tiiän tunteen...
Niina: Sitten noi prokkikset. Nyt haluan rauhoittaa meininkiä, että on välillä vapaapäiviä, ettei ihan hullua ole menoa. Koska aina opetushommista kertyy näytösten tekemistä, pukujen hakemista. Varmaan kaks tuntia päivässä kertyy semmosia.
Diina: Ekstrahommia, jotka vain kertyy.
Niina: Niin ja niitä tulee samana päivänä vielä lisää, sitten sä vaan yrität hoitaa niitä alta.
Diina: Nekään ei lopu tekemällä. Entä jos kuvittelisit ideaalitilanteen, mitä sä siinä tekisit työksi?
Niina: Jooo... Mä tekisin ainoastaan koreografioita, työskentelisin taiteilijana, tykkään myös opettaa, koska siinä saa olla ihmisten kanssa ja kun on hyvä porukka, huomaan että mä tarviin sitä jopa jollain tavalla. Varmaan pitäisin muutaman tunnin viikossa, nykyä ja improa, muuten tekisin vain koreoo ja treenaisin itse, kävisin tunneilla. Sellainen olis kiva, että olis joku vakkariporukka kenen kanssa tekis. Nyt oon käynyt siellä Treenit-tunneilla pari viikkoa, kun on ollut aikaa. Mutta mun ongelma on se, että mä en jaksa nousta aamulla. Mä tarviin omaa treeniä, se on ehkä se mikä on puuttunut tästä.
Välissä keskustelua henkilökohtaisista koulutushistorioista sekä koulutuksen merkityksestä.
Niina: Sitä mietin, voinko mä sanoa, että oon näyttelijä ja laulaja, että osaan niitä, jos ei niihin ole koulutusta.
Diina: Musta jos sä teet sitä viis tai kymmenen vuotta työssä, niin voit sanoo, että osaat näytellä tai laulaa, mutta oot taustaltas tanssija. Voit olla ihan yhtä relevantti esiintyjä, mutta ei sulla välttämättä ole samanlaisia valmiuksia miettiä teatterin metodeja esimerkiks.
Niina: Sähän muutut neljän vuoden koulutuksen aikana tosi paljon. Vaatii aika pitkän ajan, jos sä yksin hoksailet niitä asioita. Saada kokemuksia, varmuutta...
Diina: Ja kun oot koulussa, sulle syötetään materiaalia mitä voisit vielä johonkin asiaan liittyen ajatella. Jos rupeet yksin kahlaamaan sitä, niin todennäköisyys, että löydät sitä on jo pienempi.
Niina: Tota mietin, että kun oot koreografi eikä sulla ole mitään kokemusta kehosta. Onhan koreografeja, jotka ei ole tanssijoita.
Diina: Riippuu siitä, mitä koreografialla tarkoittaa, esimerkiks on koreografioita, jotka on tilasuunnittelua vaikkapa Forsythen rengasteos (The Fact of Matter, 2009), onhan sekin koreografiaa, mutta ei se välttämättä tanssijataustaa kysy, se vaatii kokemuksen kehosta –semmoinenhan on jokaisella. Vähän riippuu, mihin haluaa sijoittua koreografian kentällä.
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)