Esittelyssä Nelli Ojapalo. Nellin taiteellinen jälki on nähtävissä koreografin assistentin roolissa Teatteri Telakan ja Teatteri Vanha Jukon yhteisproduktiossa Sunnuntai (ensi-ilta elokuun lopussa) sekä koreografin roolissa musikaalissa Rent Riihimäen Nuorisoteatterissa (ensi-ilta lokakuussa). Lisäksi Nelli toimii Liikelaiturin juhlavuoden ohjelmiston tuottajana.
Nelli: Tää on jännittävä vaihe, kun ajattelee tällein työnäkökulmasta, teos (Plastic) alkaa valmistua. Jotenkin sellainen ikuisuushaaste et sietää keskeneräisyyttä. Alussa ajattelee, että ihanaa, on tosi paljon aikaa. Ja onkin ollut tosi paljon aikaa, kauhean tuotteliaita ollaan oltu siihen nähden. Myös se, että käytänkö tehokkaasti aikaa, joku sellainen, että onko tämä laadukasta, jännä kritiikki on ehkä oman pään sisällä. Tai siis oman pään sisällähän se on, ei ole mitään laatuvaatimuksia. Ja laatuhan on itsekritiikkiä. Tai kun on se tila ja on aikaa ja on resurssit niin hyvin kuin voi olla, niin sitten alkaa pelkäämään sen puolesta. Jonkun muun oman jutun kanssa ajattelee, kun ei ole rahaa, tehdään vähän jotenkin parhaiten miten pystyy. Ja sitten kun onkin tosi hyvät puitteet, niin miettii, hyödynnänkö kaiken potentiaalin, mitä on.
Diina: Kyllä mä ymmärrän ton täysin.
Nelli: Joku tyytyminen, tyytyväisyys...
Diina: Mutta oon tavannu myös ihmisen, joka on tehnyt yhtä teosta kymmenen vuotta, ja pitänyt siitä pari demoa. Vaikka meillä on paine tehdä kahdessa kuukaudessa valmis teos, jossa on valot ja äänet ja kaikki, niin kukaan ei tee niin. Pitää aina suhteuttaa siihen. Sitä vaatii itseltään paljon, koska on tottunut työskentelemään niin.
Nelli: Sehän on jotenkin kentän tapa, siihenhän meidät on ajettu, nopeaan työskentelyyn lyhytkestoisilla esityskausilla. Ja suurin syy on se, ettei ole pitkäaikaista rahoitusta. Eihän kukaan voikaan pitää mitään esitystä kahta kuukautta ohjelmistossa, jos ei siitä pysty maksamaan palkkaa.
Diina: Eikä sitä jaksa myöskään markkinoida, koska itsehän senkin tekee. Mulla tyssää enemmän just tuottamiseen.
Nelli: Siinä joutuu tekemään kolmea eri duunia samaan aikaan. Ja on välillä hankala erottaa, koska tekee mitäkin työtä, milloin on missäkin roolissa, oonko nyt tää taiteilija vai tuottaja vai puvustaja-visualisti.
Diina: Mulle tulee ainakin se, että ei mua kiinnosta oikein ne muut roolit. Sitten alkaa tinkimään muusta.
Nelli: Taiteilijuus ei nykyään ole enää sellaista, että sä oot joku suuri auteur, jolla on suuri praktiikka ja suuri visio. Vaan taiteilija on nykyään se, jolla on kymmenen narua kädessä ja se vetelee niistä. Tai nyt on sellainen tunne tai käsitys. Tässä saa olla monessa roolissa. Mutta kyllä mä siitä tuottamisestakin pidän, mutta en haluais sitä pelkästään tehdä, tai sitten se vaatii vastapainokseen jonkun taiteellisen työn.
Nelli: Moi vaan Kulttuurirahaston Pirkanmaan jaosto, oon tosi kiinnostunut vuosijuhlan jälkeen näkemään, millaista taidetta he tukee. Koska en nyt tiedä ketään, joka sieltä olis apurahoja saanut.
Diina: Onko sieltä ylipäätään kukaan ikinä saanut mitään?
Nelli: On baletin mestarikursseja varten. Missä on nykytanssin, nykysirkuksen, performanssin, esittävien taiteiden tukeminen Pirkanmaalla? Oon huolissani, eikö sitä osaamista arvosteta ja tunnisteta. Kuka on se asiantuntijaelin, joka siellä lukee? Ja kun se on anonyymiä, kyllä mä ymmärrän senkin. Musta oli todella mielenkiintoista, Valtteri Raekallio oli just julkaissut Facebookissa Oneironin... ollut läpinäkyvä sen suhteen, että tällein me tuotettiin, tällaisia avustuksia me saatiin. Ei ihme, että pelätään freelance-kentälle jäämistä, joutuu elämään apurahojen turvin, koska se on
niin verhottua ja salaista ja ei tiedetä. Eihän kukaan halua elää sellaisen pelon kanssa. Se on hämmentävää, että mitä tuetaan.
Diina: Sehän se onkin ollut, ettei SKR ole Pirkanmaalla tukenut (tanssitaidetta).
Nelli: Katsoin viime vuoden osalta, mitä ne oli tukeneet, niin kaksi baletin mestarikurssia, matka-apurahoja. Ja joo, kyllä, hyvä, se on tosi tärkeää, mutta jos mä hakisin, esimerkiksi haluaisin lähteä kuukaudeksi Wieniin Impulstanssiin, käyn viis kurssia sinä aikana ja se on musta ihan yhtä verrannollinen, että saisko sellaiseen? Onko se sitten, että ei tueta taiteellista työskentelyä? Kauheeta, kun pitää miettiä, että tämä minun kehollinen tutkimukseni ei ole yhtä arvostettua kuin joku klassinen. Tulee semmoinen eriarvoistettu olo.
Diina: Mietin sitäkin, että se voi olla joku random juttukin, mikä vaikuttaa tosi paljon. Vaikka, että siellä on joku yksi yhteinen työryhmä, joka koostuu pääasiassa ihan muiden alojen asiantuntijoista.
Nelli: Niin se varmaan on, että ei ole asiantuntemusta. Tuntuu, että nykytaide on vielä kuitenkin... niin ehkei tarvii syyttää vain yhtä osastoo, mutta nykytaiteella on vielä... sen arvoa ei nähdä, että sitä kannattais tukea.
Diina: Se on vielä uusi, siis sillä tavalla suhteellisen uusi ja ei niin näkyvä. Mutta myös kääntäen, koska rahoitusta ei ole, niin eihän se näykään.
Nelli: Niin. Tässä menee oravanpyörässä. Oma rahoitusosuus pitäis olla ihan järkyttävän iso, että sais edes pienen siivun.
Diina: Edelleenkin, jos mä oon itseni tuottaja, työskentelen kuukauden Liikelaiturilla, teen yhden Facebook-tapahtuman, pidän demon, niin minne se näkyy. Hyvässä tapauksessa joku Aamulehti kirjoittaa kaksi riviä menovinkkiä.
Nelli: Se ei mahdollista pitkäjänteistä ja pitkäkestoista työskentelyä.
Diina: Eikä mitenkään alan eteen päin viemistä. Henkilökohtaisesti sellaista pitkäjänteistä työskentelyä, mutta ala kokonaisuutena ei mene myöskään sillä eteen päin, että siellä on kuukausi yhdellä ja toinen toisella.
Nelli: Niin, kyllä.
Diina: Tai pitäis olla joku organisaatio, mikä nyt näyttää siltä, että Liikelaituri tai aluekeskus vähän on - sellainen rakenne, jonka alla asiat näkyy.
Nelli: Ja toki miten halutaan profiloitua. Jos puhutaan jostain marginaalissa toimimisesta, joku underground, mutta kyllä undergroundkin voi olla sellaista, että ihmiset tietää siitä. Eihän marginaalissa toimiminen tarkoita sitä, ettei kukaan huomaa. Tehdään kokeilevampaa, mutta silti korkealla työmoraalilla ja korkealla taideasiantuntemuksella.
Diina: Siinäkin voi olla vain aika. Vuosi sitten huomattiin, että meillä oli [O]:ssa sellaista jengiä, jotka ei olleet ikinä käyneet Liikelaiturilla. Oli tosi kivaa, että ihan tuntemattomat tyypit löytää sinne. Jotkut oli tulleet ihan kadulta: ”me asutaan tossa vieressä, katsottiin, että tossa on kyltti, tultiin katsoo.” Tosi kiva kuitenkin, voi olla että ajankin kanssa tulee tutummaksi.
Nelli: Kyllä varmasti ja toihan, että on tila, joka on juurtunut, se mahdollistaa sen, että on joku ankkuripaikka. Se on ihmisillä mielessä, ettei ole aina, että missä se tapahtuu ja ei oikein löydä.
Diina: Kyllä se on toi fyysinen paikka.
Nelli: On, on, se on tosi tärkee. Siis se onkin ihan en nyt sano henkireikä, mutta tietynlainen keskus. Ja tosi, tosi hyvä ja hienoa, että se on, koska ei sellaisiakaan ole joka paikassa.
Nelli: Sitten oli tämä koreografin käsite. Oon pohtinut sitä tosi paljon tämän prokkiksen kautta. Tuntuu, että itseä kiinnostaa paljon enemmän kollektiivinen tekijyys kuin olla sellainen auteur-hahmo, joka antaa suuren viisauden ja suuren tiedon tanssijoiden käytettäväksi. Mekin ollaan työskennelty ohjattujen improvisatoristen tehtävien kautta, lähdetty luomaan liikkeellistä materiaalia,
liikkeellistä kieltä teokseen. Sitten tulee se, että mikä on nykypäivän koreografin käsite. Ei välttämättä enää koreografi, siksi tykkään puhua ohjaajasta. Se on kuvailevampi sana.
Diina: Mä taas näen, että toi on Suomen ihan sellaiset kalkkeutuneet kuviot, että koreografi on joku Jorma Uotinen -tyyppinen, koska meidän referenssi on se.
Nelli: Ja sitten, jos sanon itseäni koreografiks, niin en näe itseäni Uotisen kanssa samassa...
Diina: Niin, ei tietenkään.
Nelli: Enkä halua käyttää itsestäni sanaa koreografi.
Diina: Mutta taas niitä työskentelyesimerkkejä, kun miettii on jotain Jérôme Beliä, Meg Stuartia ja muita, jotka työskentelee ihan erilaisista lähtökohdista, ja on konseptitaidetta, on ryhmästä lähtevää ohjausta, niin kuin myös teatteripuolella, niin onhan se. Mulla on itsellä ollut ongelmana, onko se mitä mä teen tanssia, koska en sinänsä tee askeleita musiikin tahtiin.
Nelli: Askeleita musiikkiin ja laske niitä.
Diina: Mutta tavallaan joo, voin puhua... mitä muuta se olis? Ei mulla ole parempia sanoja sille, mitä se on. Tunnistan sen, että käsitys tanssi on eri kuin se mitä teen, mutta toisaalta kaikkialla muualla se on edelleen tanssi ja se on edelleen koreografiaa.
Nelli: Kyllä.
Diina: Mutta taas aika.
Nelli: Aika ja niin kuin sanoit niin, mikä meidän referenssipiste sille on. Musta se on nopeasti nähty joku sellainen, että vii, kuu, sei, kaa liike, liike liike. Se on helppo katsoa ja unohtaa. Kuin että luoda joku maailma tai liikkumisen tapa tai olemisen tapa lavalla johonkin teemaan, niin kiinnostaa enemmän.
Diina: Niin, joo ei liikkeet itsessään ole kiinnostavia.
Nelli: Tai kyllähän liikkeitä voi tehdä kuka vaan ja miten vaan ja toki sulla täytyy olla jonkunlainen käsitys kehon mahdollisuuksista. On ihan kiinnostavaa treenata välillä jotain todella puhtaasti jazzia tai nykäriä tai balettia. Näen sen treenimuotona ja hyväksyn sen ja tunnistan sen mahdollisuuden. Mutta puhtaasti esitysmuotona... niin ehkä omassa tekijyydessäni haluan tuoda jotain muuta siihen rinnalle.
Diina: Niin, tai jos sen tekis täysin itsetietoisesti, niin siitä vois tehdä sen jutun. Mutta se olis ehkä parodinen, sarkastinen, ironinen lähestymistapa. Tavallaan, että sitä ei ota annettuna, se on mun mielestä se pointti, kyllä sitä voi tehdä.
Nelli: Tai että mietit, että se on valinta. Että oot tehnyt valinnan, miksi tässä tehdään näin. Ja vaikka puhun kollektiivisesta työskentelystä tän Plasticinkin kohdalla, niin lopulta kaikki ne valinnat on mun, kyllä siinä koreografin tittelissä on se vastuu.
Diina: Joo, totta kai.
Nelli: Tai minä kannan niin hyvässä kuin huonossakin. Niin se vastuu on minun.
Diina: Ja voi olla myös työryhmiä, joissa vastuu on jaettu, mutta se vaatii sen, että koko porukka on samalla viivalla.
Nelli: On, ja se pitää puhua auki.
Diina: Herkästi sellaisessa tasaryhmätyöskentelyssä se rooli kuitenkin...
Nelli: Se liukuu
Diina: Joko vahingossa tai sitten joku ottaa sen. Se on tosi herkkätulkinainen juttu.
Nelli: Se on niin helppoa, jos joku on nimetty siihen asiaan, sitten sulla on toi tontti ja mulla on tää tontti ja me toimitaan näistä.
Diina: Se on sellainen skaala. Että on koreografi, joka antaa kaiken matskun eteen eikä mitään tulkinnanvaraa, ja toinen ääripää ihan ryhmätyöskentely, jossa roolit jakautuu aivan tasaisesti, niin siinä on koko skaala välissä. Ei se ole joko tai, vaan mitä tahansa siltä väliltä. Ja aika monella se varmaan nykyään on enemmän tässä päässä kuin siinä ison koreografin päässä.
Nelli: Ja sellaisessa tilanteessa, missä se menee enemmän kohti kollektiivista tai jaettua tekijyyttä, se hälventää mun mielestä jotain, että ei tule eikä ole isoja nimiä. Nelli Ojapalo ei ole suuri koreografi, koska hän on niin...
Diina: Mutta ryhmä itsessään voi silti olla aika näkyvä ja tunnistettu ja tunnustettu.
Nelli: Mutta siitä ei tule henkilöitynyt yhteen ihmiseen. Sen se karsii. Mikä on hyväkin suunta, ettei ole glorifioitua henkilötaiteilijaa, vaan siellä keskuksessa on ehkä joku työ tai työskentely tai työskentelytavat tai taiteellinen näkemys.
Diina: Ja taas markkinoinnin ja tuottamisen näkökulmasta on huomattavasti helpompaa myydä jotakin, jossa on joku nimi, vaikka se oliskin vain referenssi, rooli. Riippumatta siitä, mikä lopputulos on, niin jos se on henkilöitynyttä, se on monesti myös helpompi vastaanottaa. Jos nimi vaihtuu ja ryhmä vaihtuu koko ajan, niin se on yhtäkkiä tosi sekavaa. Just se että, jos ei olis Liikelaituria ja kaikki asiat olis täällä ympäriinsä, niin kukan ei tietäis mitään.
Nelli: Se on ihan totta, että joku nimi täytyy kehitellä tai antaa.
Diina: Luulen, että itsensä on helpompi pyyhkiä pois, kun on jo tehnyt näkyväksi, kun rahoitusta saa ja prokkiksia tulee ja yleisö tietää nimen. Jos katsoo, mitä noita helsinkiläisiä on, jotka työskentelee aika samankaltaisista lähtökohdista, tekee ryhmässä ja keskenään, nimet alkaa olla näkyviä, ne pyörii jatkuvasti, vaikka ne oliskin osana työryhmää, ei niitten tarvii enää markkinoida itseään, ihmiset tulee silti katsomaan.
Nelli: Se on mun mielestä vaan niin paljon mukavampaa ja turvallisempaa työskennellä niin, ettei koe, että olis yksin.
Diina: Niin.
Nelli: En ole kiinnostunut yksinäisyydestä vaan ehkä enemmän siitä jaetusta tekijyydestä.
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
