En ole kiinnostunut yksinäisyydestä

Esittelyssä  Nelli  Ojapalo.  Nellin  taiteellinen  jälki  on  nähtävissä  koreografin  assistentin  roolissa  Teatteri  Telakan  ja  Teatteri  Vanha  Jukon  yhteisproduktiossa  Sunnuntai  (ensi-ilta  elokuun  lopussa)  sekä  koreografin  roolissa  musikaalissa  Rent  Riihimäen  Nuorisoteatterissa  (ensi-ilta  lokakuussa).  Lisäksi  Nelli  toimii  Liikelaiturin  juhlavuoden  ohjelmiston  tuottajana.

Nelli:  Tää  on  jännittävä  vaihe,  kun  ajattelee  tällein  työnäkökulmasta,  teos  (Plastic)  alkaa  valmistua.  Jotenkin  sellainen  ikuisuushaaste  et  sietää  keskeneräisyyttä.  Alussa  ajattelee,  että  ihanaa,  on  tosi  paljon  aikaa.  Ja  onkin  ollut  tosi  paljon  aikaa,  kauhean  tuotteliaita  ollaan  oltu  siihen  nähden.  Myös  se,  että  käytänkö  tehokkaasti  aikaa,  joku  sellainen,  että  onko  tämä  laadukasta,  jännä  kritiikki  on  ehkä  oman  pään  sisällä.  Tai  siis  oman  pään  sisällähän  se  on,  ei  ole  mitään  laatuvaatimuksia.  Ja  laatuhan  on  itsekritiikkiä.  Tai  kun  on  se  tila  ja  on  aikaa  ja  on  resurssit  niin  hyvin  kuin  voi  olla,  niin  sitten  alkaa  pelkäämään  sen  puolesta.  Jonkun  muun  oman  jutun  kanssa  ajattelee,  kun  ei  ole  rahaa,  tehdään  vähän  jotenkin  parhaiten  miten  pystyy.  Ja  sitten  kun  onkin  tosi  hyvät  puitteet,  niin  miettii,  hyödynnänkö  kaiken  potentiaalin,  mitä  on. 
Diina:  Kyllä  mä  ymmärrän  ton  täysin. 
Nelli:  Joku  tyytyminen,  tyytyväisyys... 
Diina:  Mutta  oon  tavannu  myös  ihmisen,  joka  on  tehnyt  yhtä  teosta  kymmenen  vuotta,  ja  pitänyt  siitä  pari  demoa.  Vaikka  meillä  on  paine  tehdä  kahdessa  kuukaudessa  valmis  teos,  jossa  on  valot  ja  äänet  ja  kaikki,  niin  kukaan  ei  tee  niin.  Pitää  aina  suhteuttaa  siihen.  Sitä  vaatii  itseltään  paljon,  koska  on  tottunut  työskentelemään  niin. 
Nelli:  Sehän  on  jotenkin  kentän  tapa,  siihenhän  meidät  on  ajettu,  nopeaan  työskentelyyn  lyhytkestoisilla  esityskausilla.  Ja  suurin  syy  on  se,  ettei  ole  pitkäaikaista  rahoitusta.  Eihän  kukaan  voikaan  pitää  mitään  esitystä  kahta  kuukautta  ohjelmistossa,  jos  ei  siitä  pysty  maksamaan  palkkaa. 
Diina:  Eikä  sitä  jaksa  myöskään  markkinoida,  koska  itsehän  senkin  tekee.  Mulla  tyssää  enemmän  just  tuottamiseen. 
Nelli:  Siinä  joutuu  tekemään  kolmea  eri  duunia  samaan  aikaan.  Ja  on  välillä  hankala  erottaa,  koska  tekee  mitäkin  työtä,  milloin  on  missäkin  roolissa,  oonko  nyt  tää  taiteilija  vai  tuottaja  vai  puvustaja-visualisti. 
Diina:  Mulle  tulee  ainakin  se,  että  ei  mua  kiinnosta  oikein  ne  muut  roolit.  Sitten  alkaa  tinkimään  muusta. 
Nelli:  Taiteilijuus  ei  nykyään  ole  enää  sellaista,  että  sä  oot  joku  suuri  auteur,  jolla  on  suuri  praktiikka  ja  suuri  visio.  Vaan  taiteilija  on  nykyään  se,  jolla  on  kymmenen  narua  kädessä  ja  se  vetelee  niistä.  Tai  nyt  on  sellainen  tunne  tai  käsitys.  Tässä  saa  olla  monessa  roolissa.  Mutta  kyllä  mä  siitä  tuottamisestakin  pidän,  mutta  en  haluais  sitä  pelkästään  tehdä,  tai  sitten  se  vaatii  vastapainokseen  jonkun  taiteellisen  työn.

Nelli:  Moi  vaan  Kulttuurirahaston  Pirkanmaan  jaosto,  oon  tosi  kiinnostunut  vuosijuhlan  jälkeen  näkemään,  millaista  taidetta  he  tukee.  Koska  en  nyt  tiedä  ketään,  joka  sieltä  olis  apurahoja  saanut. 
Diina:  Onko  sieltä  ylipäätään  kukaan  ikinä  saanut  mitään? 
Nelli:  On  baletin  mestarikursseja  varten.  Missä  on  nykytanssin,  nykysirkuksen,  performanssin,  esittävien  taiteiden  tukeminen  Pirkanmaalla?  Oon  huolissani,  eikö  sitä  osaamista  arvosteta  ja  tunnisteta.  Kuka  on  se  asiantuntijaelin,  joka  siellä  lukee?  Ja  kun  se  on  anonyymiä,  kyllä  mä  ymmärrän  senkin.  Musta  oli  todella  mielenkiintoista,  Valtteri  Raekallio  oli  just  julkaissut  Facebookissa  Oneironin...  ollut  läpinäkyvä  sen  suhteen,  että  tällein  me  tuotettiin,  tällaisia  avustuksia  me  saatiin.  Ei  ihme,  että  pelätään  freelance-kentälle  jäämistä,  joutuu  elämään  apurahojen  turvin,  koska  se  on 
niin  verhottua  ja  salaista  ja  ei  tiedetä.  Eihän  kukaan  halua  elää  sellaisen  pelon  kanssa.  Se  on  hämmentävää,  että  mitä  tuetaan. 
Diina:  Sehän  se  onkin  ollut,  ettei  SKR  ole  Pirkanmaalla  tukenut  (tanssitaidetta).   
Nelli:  Katsoin  viime  vuoden  osalta,  mitä  ne  oli  tukeneet,  niin  kaksi  baletin  mestarikurssia,  matka-apurahoja.  Ja  joo,  kyllä,  hyvä,  se  on  tosi  tärkeää,  mutta  jos  mä  hakisin,  esimerkiksi  haluaisin  lähteä  kuukaudeksi  Wieniin  Impulstanssiin,  käyn  viis  kurssia  sinä  aikana  ja  se  on  musta  ihan  yhtä  verrannollinen,  että  saisko  sellaiseen?  Onko  se  sitten,  että  ei  tueta  taiteellista  työskentelyä?  Kauheeta,  kun  pitää  miettiä,  että  tämä  minun  kehollinen  tutkimukseni  ei  ole  yhtä  arvostettua  kuin  joku  klassinen.  Tulee  semmoinen  eriarvoistettu  olo. 
Diina:  Mietin  sitäkin,  että  se  voi  olla  joku  random  juttukin,  mikä  vaikuttaa  tosi  paljon.  Vaikka,  että  siellä  on  joku  yksi  yhteinen  työryhmä,  joka  koostuu  pääasiassa  ihan  muiden  alojen  asiantuntijoista. 
Nelli:  Niin  se  varmaan  on,  että  ei  ole  asiantuntemusta.  Tuntuu,  että  nykytaide  on  vielä  kuitenkin...  niin  ehkei  tarvii  syyttää  vain  yhtä  osastoo,  mutta  nykytaiteella  on  vielä...  sen  arvoa  ei  nähdä,  että  sitä  kannattais  tukea. 
Diina:  Se  on  vielä  uusi,  siis  sillä  tavalla  suhteellisen  uusi  ja  ei  niin  näkyvä.  Mutta  myös  kääntäen,  koska  rahoitusta  ei  ole,  niin  eihän  se  näykään. 
Nelli:  Niin.  Tässä  menee  oravanpyörässä.  Oma rahoitusosuus  pitäis  olla  ihan  järkyttävän  iso,  että  sais  edes  pienen  siivun. 
Diina:  Edelleenkin,  jos  mä  oon  itseni  tuottaja,  työskentelen  kuukauden  Liikelaiturilla,  teen  yhden  Facebook-tapahtuman,  pidän  demon,  niin  minne  se  näkyy.  Hyvässä  tapauksessa  joku  Aamulehti  kirjoittaa  kaksi  riviä  menovinkkiä. 
Nelli:  Se  ei  mahdollista  pitkäjänteistä  ja  pitkäkestoista  työskentelyä. 
Diina:  Eikä  mitenkään  alan  eteen  päin  viemistä.  Henkilökohtaisesti  sellaista  pitkäjänteistä  työskentelyä,  mutta  ala  kokonaisuutena  ei  mene  myöskään  sillä  eteen  päin,  että  siellä  on  kuukausi  yhdellä  ja  toinen  toisella. 
Nelli:  Niin,  kyllä. 
Diina:  Tai  pitäis  olla  joku  organisaatio,  mikä  nyt  näyttää  siltä,  että  Liikelaituri  tai  aluekeskus  vähän  on  -  sellainen  rakenne,  jonka  alla  asiat  näkyy. 
Nelli:  Ja  toki  miten  halutaan  profiloitua.  Jos  puhutaan  jostain  marginaalissa  toimimisesta,  joku  underground,  mutta  kyllä  undergroundkin  voi  olla  sellaista,  että  ihmiset  tietää  siitä.  Eihän  marginaalissa  toimiminen  tarkoita  sitä,  ettei  kukaan  huomaa.  Tehdään  kokeilevampaa,  mutta  silti  korkealla  työmoraalilla  ja  korkealla  taideasiantuntemuksella. 
Diina:  Siinäkin  voi  olla  vain  aika.  Vuosi  sitten  huomattiin,  että  meillä  oli  [O]:ssa  sellaista  jengiä,  jotka  ei  olleet  ikinä  käyneet  Liikelaiturilla.  Oli  tosi  kivaa,  että  ihan  tuntemattomat  tyypit  löytää  sinne.  Jotkut  oli  tulleet  ihan  kadulta:  ”me  asutaan  tossa  vieressä,  katsottiin,  että  tossa  on  kyltti,  tultiin  katsoo.”  Tosi  kiva  kuitenkin,  voi  olla  että  ajankin  kanssa  tulee  tutummaksi. 
Nelli:  Kyllä  varmasti  ja  toihan,  että  on  tila,  joka  on  juurtunut,  se  mahdollistaa  sen,  että  on  joku  ankkuripaikka.  Se  on  ihmisillä  mielessä,  ettei  ole  aina,  että  missä  se  tapahtuu  ja  ei  oikein  löydä. 
Diina:  Kyllä  se  on  toi  fyysinen  paikka. 
Nelli:  On,  on,  se  on  tosi  tärkee.  Siis  se  onkin  ihan  en  nyt  sano  henkireikä,  mutta  tietynlainen  keskus.  Ja  tosi,  tosi  hyvä  ja  hienoa,  että  se  on,  koska  ei  sellaisiakaan  ole  joka  paikassa.   

Nelli:  Sitten  oli  tämä  koreografin  käsite.  Oon  pohtinut  sitä  tosi  paljon  tämän  prokkiksen  kautta.  Tuntuu,  että  itseä  kiinnostaa  paljon  enemmän  kollektiivinen  tekijyys  kuin  olla  sellainen  auteur-hahmo,  joka  antaa  suuren  viisauden  ja  suuren  tiedon  tanssijoiden  käytettäväksi.  Mekin  ollaan  työskennelty  ohjattujen  improvisatoristen  tehtävien  kautta,  lähdetty  luomaan  liikkeellistä  materiaalia, 
liikkeellistä  kieltä  teokseen.  Sitten  tulee  se,  että  mikä  on  nykypäivän  koreografin  käsite.  Ei  välttämättä  enää  koreografi,  siksi  tykkään  puhua  ohjaajasta.  Se  on  kuvailevampi  sana. 
Diina:  Mä  taas  näen,  että  toi  on  Suomen  ihan  sellaiset  kalkkeutuneet  kuviot,  että  koreografi  on  joku  Jorma  Uotinen  -tyyppinen,  koska  meidän  referenssi  on  se.
Nelli:  Ja  sitten,  jos  sanon  itseäni  koreografiks,  niin  en  näe  itseäni  Uotisen  kanssa  samassa...
Diina:  Niin,  ei  tietenkään. 
Nelli:  Enkä  halua  käyttää  itsestäni  sanaa  koreografi. 
Diina:  Mutta  taas  niitä  työskentelyesimerkkejä,  kun  miettii  on  jotain  Jérôme  Beliä,  Meg  Stuartia  ja  muita,  jotka  työskentelee  ihan  erilaisista  lähtökohdista,  ja  on  konseptitaidetta,  on  ryhmästä  lähtevää  ohjausta,  niin  kuin myös  teatteripuolella,  niin  onhan  se.  Mulla  on  itsellä  ollut  ongelmana,  onko  se  mitä  mä  teen  tanssia,  koska  en  sinänsä  tee  askeleita  musiikin  tahtiin. 
Nelli:  Askeleita  musiikkiin  ja  laske  niitä. 
Diina:  Mutta  tavallaan  joo,  voin  puhua...  mitä  muuta  se  olis?  Ei  mulla  ole  parempia  sanoja  sille,  mitä  se on.  Tunnistan  sen,  että  käsitys  tanssi  on  eri  kuin  se  mitä  teen,  mutta  toisaalta  kaikkialla  muualla  se  on  edelleen  tanssi  ja  se  on  edelleen  koreografiaa. 
Nelli:  Kyllä. 
Diina:  Mutta  taas  aika. 
Nelli:  Aika  ja  niin  kuin  sanoit  niin,  mikä  meidän  referenssipiste  sille  on.  Musta  se  on  nopeasti  nähty  joku  sellainen,  että  vii,  kuu,  sei,  kaa  liike,  liike  liike.  Se  on  helppo  katsoa  ja  unohtaa.  Kuin  että  luoda  joku  maailma  tai  liikkumisen  tapa  tai  olemisen  tapa  lavalla  johonkin  teemaan,  niin  kiinnostaa  enemmän. 
Diina:  Niin,  joo  ei  liikkeet  itsessään  ole  kiinnostavia. 
Nelli:  Tai  kyllähän  liikkeitä  voi  tehdä  kuka  vaan  ja  miten  vaan  ja  toki  sulla  täytyy  olla  jonkunlainen  käsitys  kehon  mahdollisuuksista.  On  ihan  kiinnostavaa  treenata  välillä  jotain  todella  puhtaasti  jazzia  tai  nykäriä  tai  balettia.  Näen  sen  treenimuotona  ja  hyväksyn  sen  ja  tunnistan  sen  mahdollisuuden.  Mutta  puhtaasti  esitysmuotona...  niin  ehkä  omassa  tekijyydessäni  haluan  tuoda  jotain  muuta  siihen  rinnalle. 
Diina:  Niin,  tai  jos  sen  tekis  täysin  itsetietoisesti,  niin  siitä  vois  tehdä  sen  jutun.  Mutta  se  olis  ehkä  parodinen,  sarkastinen,  ironinen  lähestymistapa.  Tavallaan,  että  sitä  ei  ota  annettuna,  se  on  mun  mielestä  se  pointti,  kyllä  sitä  voi  tehdä. 
Nelli:  Tai  että  mietit,  että  se  on  valinta.  Että  oot  tehnyt  valinnan,  miksi  tässä  tehdään  näin.  Ja  vaikka  puhun  kollektiivisesta  työskentelystä  tän  Plasticinkin  kohdalla,  niin  lopulta  kaikki  ne  valinnat  on  mun,  kyllä  siinä  koreografin  tittelissä  on  se  vastuu.
Diina:  Joo,  totta  kai. 
Nelli:  Tai  minä  kannan  niin  hyvässä  kuin  huonossakin.  Niin  se  vastuu  on  minun. 
Diina:  Ja  voi  olla  myös  työryhmiä,  joissa  vastuu  on  jaettu,  mutta  se  vaatii  sen,  että  koko  porukka  on  samalla  viivalla. 
Nelli:  On,  ja  se  pitää  puhua  auki. 
Diina:  Herkästi  sellaisessa  tasaryhmätyöskentelyssä  se  rooli  kuitenkin... 
Nelli:  Se  liukuu 
Diina:  Joko  vahingossa  tai  sitten  joku  ottaa  sen.  Se  on  tosi  herkkätulkinainen  juttu. 
Nelli:  Se  on  niin  helppoa,  jos  joku  on  nimetty  siihen  asiaan,  sitten  sulla  on  toi  tontti  ja  mulla  on  tää  tontti  ja  me  toimitaan  näistä. 
Diina:  Se  on  sellainen  skaala.  Että  on  koreografi,  joka  antaa  kaiken  matskun  eteen  eikä  mitään  tulkinnanvaraa,  ja  toinen  ääripää  ihan  ryhmätyöskentely,  jossa  roolit  jakautuu  aivan  tasaisesti,  niin  siinä  on  koko  skaala  välissä.  Ei  se  ole  joko  tai,  vaan  mitä  tahansa  siltä  väliltä.  Ja  aika  monella  se  varmaan  nykyään  on  enemmän  tässä  päässä  kuin  siinä  ison  koreografin  päässä. 
Nelli:  Ja  sellaisessa  tilanteessa,  missä  se  menee  enemmän  kohti  kollektiivista  tai  jaettua  tekijyyttä,  se  hälventää  mun  mielestä  jotain,  että  ei  tule  eikä  ole  isoja  nimiä.  Nelli  Ojapalo  ei  ole  suuri  koreografi,  koska  hän  on  niin...
Diina:  Mutta  ryhmä  itsessään  voi  silti  olla  aika  näkyvä  ja  tunnistettu  ja  tunnustettu. 
Nelli:  Mutta  siitä  ei  tule  henkilöitynyt  yhteen  ihmiseen.  Sen  se  karsii.  Mikä  on  hyväkin  suunta,  ettei  ole  glorifioitua  henkilötaiteilijaa,  vaan  siellä  keskuksessa  on  ehkä  joku  työ  tai  työskentely  tai  työskentelytavat  tai  taiteellinen  näkemys. 
Diina:  Ja  taas  markkinoinnin  ja  tuottamisen  näkökulmasta  on  huomattavasti  helpompaa  myydä  jotakin,  jossa  on  joku  nimi,  vaikka  se  oliskin  vain  referenssi,  rooli.  Riippumatta  siitä,  mikä  lopputulos  on,  niin  jos  se  on  henkilöitynyttä,  se  on  monesti  myös  helpompi  vastaanottaa.  Jos  nimi  vaihtuu  ja  ryhmä  vaihtuu  koko  ajan,  niin  se  on  yhtäkkiä  tosi  sekavaa.  Just  se  että,  jos  ei  olis  Liikelaituria  ja  kaikki  asiat  olis  täällä  ympäriinsä,  niin  kukan  ei  tietäis  mitään. 
Nelli:  Se  on  ihan  totta,  että  joku  nimi  täytyy  kehitellä  tai  antaa. 
Diina:  Luulen,  että  itsensä  on  helpompi  pyyhkiä  pois,  kun  on  jo  tehnyt  näkyväksi,  kun  rahoitusta  saa  ja  prokkiksia  tulee  ja  yleisö  tietää  nimen.  Jos  katsoo,  mitä  noita  helsinkiläisiä  on,  jotka  työskentelee  aika  samankaltaisista  lähtökohdista,  tekee  ryhmässä  ja  keskenään,  nimet  alkaa  olla  näkyviä,  ne  pyörii  jatkuvasti,  vaikka  ne  oliskin  osana  työryhmää,  ei  niitten  tarvii  enää  markkinoida  itseään,  ihmiset  tulee  silti  katsomaan. 
Nelli:  Se  on  mun  mielestä  vaan  niin  paljon  mukavampaa  ja  turvallisempaa  työskennellä  niin,  ettei  koe,  että  olis  yksin. 
Diina:  Niin. 
Nelli:  En  ole  kiinnostunut  yksinäisyydestä  vaan  ehkä  enemmän  siitä  jaetusta  tekijyydestä.

Kynäilijän  vuoden  2018  kirjoitukset  esittelevät  pirkanmaalaisten  taiteilijoiden  ajatuksia  työstään  säilyttäen  dialogin  nauhoitushetken  keskustelevan  sävyn.