Kiertoliike osa 2/3 -Tanssitaiteilija etätyössä

Tämä kirjoitus kuvaa 7 henkilön etätyöskentelyä yhden ihmisen näkökulmasta. Prosessin kuvaus toisen henkilön näkökulmasta voisi olla aivan erilainen ja nostaa esille eri asioita kyseisestä työskentelystä jo aiheen laajuuden (Aktivismi ilmastokriisin aikana -Mitkä ovat tanssin ammattilaisen keinot kestävään huomiseen) vuoksi.

Taustaa

Torstai 12.3.

Olen avantosaunalla Lempäälässä. Saunalla puidaan kollektiivisesti koronavirusta ja sen mahdollisia vaikutuksia ja toimenpiteitä. Kotiin päästyäni luen otsikot suurten yleisötapahtumien peruuntumisesta. Tuolloin ajattelin vielä toiveikkaana, ettei se tule vaikuttamaan Kajaanin Kiertoliikkeeseen.

Perjantai 13.3.

Saan soiton, että Kiertoliike tapahtuma ei toteudu suunnitellusti ja ajankohta siirtyy. Pohdimme vaihtoehtoja taiteilijoiden osalta, toteuttaisimmeko työskentelyn kuitenkin ja millä tavoin. Päätämme tehdä eräänlaisen ihmiskokeen ja työskennellä etänä kotiresidenssissä teemalla tanssitaiteilija etätyöläisenä. Tämä sopii temaattisesti myös tämän vuoden ohjelmaankin. Päätöksen jälkeen olen vielä jonkin aikaa pettynyt siihen, ettei alkuperäistä suunnitelmaa pystytä toteuttaa. Sellaista mihin olen tottunut; näkemään työkaverini fyysisesti, kohtaamaan kehollisesti, tutustumaan, jakamaan. Pikkuhiljaa alan hyväksyä tilanteen ja sitä myöten uusi työtapa alkaa tuntua kiinnostavalta, uudenlaiselta, jännittävältä ja innostavalta.

Prosessi alkaa

Maanantai 16.3.

Teemme virtuaaliryhmän ja aloitamme etätyöskentelyn tietokoneen välityksellä klo: 10. Meitä on 7 henkilöä videoyhteyden äärellä sekä kaksi henkilöä alustamassa työskentelyä. Alku on vähän hämmentynyttä ja tunnustelevaa. Mitenkäs tästä nyt olisi hyvä edetä? Todetaan olosuhteet, todetaan tapahtuman siirtyminen. Joillekin varsinainen osallistuminen tapahtumaan syksyllä on vielä epätodennäköistä. Palaamme yhteisten tammikuun muistiinpanojen äärelle ja alamme saada kiinni langoista, joista voisi työskentelyä jatkaa näin etänä. Tämä on hämmentävää; nähdä osa videon välityksellä, toisilta tyhjä ruutu nettiyhteyksien yms. vuoksi ja säätää äänien kanssa. Miten olla vuorovaikutuksessa? Pitää olla tosi läsnä ja keskittyä kuunteluun, nyökytellä ja näyttää peukkua.

On jo vierähtänyt tovi ja ihmisiä alkaa väsyttää näyttöpäätteen äärellä oleminen. On myös hankala huomioida jokainen keskustelussa. Olen vaitonaisena ja yritän vain sopeutua kaikkeen tähän, luovuus ja ideointi ei nyt oikein kuki. Pidämme pienen tauon ja jatkamme yhdessä jakaen kokemuksia aiemmista työskentelyistä kestävän kehityksen osalta. Esille nousee muutamia yhteisiäkin mielenkiinnon kohteita. Lisää linkkejä jaetaan katsottavaksi, luettavaksi ja pohdittavaksi etänä.

Kuva: Tauolla työparin kanssa.

Toisen ruutusession jälkeen olen todella väsynyt. Taustalla on myös vähän säätöä toimivasta alustasta ja nettiyhteyksistä. Ulkoilen, otan päiväunet ja syön. Jatkan linkkien parissa etänä ruutuun tuijottamista ja istumista miettien, missä on kehollisuus?

Loppupäivästä palaamme yhdessä ruudun ääreen. Jaamme kokemuksen tästä väsyttävästä ja hitaasta työtavasta. Haluamme muutakin, ulos, vähemmän kuormittavaa. Alamme ideoida työskentelyä, ulostuloa ja työtapaa etätyöskentelylle. Voisiko ulostulo olla jokin peli tai tehtäviä tai rasteja yms. Päädymme jakautumaan kahden ja kolmen henkilön ryhmiin kiinnostavien aihealueiden myötä. Päätämme toimia seuraavana aamupäivänä pienryhmissä ja iltapäivästä kokoonnumme koko ryhmällä ruudun ääreen. Oma mielenkiintoni tässä kohtaa on hitaus / hidastaminen.

Tiistai 17.3.

Kokoonnumme kolmen henkilön pienryhmällä ruudun ääreen klo: 10. Teknisten ongelmien ja osittain pätkivän nettiyhteyden aikana puimme vallitsevaa tilannetta yhteiskunnassamme ja sen vaikutusta meihin ja tähän työskentelyyn. Yksilön hyvinvoinnin pois rajaaminen Kiertoliikkeen ohjelmasta alkaa tuntua absurdilta ja herättää halun kapinoida. Haluamme työskennellä hitauden parissa ja tehdä harjoituksia ilman laitteita. Sovimme seuraavanlaisen ohjelman: Teemme meditaatioharjoituksen (ohjatun linkin kautta) kukin tahoillamme, jonka otsikko on hengitys (kesto n.15min). Tämän jälkeen kukin tahoillaan tekee autenttista liikettä 15 min. Sen jälkeen lähdetään ulos ja haahuillaan luonnossa/metsässä 15 min, jonka jälkeen kirjoitetaan ulkona kynällä paperille tajunnanvirtatekstiä 15 min. Jaetaan tekstit sähköpostiin (uudelleen) kirjoittaen ja tavataan yhteisesti pienryhmässä iltapäivällä ruudun äärellä.

Kuva: Havainto kevään ensimmäisistä joutsenista ulkona haahuillessa.


Työskentely tuntuu mielekkäämmältä, kehollisemmalta ja kevyemmältä kuin eilen. Ulkoilu saa ajatukset virtaamaan ja mielen paremmalle tuulelle, etenkin kun on ensin vähän hengitellyt ja laskeutunut vastaanottavaiseen tilaan. Prosessoin ajatusta hitaudesta, että se on aina suhteessa johonkin. Hidastaminen avaa tilaa.

Kokoonnumme koko ryhmän kesken loppupäivästä yhteen jakamaan pienryhmissä käytyä työskentelyä ja hahmottelemme mahdollista kokonaisuutta. Keskustelemme myös tästä meneillään olevasta kotiresidenssissä työskentelystä, millaista on olla prosessissa, joka kuitenkin välillä keskeytyy sähköposteista ja puheluista ja töiden peruutuksista ja monesta muusta tekijästä/arkielämän pyörteistä. Työtapa on kuitenkin tuntunut tänään hyvältä ja jatkamme tulevana päivänä osittain samoissa ryhmissä, osittain eri ihmisten kesken yhden yhteisen tehtävän tiimoilta ja loppupäivästä keräännymme yhteen.

Keskiviikko 17.3.

Aloitan aamun työt menemällä metsään. Tehtävänä on samoilla siellä 20min ja kirjoittaa tajunnanvirtaa 20min. Koirastani on tullut työparini. Tehtävän jälkeen huomaan hengitykseni hidastuneen, ikään kuin olisin paremmin asettunut itseeni, kehooni. Olen nojannut puuta vasten kirjoittaessani, kiinnostunut puiden rungoista ja epätasaisesta maastosta. Huomaan myös, miten koirani tutkii ympäristöä jatkuvasti eri aisteja hyödyntäen.

Kuva: Hengittämistä lähimetsässä.


Tapaamme samalla pienryhmällä ruudussa ja jaamme aamun itsenäistä työskentelyä. Tajunnanvirtatekstit alkavat yhdistyä. Tekstit ikään kuin keskustelevat keskenään, niistä huomaa yhteyden. Samalla myös tutustun tekstin kirjoittajaan. Tutustun ajattelun tapaan, kokemuksiin ja kirjoittajan ympäristöön. Keskusteluissa esiin nousee empatia, mitä kaikkea tietoa tanssitaiteilijalla on, jota voitaisiin hyödyntää yhteiskunnassa, kosketus, kehollinen oleminen ja vuorovaikutus, läsnäoleva kuunteleminen.

Tapaamme koko ryhmällä. Asiat alkavat toistua ja linkittyä. Miten tanssitaiteilijuutta voitaisiin hyödyntää yhteiskunnassa vielä enemmän? Miten voitaisiin vahvistaa ja voimaannuttaa taiteilijoiden identiteettiä, jotta kytköksiä yhteiskuntaan ja yhteistyöhön eri alojen välillä voisi tapahtua enemmän?

Alan olla jo aika pyörällä päästä. Asiat liittyvät toisiinsa, mutta miten konkretiaa ja kirkastusta… Huomiselle laadimme suunnitelman, jossa kokoonnumme aamulla yhdessä ruudun ääreen ja keskustelemme ulostulosta.

Torstai 19.3.

Aamulla olen todella väsynyt. Eilen olin vielä pitkään ylikierroksilla ja ajatukset poukkoilivat yhteiskunnan tilanteen äärellä, prosessissa ja oman tilanteeni pohtimisessa tämän kevään osilta. Kehossa on sellainen olo, että on juossut maratonin, aivot laukanneet kellonympäri ja selviytymistila on asetettu päälle. Tuntuu, että tarvitsisi välipäivän. No, toisaalta tämän jälkeen on taas tyhjää. Pieni puristus vielä…ja taas mennään.

Kuva: Palaverissa


Tapaamme yhdessä ruudun ääressä koko ryhmällä klo:10. Työskentelyä on ollut seuraamassa ja tarvittaessa fasilitoimassa Auri Ahola ikään kuin prosessin ulkopuolelta. Olen kokenut sen todella tärkeäksi ja hyödylliseksi ja olen kiitollinen, että sellainen on järjestetty tämän vuoden työskentelyyn. Auri asuu Inarissa ja kertoo meille arjestaan siellä. On ihana kuunnella, miten elämä tapahtuu luonnon kiertokulun mukaan, luonnon olosuhteiden sanelemana ja fyysisten arkitoimintojen (kuten puiden kantaminen, lampaiden ruokinta yms.) rutiinien kehystämänä. Elämä tuntuu olevan poikkeusoloihin vastaanottavaisemmassa asemassa, kuin täällä etelän kaupunkioloissa. Voisiko tuossa elämäntavassa itää siemen tulevaisuuteen?

Mietimme vaihtoehtoja ulostulon rakenteen ja konkretian suhteen sekä miten hyödyntää aikaraami mahdollisimman hyvin. Maksimipituutena 1h 30 min alkaa tuntua tiiviiltä ajalta.

Pallot jäävät vielä ilmaan, nyt pitää ottaa aikaa prosessointiin. Huomenna on työskentelyjakson viimeinen päivä ja olemme taas viisaampia.


Hei lukija!

Toivottavasti tapaan sinut Kiertoliikkeessä. Mielelläni keskustelisin kanssasi siitä, koetko voivasi vaikuttaa työssäsi ilmastokriisiin? Tai jakaa ajatuksia tanssintekijänä ilmastokriisin aikakaudella. Voidaan myös jutella ihan niitä näitäkin tai lähteä metsään.

Paljon tsemppiä kevääseen!

Terveisin: Tuija Touhunen

p.s. Kiertoliike tapahtuma pidetään 2. - 4.10.2020. Kajaanissa. Teksti 3 / 3 ilmestyy Kiertoliike tapahtuman jälkeen.

Kiertoliike 1/3

Tutustumista ja tunnustelua

Nyt kierähti. Tämän vuoden Kiertoliike - tanssin ammattilaisfoorumin prosessi käynnistyi Kiertoliike-taiteilijoiden osalta yhteistapaamisella tammikuussa Kajaanissa. Olen heistä Tuija Touhunen ja mukana Pirkanmaan Tanssin Keskuksen kautta. Istun juuri junassa matkalla Kajaanista takaisin Tampereen suuntaan. Tällä ensimmäisellä kahden päivän mittaisella tapaamiskerralla tutustuimme toisiimme ja ihanan lumiseen Kajaaniin.

Kiertoliike-tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2015 Helsingissä. Kiertoliike-taiteilijakonsepti sen sijaan on vielä varsin nuori, sillä tämä on kolmas kerta, kun työmahdollisuus on tarjolla. Ensimmäisen kerran se järjestettiin Tampereella vuonna 2018. Tämän vuoden teemana on taidetanssin ekologiset ja kestävät toimintamallit. Joka kerralta muuntautuva konsepti on kiehtova ja mahdollisuuksia täynnä. Sen vuoksi pidänkin tärkeänä pyrkiä avaamaan prosessia ulospäin ja myös dokumentoida sitä.

Tulen kirjoittamaan kolme tekstiä, joista tässä ensimmäisessä kerron hieman itsestäni ja omista lähtökohdistani sekä ensimmäisestä tapaamisestamme Kajaanissa. Toisen tekstin pyrin julkaisemaan maaliskuussa juuri ennen Kiertoliike tapahtumaa, kun taiteellinen prosessimme on varsinaisesti käynnissä. Viimeisen tekstin julkaisen Kiertoliike tapahtuman jälkeen.  Kaikki tekstini tulevat käsittelemään omaa kokemustani ja näin ollen avaavat vain yhden ihmisen näkökulmaa. Kehotan rohkeasti lähestymään myös muita Kiertoliikkeen taiteilijoita, mikäli olet utelias keskustelemaan aiheesta.

Toimin tällä hetkellä tanssitaiteilijana tanssin vapaalla kentällä Pirkanmaalla. Valmistumisen jälkeen keväällä 2016 olen tehnyt taiteellista työtä kollektiivisesti eri ryhmissä. Henkilökohtaisesti merkittävimpiä töitäni tähän mennessä on ollut työskentely Epilogi-teoksen parissa, jossa kolmen tanssitaiteilijan työryhmä työskenteli ja toteutti tanssiteoksen metsässä Tampereen ulkoilualueella Kaupissa kesällä 2017. Teoksella vierailtiin keväällä 2018 eri puolilla Pirkanmaan metsissä. Epilogi oli tunnelmaltaan dystooppinen ja yleisö liikkui esiintyjien mukana metsäreitillä eri aisteja hyödyntäen. Kokemuksellinen esitys herätti ajatuksia mm. luontosuhteesta. Olen myös yksi fema -työryhmän perustajajäsenistä. Työryhmä on toiminut vuodesta 2018 lähtien. Erilaisten ulostulojen kautta olemme käsitelleet sukupuolta, valtaa ja hierarkioita julkisissa tiloissa. Työskentelyni on useimmiten mukautunut jo olemassa olevan paikan tai tilan puitteisiin. Pyrin työskentelemään pitkäjänteisesti teosten parissa ja näin ollen tekemään työstäni kestävää.

Meitä on yhteensä seitsemän Kiertoliike-taiteilijaa ja kokoonnuimme yhteen Generaattorin tilaan, jossa myös itse Kiertoliike tapahtuma järjestetään. Ehdimme kertoa nimemme ja sitten meidät tempaistiinkin jo liikkeen äärelle kehollisessa työpajassa, joka tapahtui Routa Companyn toimesta. Se oli varsin oivallinen tapa aloittaa kohtaaminen, tutustelu ja tunnustelu uusien ihmisten kanssa. Omalta kohdaltani se kuori muodollista alkujäykistelyn kerrosta ja sysäsi heti ekologisuusteeman äärelle. 

Työpajan jälkeen tutustuimme Kiertoliikkeen tulevaan ohjelmaan. Taiteilijoiden osalta työn vaatimuksena on ulostulo tapahtuman teemaan liittyen. Saamme vapaat kädet sen suhteen, mitä ja miten työskentely toteutuu. Ulostulomme tapahtuu lauantaina 21.3. ennen lounasta. Kiertoliike tapahtumassa pureudutaan aktivismiin ilmastokriisin aikana sekä tartutaan konkreettisiin keinoihin kestävän huomisen puolesta. Me Kiertoliike-taiteilijat pohdimme kysymyksiä ekologisuuden ja kestävän kehityksen näkökulmasta käsin. Meillä on myös tänä vuonna prosessin ulkopuolelta henkilö ikään kuin tukijana ja käynnistämisvaiheessa tarvittaessa fasilitoimassa toimintaa.

Ensimmäisellä tapaamisella minulle konkretisoitui aluekeskusverkoston tavoite saattaa taiteilijoita yhteen eri puolilta Suomea. Se tuntuu merkitykselliseltä. Ehdin kuulla ja jakaa paljon asioita siitä, mitä ja millaista työskentely tanssitaiteilijana on eri puolilla Suomea. Keskustelut avasivat silmiäni etenkin oman alueen tanssin ammattilaiskenttää kohtaan ja kirkastivat omia työskentelyn tapojani.

Toisena päivänä ulkoilimme yhdessä tutustuen Kajaanin ympäristöön, johon tuntui kuuluvan myös joutsenet ja piileksivät liito-oravat. Heittelimme ideoita ilmoille mitä maaliskuun työskentelymme voisi olla. Keskustelimme myös siitä, mitä kestävä kehitys ja ekologisuus ylipäätään kullekin tarkoittaa oman työn kontekstissa. Tuntui myös tarpeelliselta käydä läpi mitä kukin haluaisi tai ei halua tehdä ulostulossa. Oli selvää, että yksin työskentely tässä kontekstissa ei kiinnosta. Merkittävää oli todeta, että konsensukseen ei tarvitse pyrkiä. Tässä vaiheessa innostukseen sekoittuu myös paljon kysymyksiä; miten tarttua laajaan ja mielipiteitä herättävään aiheeseen? Mitä uutta tästä aiheesta voi enää/vielä löytyä? Mikä riittää?

Sanat, jotka tarttuivat minuun: 

yhteisöllisyys empatia elinvoima

           verkko           kesto                         elinkaari

 minimalismin hyödyntäminen

kohti utopioita

                                      teosten / liikkeiden / harjoitteiden kierrättäminen 

kestävä

resurssien jakaminen

Kiertoliikkeessä paneudutaan ilmastokriisiin otsikolla Aktivismi ilmastokriisin aikana- Mitkä ovat tanssin ammattilaisen keinot kestävään huomiseen? Kiertoliike-tapahtuma järjestetään 20.3.- 22.3.20. Kajaanissa.

Minun mielipiteeni eivät muuta maailmaa

Kysyin tanssitaiteen kanssa tavalla tai toisella risteäviltä tekijöiltä tänä vuonna Kynäilijä-kirjoitusten varjolla, miten he haluaisivat maailmaa muuttaa. Kysyin tätä aina kohtaamistemme viimeisenä kysymyksenä; annoin näille tekijöille ikään kuin mahdollisuuden hypätä keskustelemamme aiheen ulkopuolelle ja laajentaa muutoksen pohtiminen tanssin/taiteen kentästä koskemaan koko maailmaa. Perustelin kysymystäni sillä, että en itse osannut vastata siihen ja halusin kuulla, miten muut kysymystä lähestyisivät. Haastattelemani henkilöt antautuivat tälle mielettömälle kysymykselle uteliaasti, ja sain monia koskettavia vastauksia. En kuitenkaan kirjoittanut yhtäkään näistä vastauksista ylös muistikirjaani. En kirjoittanut niitä ylös, sillä vastaukset olivat niin valtavia, jotenkin liian suuria minun muistiinpanojeni joukkoon. Ajattelin, että en saisi näitä maailmaa syleileviä vastauksia koskaan nivottua osaksi yksittäistä blogikirjoitusta, joka käsittelisi mitä-ikinä-tanssiinliittyvää.

Lopettaisin kaikki sodat. Puuttuisin jatkuvasti kasvavaan, tuhoavaan kulutuskulttuuriin. Lisäisin ihmisten arvostusta ympäristöään kohtaan. Levittäisin myötätuntoa maailmassa. Tekisin maailmasta paikan, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo todella toteutuisi. Poistaisin maailmasta kaikenlaiset sortamisen muodot. Lopettaisin kaikki kilpailut.

Tällaisten lauseiden ääneen sanominen ja julki kirjoittaminen tuntuu massiiviselta. Massiiviselta siksi, että kuvittelen, että minä viestinnän opiskelijana ja tanssitaiteilijana tarvitsisin jonkinlaisia taikavoimia, jotta saisin tällaisia asioita maailmassa tapahtumaan. Että eikös näitä lauseita ole toitotettu maailman sivu, eikä muutosta ole kuitenkaan tapahtunut? Että miten hemmetissä minä voisin tehdä mitään, jotta sodille, ympäristötuholle, vihan teoille, epätasa-arvolle ja sorrolle tapahtuisi ihan oikeasti jotakin?

Nämä valtavuudet on pakko pilkkoa pienemmiksi tai lannistun. Teoiksi, taidoiksi, käytännöiksi, rutiineiksi – muutoksiksi tavoissa ja tottumuksissa, jokapäiväisessä elämässä ja kulttuurissa. Ne on muutettava ruumiin liikkeiksi, sanoiksi.

Taitojen ja tapojen opettelu, minkä tahansa asian muuttaminen, vaatii harjoittelua. Niinpä tein itselleni menneiden Kynäilijä-kohtaamisteni inspiroimana harjoitusohjelman, jota aion tästedes noudattaa, päämääränäni tehdä maailmasta parempi paikka. Harjoittele kanssani, jos samaistut.

~~~

Harjoitusohjelma (yhteiskunnallista) muutosta janoavalle minulle: (siirry seuraavalle tasolle vasta kun olet oppinut edellisen)

Taso 1
Tunnistaminen. Harjoittele sitä, että tunnistat ne hetket, joissa sortoa tai epäoikeudenmukaisuutta tapahtuu. Hetket, joissa tuhoava asenne ympäristöä kohtaan leviää. Joissa tuhoat itse tai vierustoverisi tuhoaa maailmaa konkreettisesti tai käsitteellisellä tasolla. Hetket, joissa tasa-arvo ei toteudu, joissa jotakuta tai jotakin kohdellaan väärin. Hetket, joissa yksinkertaisesti toivoisit jonkinsortin muutosta. Tunnista ne ympärilläsi, ja tunnista ne itsessäsi.

Taso 2
Osoittaminen. Harjoittele sitä, että kerrot jollekin muulle havainneesi tai kohdanneesi jotakin, johon toivot muutosta. Aloita harjoittelu helpoista: ystävistä, ja heistä, jotka ovat kanssasi samaa mieltä tai samassa asemassa. Siirry vähitellen vaikeampiin: heihin, jotka ovat vastuussa (opettajat, ohjaajat, johtajat, vastaavat, sinä itse).

Taso 3
Esimerkin näyttäminen. Harjoittele sitä, että itse teet toisin, että muutat omaa käytöstäsi, toimit itse muutosvoimana ja esimerkkinä. Harjoittele sietämään epämukavuutta, joka toisintekemisestä mahdollisesti aiheutuu. Harjoittele sietämään sitä, että joku voi seurata sinua, toistaa sinun perässäsi. Harjoittele perustelemaan toimesi, jos/kun sinut kyseenalaistetaan.

Taso 4
Toimi näkyvästi ja kuuluvasti muutoksen edistämiseksi jokapäiväisessä elämässäsi – puutu, auta, vaadi, vaikuta, avaa suusi. Kulttuuri, ja näin myös maailma, muuttuu toiminnalla, ei mielipiteiden voimalla. Muutos vaatii opettelua ja poisopettelua. Uudet tavat, uudet kielenkäytön muodot, uudet käytännöt – eli muutokset – juurtuvat kulttuuriin vain toistamalla. Eräs ihailemani liikunta-alan ammattilainen usein alleviivaa kaikenlaisissa (elämäntapa)muutoksiin liittyvissä painiskeluissa helppoutta ja pienimuotoisuutta: mikä on pienin mahdollinen askel, jonka voit tehdä tavoittelemasi muutoksen eteen? Tee se. Sitten kysy sama kysymys uudelleen, ja tee se seuraava, pienin mahdollinen askel kohti muutosta. Harjoita kärsivällisyyttä matkan varrella, ja älä vaan luovuta. Lepää aina kun mahdollista.

Bonustaso, ei vaadi aiempaa harjoittelutaustaa: Tee tilaa ja pidä huolta. Jos kuulut enemmistöön, anna suunvuoro vähemmistölle. Kuuntele tarkasti sitä, jonka ääni on hiljaisin.

~~~

Ai niin ja millaista muutosta maailma minun mielestäni tarvitsee nyt, loppuvuonna 2019? Minua ympäröivä maailma tuntuu tarvitsevan nyt lisää rauhaa, tasapainoa, tilaa, lepoa, kuuntelua, arvostusta, leikkiä, huumoria ja huolenpitoa. Kaikkiin maa-ilman kerroksiin ja kudoksiin. Muutosta asenteisiin.

Tässä vaiheessa lienee paikallaan sanoa, että olen erittäin kiitollinen PTK ry:lle, että olen saanut kirjoittaa Kynäilijä-kirjoituksia tämän vuoden. Olen oppinut, muuttunut ja muuttanut. Ensi vuonna jatkan Kynäilijänä, mutta hiukan eri muodoissa. Vaihdan työvälineeni tietokoneen ruudusta ja näppäimistöstä kuvassa näkyviin ja lähestyn kirjoittamista enemmän havainnoimisesta kuin kysymisestä käsin. Voi olla, että kirjoitan vähemmän, ehkä hitaammin, tiheämpää. Voi olla, että epäonnistun aikeissani.

Suurkiitos sinulle, joka luet kirjoituksiani.
Sinulle haluan sanoa vielä uudestaan yhden jutun.
Lepää aina kun mahdollista.


Terkuin
Kynäilijä-Alli

--

Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 8: kysyminen

Rakas tanssin ammattilaisyhteisö Pirkanmaalla,

kiitos vastauksista kysymyksiini. Ilahduin lukiessani kirjoituksiasi. Vaikuttaa siltä, että voit hyvin, ja että sinulla on realistinen kuva itsestäsi. En aisti vastauksissasi itseinhoa, epävarmuutta tai katkeruutta. Olet tietoinen haasteistasi ja asioista, joissa voisit kehittyä. Olet tietoinen siitä, että toimit mukavuusalueella ja tuttujen rajojen sisällä, ja että haluaisit nähdä välillä noiden rajojen koetteluakin.

Kaipaat laajentumista. Vakaata rahoitusta, pitkäaikaisia työsopimuksia tekijöille, taidealojen rajoja ylittävää yhteistyötä, uusia yleisöjä. Lisää yhteisöllisyyttä. Uskallusta ärsyttää ja erottua. Yleisötyöntekijää Liikelaiturille.

Minulle sinussa parasta on ollut tilan tuntu. Vaikka konkreettisesti Liikelaiturin salivuorot olisivatkin kortilla, on tanssin ammattilaiskentällä Pirkanmaalla ollut henkistä tilaa toteuttaa, olla, tulla ja lähteä omaehtoisesti. Olen pohtinut, mistä tuo tilan tuntu kumpuaa. Epäilen sen johtuvan siitä, että Pirkanmaalla ei (voi) tehdä nimeä mutta voi tehdä työtä. Tämä taas siksi, että Pirkanmaalla ei ole valtakunnallisesti vaikuttavia taidemaailman valtaapitäviä tanssialan tilaisuuksissa läsnä. Olemme kaikki vertaisia toisillemme. Pirkanmaalla tanssin ammattilaisyhteisössä en ole koskaan tuntenut oloani jännittyneeksi sen vuoksi, että minun tulisi tehdä johonkuhun jokin tietynlainen vaikutus. Helsinkiin muutettuani olen pidentänyt uloshengitystä tietoisesti jo monesti näitä jännityksiä lieventääkseni. Tämä tilan tuntu, työrauha ja turvallisuuden tunne tuo kuitenkin mukanaan haasteen, josta kysyt seuraavasti:

“Miten Pirkanmaalta nousisi enemmän kansallisesti huomiota saavia tanssitaiteilijoita? Miten valtakunnallinen rahoitus virtaisi enemmän alueelle? Miksi se ei virtaa nyt?”

Niin, miten kansallista huomiota tanssitaiteella ylipäätään saadaan? Saati kansainvälistä. Ja onko valtakunnallinen huomio valtakunnallisen rahoituksen edellytys vai toisin päin? Ja onko kansallinen huomio ja rahoitus pitkän taiteilijauran ja toimeentulon edellytys? En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin, en ainakaan vielä.

Mutta kuule rakas tanssin ammattilaisyhteisö Pirkanmaalla,

ala-koulun luokanopettaja kirjoitti minulle muinoin palautteen, jonka haluaisin välittää nyt sinulle. Sinusta voi tulla mitä ikinä haluat, kunhan selvität ensin itse, mitä oikein haluat. Kysymällä tätä kollektiivisesti ja yksilöllisesti säännöllisin väliajoin, kenttä pysyy elävänä, rohkeana ja ajassa kiinni. Kysyminen on aktiivinen askel kohti ymmärrystä.

Olen tänä vuonna esittänyt kahdeksassa eri yhteydessä erilaisille tanssialaan liittyville toimijoille saman kysymyksen: miten sinä haluaisit muuttaa maailmaa? Kysymys itseasiassa pitää sisällään kaksi kysymystä, joista toiseen tai kumpaankin vastaajat ovat oman tulkintansa mukaan tarttuneet rohkeasti. Kysyn tuon kysymyksen sisällä, miten sinä haluaisit tehdä muutosta maailmassa sekä millaista muutosta sinä haluaisit täällä tehdä? Olen kysynyt tätä kysymystä kerta toisensa jälkeen, jotta osaisin vastata siihen vuoden 2019 viimeisessä Kynäilijä-kirjoituksessa itse. Olen kysynyt tätä itseni vuoksi. Kysyminen on minun mielestäni hyvin muutosvoimainen vuorovaikutusteko. Kysymisen kautta mahdollistuu monia maailman muuttamisen ja muutostarpeen kannalta oleellisia asioita: kuulluksi tuleminen, kuunteleminen, utelias pohtiminen, kosketus, avautuminen, tuntemattoman kohtaaminen, kasvaminen.

Loppuvuonna julkaistava seuraava Kynäilijä-kirjoitus on vuoden viimeinen ja sitä varten kysymykset on jo esitetty. Seuraavaksi on minun vuoroni alkaa vastata niihin.

Terkuin
Kynäilijä-Alli


FYI: Edellisessä Kynäilijä-kirjoituksessa pyysin lukijoita vastaamaan laatimaani kyselyyn, jonka vastauksien kanssa tämä kirjoitus pyrki asettumaan dialogiin. Kyselyssä kysyttiin näkemyksiä ja ajatuksia Pirkanmaan tanssin kentän nykytilasta ja tulevaisuudesta.

--
Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 7: kollegiaalinen tuki

Mikä sinut saisi jaksamaan työssä, jossa resurssit eivät tunnu koskaan riittäviltä ja työn käytäntö on usein haparointia yksin uuden ja tuntemattoman äärellä? Tanssitaiteilija Liisa Pentille yksi syy siihen, että hän on jaksanut työskennellä Suomessa ja kansainvälisesti jo vuodesta 1987 alkaen, on yhteisö. Paikoin yksinäiseltäkin tuntuva koreografin, tanssiryhmän johtajan ja pedagogin ammatti palkitsee, kun ajatuksiaan ja vastuuta ammattikentän kehittymisestä pääsee jakamaan toisten samantapaisessa tilanteessa olevien kesken.

Liisa Pentti opiskeli tanssitaidetta Amsterdamissa School for New Dance -koulutuksessa 1980-luvulla ja palasi valmistuttuaan Helsinkiin. Muiden ulkomailla opiskelleiden kanssa jaettu ulkopuolisuuden kokemus toimi yhtenä motiivina sille, että hän aikoinaan ryhtyi luomaan Suomen tanssin kentälle (niin konkreettista kuin sosiaalista) tilaa uusille tanssin tekemisen tavoille. Oman työn mahdollistamisesta lähtenyt alustojen kehittäminen raivasi tilaa ja mahdollisuuksia myös tuleville tanssin kentän toimijoille.

80-luvun lopulla uusi tarkoitti uutta tanssia, jolle Liisa Pentti monien muiden joukossa lähti tekemään jalansijaa Suomessa modernin ja klassisen taidetanssin rinnalle. Vuonna 2019 tilan tekeminen uudelle tarkoittaa muun muassa alustojen luomista nuorille taiteilijoille päästä harjoittamaan työtään sekä sellaisten väylien etsimistä, jotka mahdollistaisivat tanssiesitysten toimivan  kiertuetoiminnan Suomen sisällä. Tästä etsinnästä on vasta syntynyt kolmen paikkakunnan kiertue, jonka puitteissa Liisa Pentti +Co tulee Tampereelle Pentin omien teosten sekä Rea-Liina Brunoun ja Leila Kourkian esitysten voimin marraskuun alussa. Esityksiä edeltää Tampereen konservatorion tanssinopiskelijoille ja tanssin ammattilaisille suunnattu työpaja, jossa työskennellään tiedostamattoman liikemateriaalin ja puheen parissa.

Kollegiaalisuus tarkoittaa nyt Pentille jakamista, auttamista ja huolenpitoa toisista olosuhteissa, joissa kaikki yhtäläisesti kamppailevat saman olemassaolon hankaluuden äärellä. Tanssin kentän rakenteet ovat hauraat – vaikkakin paljon jo hirmu paljon vahvemmat kuin 30 vuotta sitten – ja jotakuinkin kaikkien työolosuhdetta voi kuvata prekaariksi. Tasa-arvo ja hierarkiattomuus ovat tulleet Pentille tärkeiksi päämääriksi työssä ja kollegana muun muassa kontakti-improvisaation harjoittamisen ja autismin kirjon tanssiopiskelijoiden ja -harrastajien ohjaamisen kautta. Kollegiaalinen tuki tulee Liisa Pentiltä myös kuin luonnostaan, sillä hän on perusluonteeltaan melko ystävällinen ihminen.

Osa rakenteellista kollegiaalista tukea on myös yhdistyksissä toimiminen. Liisa Pentti toimi pitkään Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa ja sen taustalla vaikuttavassa Zodiak Presents ry:ssä ja yhteisessä juttutuokiossamme jaamme toisillemme yhdistystoiminnan iloja ja inhottavuuksia. Joskus ylimääräiseltä tuntuvien vuosikertomuksien ja budjettien, kokousten ja yhdistysbyrokratian alla vaikuttaa kuitenkin perinpohjainen yhteisen hyvän tahto. Kokouksissa istutaan, asiakirjoja laaditaan ja apurahahakemuksia suunnitellaan yhteisön hyvän vuoksi.

Jos itse haluaa vahvistaa omaa yhteisöään, voi lähteä liikkeelle omasta arjesta. Minä ajattelen, että kollegiaalisessa tuessa on kysymys ensisijaisesti työkaveriuden perusjutuista: ystävällisyydestä ja huomaavaisuudesta. Käytännössä tämä voi olla vaikkapa kuulumisten kysymistä ja kuuntelemista, sopivasta työtilaisuudesta tai kiinnostavasta kurssista vinkkaamista tai kollegan esittelemistä toiselle tilaisuudessa, jossa harva tuntee toistaan ja kaikkia kiusaannuttaa. Kollegiaalinen tuki on kollegoista välittämistä ja itse saamansa hyvän jakamista. Ei-materiaalisen hyvän, kuten ilon, ideoiden tai tiedon jakaminen on ihmeellistä – ne vain lisääntyvät mitä enemmän niitä toisille jakaa!

Minun kokemukseni pirkanmaan tanssin ammattikentästä on välittävä ja ystävällinen. Mutta nyt haluaisin kuulla sinulta, lukijani, mitä mieltä sinä olet? Mitä ajatuksia pirkanmaalainen tanssin kenttä herättää sinussa nyt ja miltä toivoisit Pirkanmaan tanssin kentän näyttävän, tuntuvan ja vaikuttavan tulevaisuudessa? 

Pyydän sinua vastaamaan laatimaani kyselyyn, kun sinulla on aikaa ajatella nykyhetkeä ja tulevaisuutta pieni hetki. Vastausten pohjalta kirjoitan seuraavan Kynäilijä-kirjoituksen, jonka aiheena on pirkanmaalaisen tanssin kentän nykyisyys ja tulevaisuus ja keskustelukumppaninani kyselyn vastaukset.

Linkki kyselyyn.

Terkuin

Kynäilijä-Alli

—

Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 6: tanssiliike

Esitin tämän vuoden alussa itselleni kysymyksen, johon tässä blogissa julkaistuilla kirjoituksillani etsin vastausta. Kysymys kuului: miten minä, (silloin) pirkanmaalainen tanssitaiteilija voin muuttaa maailmaa? Olen tähän saakka perehtynyt aktivismiin, taiteen muutosvoimaan, poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin, tanssin ammatilliseen koulutukseen opettajan ja opiskelijan näkökulmasta sekä rahaan maailman muuttamisen välineenä. Tässä kirjoituksessa käsittelen tanssin ammattilaiselle ehkä sitä kaikkein itsestäänselvintä: liikettä.

Tanssiliikettä ja -liikkeitä on maailma ja sen historia pullollaan. Mutta millaisissa tapauksissa tanssiliikkeillä on tai on ollut voimaa muuttaa maailmaa? Esitystaiteilija ja koreografi Masi Tiitan kanssa pohdimme kysymystä taideteoksen näkökulmasta - silloin teoksen yleisövolyymi tai muutokseen usuttava muoto tuntuivat olennaisilta tekijöiltä. Näihin elementteihin tunnun törmäävän kuitenkin taidemaailmaa useammin klubi- ja katutanssimaailmoissa. Urbaanien tanssien harrastaminen ja harjoittelu on hirmu suosittua: aktiivisia tanssin harrastajia on Suomessa aivan varmasti enemmän kuin aktiivisia tanssin katsojia. Monien kaupallisten tanssistudioiden peilisaleissa harjoitellaan tanssiliikkeitä ja -tyylejä, jotka pelkällä itsevarmuutta huokuvilla muodoillaan voimaannuttavat näiden tanssiliikkeiden harjoittajia. Näistä yksi, minun havaintoni mukaan vuosi vuodelta myös Suomessa suositumpi tanssilaji, on voguing.

Roza Ahmad on tanssija, koreografi ja opettaja, jolla on pitkä kokemus voguing -tanssista. Tanssijana hän kulkee nimellä Coco Ninja - kuten nimestä jotkut voivat päätellä, hän on osa House of Ninjaa, joka on yksi tunnetuimmista kansainvälisistä voguing-kollektiiveista. Ahmad on ansioitunut niin kisa- kuin areenakonserttikoreografina ja työskentelee tanssin ohella myös toimistopäällikkönä, valokuvaa ja tekee dj-keikkoja. Minulla oli ilo esittää hänelle muutamia kysymyksiä voguing-tanssikulttuuriin liittyen yksityisviestitse Instagramissa.

Ahmadille voguingista puhuttaessa ja sitä opetettaessa on ensisijaisen tärkeää nostaa esiin kyseisen tanssikulttuurin historia. Voguing on lähtöisin New Yorkista, Harlemissa 60-luvulla alkunsa saaneesta lgbtq+-yhteisöjen ballroom-kulttuurista. Voguing-tanssi on siis syntynyt suurkaupungissa eläneiden rasismia ja syrjintää kokeneiden tarpeesta. Ballroom-kulttuuri ja yhteisö, jossa voguing-tanssi ja musiikki ovat toimineet sidoksena, on ollut tämän tanssilajin pioneereille keino selvitä; tila ja yhteisö, jossa tulee hyväksytyksi ja juhlistetuksi sellaisena kuin on. Ahmad painottaa, että niin harrastajien kuin opettajien tulisi tässä ajassa ymmärtää oma asemansa suhteessa tämän tanssilajin juuriin. Suomessa syntyneenä cis-heteronaisena Ahmad itsekin on voguing-skenessä lähtökohtaisesti turisti.

Turistinakin voi kuitenkin tehdä kaikenlaista. Paitsi tanssilajin historia, myös sen nykyisyys on monien vähemmistöjen ja sorrettujen emansipaation väylä. Ahmadille on omassa työssään erityisesti tärkeää tukea queer-ihmisiä, joiden kulttuurinen tai etninen tausta poikkeaa valtaväestöstä. Tämä tapahtuu konkreettisesti bookkaamalla heitä tapahtumiin, käymällä heidän tapahtumissaan, antamalla tilaa, toimimalla yhteisössä aktiivisena allyna eli liittolaisena. Ahmad kokee, että myös hänelle Irakin kurdina voguing-yhteisö on tarjonnut porukan, jossa hän ei koe oloaan ulkopuoliseksi eikä hänen tanssijuutensa määrity esimerkiksi hänen ulkonäkönsä perusteella. Voguing-yhteisössä Ahmadille ehkä maailmaa mullistavinta on juuri hyväksyvä, moninaisuutta juhlistava ja itsevarmuuteen kannustava ilmapiiri, sekä se että tämä yhteisö valloittaa queer poc- ja lgbtq+-ihmisille tiloja, joissa he eivät ole aiemmin voineet olla tai ilmaista itseään.

Emansipaatiolla tarkoitetaan vapautumista holhouksesta tai eriarvoisuudesta, ja sillä tähdätään tasa-arvoon. Emansipaatio voi olla niin sivistyksellistä, sosiaalista, poliittista kuin oikeudellista vapautumista sorrosta tai epäitsenäisyyden tilasta. Parhaimmillaan tanssiliike - niin fyysisenä toimintana kuin yhteiskunnallisena liikkeenä - on emansipatorista, ja siten ehkä jollain tapaa paremman maailman lähde. Minä ajattelen, että juuri sosiaalisina tansseina syntyneet tanssimisen tavat ovat omiaan voimaannuttamaan muun muassa heitä, joiden puhetta on historiassa vaiennettu tai vaiennetaan yhä. Senkin vuoksi soisin Ahmadin tavoin enemmänkin huomiota ja pohdintaa vielä sitä kohti, kuka on pätevä opettamaan vaikkapa juuri voguingin kaltaista tanssilajia. Ahmad nostaa esiin tärkeänä muun muassa sen, että voguing-opettajalla olisi kokemusta ja ymmärrystä paitsi historiallisesta ja kansainvälisestä kontekstista myös ball-tapahtumissa kisaamisesta. Itse toivoisin huomion kääntämistä myös voguingin ja muiden urbaanien tanssien asemaan maamme tanssin koulutuksissa. Suomessa ei tietääkseni vieläkään ole yhtäkään tanssinopettajakoulutusta, jossa urbaanien tanssien tai katutanssien opettajaksi voisi ihan muodollisestikin pätevöityä?

Terkuin
Kynäilijä-Alli

P.S.
Jos voguing on sinulle entuudestaan vierasta, lukaise tämä Lilli Huttulan kirjoittama tuntikuvaus.

-
Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 5: raha

Matkani kohti juhannuksen viettoa mökillä kulkee Helsingin kautta. Piipahdan Oodissa lainaamassa lomalukemista, ja matkalla junaan minut pysäyttää Suomen Punaisen Ristin varainhankkija. Olen sen näköinen ihminen, että minua yritetään pysäytellä tässä tarkoituksessa usein. Olen surkea valehtelija ja minun on hirmu vaikeaa sanoa ihmisille, että ”ei, en halua kuunnella sinua nyt, koska minulla on ’kiire’” tai jotain muuta yhtä tyhjänpäiväistä. Yritän sössöttää SPR:n feissarille, että tuhlaat vain aikaasi, jos alat jutella kanssani, koska lahjoitan jo kuukausittain toiselle katastrofialueilla auttavalle organisaatiolle rahojani, enkä aio lahjoittaa SPR:lle. Feissari on taitava ja mukavanoloinen tyyppi, ja alamme jutella myötätunnosta ja auttamisesta filosofisemmin. Hän kertoo olevansa itse kotoisin Bangladeshistä, siellä kuulemma yksi euro pelastaa henkiä.

Minäkin olen toiminut varainhankkijana. Tanssitaiteilijan varainhankinta vaan on aika toisen tyyppistä. Kirjoittamista, lukemista, neuvottelua sähköpostitse ja puhelimessa, pohtimista. Oman työn sovittamista eri rahoittajien kriteereihin ja aikatauluihin, suosittelijoiden ja lausunnonantajien perään soittelua, välideadlinejä ja päädeadlinejä kalentereissa isoin huutomerkein. Minulle, aloittelevalle freelance-tanssitaiteilijalle, taiteen rahoitusrakenne on näyttäytynyt sirpaleisena ja byrokraattisena. Mutta mitä muuta se voisi olla? Miten tanssitaidetta oikein pitäisi ja voitaisi rahoittaa, että rahoitusrakenne tukisi taiteilijoita ja tilanne olisi helpompi ja mahdollisempi myös rahoittajille itselleen?

Tarkoitukseni oli esittää nämä kysymykset Koneen Säätiön johtajalle Anna Talasniemelle, mutta koska emme saaneet aikataulujamme sopimaan yhteen, yritän vastata tähän kysymykseen itse, nojaten Talasniemen kirjoitukseen ja muistiinpanoihin huhtikuussa järjestetystä Kohti fiksua taiteen rahoitusta -pohdintapäivästä.

Talasniemen kirjoituksista nousee esiin kaksi tärkeää sanaa: dialogi ja avoimuus. Olemassaolevaa rakennetta, eli sitä, että taidetyöstä saatu palkkio myönnetään hakemusten ja suunnitelmien perusteella julkisista varoista ja säätiöiden tai rahastojen poteista, tulisi kehittää dialogisempaan ja avoimempaan suuntaan. Pystyn allekirjoittamaan tämän: apurahahakemuksia kirjoittaneena kaipaan palautetta ja perusteluita. Jos apurahataho saa 100 – 14 000 hakemusta yhtä hakua kohden, voi ajatus palautteen antamisesta jokaiselle hakijalle tuntua mahdottomalta. Mutta entä jos rahoittaja antaisikin edes yhden yhteisen palautteen kaikille hakijoille? Olisi ihanaa kuulla, mikä hakemuksia(ni) yleisesti kariuttaa, ja toisaalta, millaiset hakemukset ovat tänä vuonna lyöneet läpi yleisellä tasolla, ja miksi. Myös hakemusten arviointiprosessin avaaminen olisi hakijan näkökulmasta erittäin tervetullutta. Kukin rahoittajataho usein listaa omat myöntökriteerinsä summittaisesti hakuilmoituksissa, mutta sitä, miten toimitaan, jos on useampi kriteerit täyttävä hakemus vieretysten, ei tunnuta avaavan missään.

Vuorovaikutuksen ja avoimuuden lisääminen jo olemassaolevaan rakenteeseen ei kuitenkaan ratkaise niitä haasteita, jotka tekevät taiteellisesta työskentelystä välillä vaikeaa – niukkuutta ja katkonaisuutta. Talasniemen muistiinpanoista nousi yksi hyvä näkemys tähän: rahoittajan tehtävä on kuin kuraattorin tehtävä eli luoda sellaiset olosuhteet, joissa taiteilija voi tehdä juuri sitä, missä hän on hyvä. No mitä sellaiset (rahoitukseen liittyvät) olosuhteet oikein olisivat?

Minun mielestäni jonkinlainen taiteilijapalkka, taiteilija-allianssi tai perustulon kaltainen toimeentulon takaava mahdollisimman byrokraattisesti kevyt järjestelmä olisi ideaali. Ehkä se voisi olla mahdollista, jos eri rahoittajatahot tekisivät yhteistyötä? Raha on tällä hetkellä isosti maailmaa muuttava voima. Jos se pyörii rakenteessa, joka ruokkii ystävien ja kollegoiden välistä kilpailua ja kitkaa, katkeroitumista ja eriarvoisuutta, ei se lisää maailmaan hyvää vaikka tarkoitus olisikin.

Vaikka Oodin edustalla päivystänyt Suomen Punaisen Ristin varainhankkija oli työssään erittäin hyvä, en alkanut heidän kuukausilahjoittajakseen. En edes kahdeksalla eurolla, mikä olisi ollut pienin mahdollinen summa. Minä yritän lisätä hyvää maailmassa tässä elämäntilanteessa jollain muulla kuin euroilla: käsilläni,

sanoillani, ruumiillani ja ajatuksillani. Toivon, että ne, jotka maailmaa rahoillaan muuttavat, kuuntelevat tarkkaan heitä, joiden elämiin vaikutukset välittömästi osuvat. Ja me, jotka rahaa toisilta anomme voidaksemme harjoittaa ammattiamme, voimme varmaan alkaa antaa palautetta hakuprosesseista rahoittajatahoille vielä hanakammin vaikka sitä ei meiltä pyydettäisikään.

Terkuin

Kynäilijä-Alli

-

Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.