Esittelyssä Tuija Touhunen. Tuijan ja työryhmän (Hanna Kahrola, Antti Marjakangas) teos Epilogi nähtävillä Pirkanmaan metsissä 22.4-10.6. Kesäkuussa Tuija jatkaa työskentelyä Vaikutuksia ympäröivästä -projektin parissa osana toista työryhmää.
Diina: Sulla on peda puoli, sitten sulla on taiteen tekemispuoli myös, mikä näitten suhde on?
Tuija: Mulla ei ole ollut tanssijaidentiteettiä koskaan, mulle on ollut teatteri se juttu ja oon reenannut tanssia harrastuksena, mutta kun oon hakenut kouluihin niin oonkin päässyt tanssissa pidemmälle, siinä on mennyt niin päin. Sitä on hakenut itseään, mikä suhde siihen tekemiseen, miten hahmottaa itsensä siinä, onko tanssi, teatteri, jotain siltä väliltä, missä kontekstissa ja kenen kanssa tekee töitä, missä haluaisi tehdä töitä. Opettajuus taas on leipätyö ja taide on sellainen mitä itessä haluaa kehittää. Koen että ne osittain kulkee käsi kädessä, ne prosessit, ja ne tukee toisiaan, mutta en halua olla totaalisesti kumpaakaan. Tuntuu niin vaikealta selviytyä pelkkänä taiteilijana. Opetus auttaa sanoittamaan sitä mitä tekee, reflektoimaan sitä.
Diina: Jos saisit utopistisesti valita ja järjestää maailman just niin kuin haluisit, mitä sä sitten tekisit?
Tuija: Sitten mä tekisin taideprokkiksia ja kävisin niitten pohjalta pitämässä kursseja ja opettaisin intensiivisempiä pätkiä joilla olisi joku teema, mutten säännöllisiä viikkotunteja. Toisaalta mä tykkään siitä, että tulee rutiineja elämään. Mutta se ottaa aika paljon, kun on opetuskausi niin ei jaksa ideoida juttuja, tasapainoileminen on haastavaa. Ehkä sen takia taiteen tekemisestä pääsee nauttimaan niin paljon kun se ei ole jokapäiväinen asia.
Diina: joo, koska siihenkin leipiintyy.
Tuija: Niin kuin varmaan jokaiseen asiaan, jos tekee. Nyt oon ollut siinä Treenit ry toiminnassa mukana ja käynyt aamutreeneillä, mikä on mun mielestä tärkeää, että on porukoita, missä käydä. Ne teakin opinnot tuli mulle hyvässä vaiheessa. Sai miettiä mitä sitä haluaa ja haluaako opettaa ja mitä ja minkä tyylistä ja tehdä taidetta ja minkä tyylistä ja voisiko niitä prosesseja yhdistää. Se oli mun mielestä tosi hyvä vaihe, koska en tiedä olisinko muuten enää tällä alalla, jos en olisi kouluun päässyt, kun pelkkä opetusidentiteetti ei ole itsellä vahva, ja vaikka se voisikin olla ja olisi se halu, niin ei löydä sitä väylää, mikä olisi konteksti, missä oma juttu voisi toimia. Se on haaste.
Diina: Niin niitä opetushommiakin joutuu yhdistelemään, miettimään omaa motivaatiotaan. Tuija: Se on niin silppua. Ja sen myös tunnisti koulussa, että on kollektiivinen taiteen tekijä, haluaisi jakaa prosessin ihmisten kanssa, ehkä just pienryhmätyöskentely sopii itelle, että mennään kohti jotain mitä ei vielä tiedetä. Toi Epilogi, mä koen, että noi kaikki on toteutuneet siinä kiitettävästi, on päässyt tekemään just semmoista mitä on halunnut ja semmoisten ihmisten kanssa, jotka on samalla aaltopituudella sen asian kanssa.
Diina: Mä palaan vähän, sä puhuit siitä teatterista, näkyykö se vielä, tai miten sä määrität itses tanssin ja teatterin rajamaastoon, vai heilutko sä siinä enää tai vielä?
Tuija: Kyllä mä koen, että mä heilun. Teakissakin yritin pohtia, miten paljon voin käyttää teatterikonteksteja nykytanssin tunneilla tai tanssin viitekehyksessä. Kuinka paljon voi esimerkiksi hyödyntää kirjoittamista tai runoja ja etsiä sanojen ja liikkeen yhteyttä. Se mua kiinnostaa tosi paljon. Mutta nyt kun valmistuin ja oon tässä työelämässä, se on vähän jäänyt, mutta se pomppaa sieltä taas uudestaan. Se on enemmän ollut taideprojekteissa, yritän hyödyntää sitä siellä enemmän. Ja kun oon kiinnostunut siitä, niin haluan päästä siinä syvemmälle.
Diina: Entä mikä sua taiteellisesti tällä hetkellä kiinnostaa? Tai jos miettii lähtökohtia, en tiedä teetkö sä nyt jotain muutakin juttua vai onko Epilogi nyt se juttu?
Tuija: se (Epilogi) on se, mikä on nyt päällä. Mä tykkään, että se on tehty sellaiseen tilaan mihin kaikki voi mennä, ja mekin oltiin se kesä, kun tehtiin sitä, siellä Kaupissa retkeilemässä. Se on ajatuksen tasolla kiva. Ja sitten se ympäristö muuttuu koko ajan ja luonto muuttuu koko ajan, miten sen tuo esille niissä kohdissa tai nostaa. Me ei tarvita mitään valaistusta, kun meillä on just hyvät valot kaikkiin paikkoihin. Me kartoitettiin Kaupin aluetta, mitä me ylipäätään halutaan siellä tehdä ja mitä nostaa esille, alueet valikoitui sen mukaan, mitä niistä paikoista tuli mieleen. Siinä onsellainen kokemuksellisuus, mikä mua nyt kiinnostaa taiteen tekemisessä. Pyrkii saamaan tai antamaan sellaisen kokemuksen, että voi olla tai katsoa tai elää toisin. Tuossa se on ylipäätään miten tässä elämässä ollaan: luonto on koko ajan osa sitä, mutta se ei vaan näy kaikkialle. Ehkä joku kokemuksellisuus mua kiehtoo tällä hetkellä ja uuden etsiminen, onko se siinä esityksen rakenteessa tai siinä miten sitä esitystä katsotaan tai koetaan, joku että haluaa löytää uusia tapoja, itselle uusia tapoja.
Tuija: Sitten kiinnostaa julkiset tilat. Viime elokuussa esiinnyttiin Hannan (Kahrola) kanssa Finlaysonin taidenäyttelyalueella. Ja mä omassa AMK:n teoksessa tein sen näyttelytilaan tai galleriatilaan. Olisi kiva tehdä sellainen kiertävä teos näyttelyihin score-pohjalta. Sitä me nyt yritetään vähän saada eteenpäin ja sille rahoitusta. Senkin takia julkiset tilat kiehtoo, kun kaikki on valmiina jo niin sitten voi vain nostaa niitä esille ja tarkentaa fokusta niihin asioihin.
Diina: Siinä on myös jotakin mielenkiintoista, että työ ei ole teatteritilassa, välimatka lyhenee saman tien ja se on muutenkin eri näköistä ja eri tyyppistä.
Tuija: Ja sattumanvaraisuus siinä, että kaikki ei tiedä, tai joku saattaa tulla kesken paikalle. Näyttelytilat ja monitaiteelliset teokset ylipäätään kiinnostaa. Ehkä se liittyy siihen, että haluaa jotain uutta tai niitä rakenteita rikkoa. Jotain sellaista mitä ei voi määritellä tai laittaa lokeroihin. Monitaiteellisuus siinä mielessä ja joku eri taiteista vaikuttuminen kiinnostaa.
Diina: Sä sanoit, että sä et nyt suunnittele mitään juttua. Onko se siitä kiinni, että ei ole ideaa vai ryhmää?
Tuija: No oon mä vähän pyöritellyt sooloa. Mutta olisi kiva tehdä jonkun kanssa, joka tekisi kanssa sooloa.
Diina: Millaisista lähtökohdista sä aloittaisit?
Tuija: Yleensä mä lähden siitä, mikä mua kiinnostaa tällä hetkellä ja nyt mua kiinnostaa runot ja haluisin palata siihen tekstin ja liikkeen yhdistämiseen. Sitten mua kiinnostaa saaristot ja etäisyydet, fyysiset etäisyydet, kuinka lähellä me tässä ollaan, ja rikkoa niitä, ja maantieteellisetkin etäisyydet. Mä rupeen niitä jotenkin keskenään pyörittelemään.
Diina: Onko sulla tiettyjä runoja?
Tuija: Ne on varmaan jotenkin liittyy saaristoon tai etäisyyksiin. Ehkä pitäisi löytää jotain mistä aloittaa. Oon mä joihinkin esityksiin kirjoitellut tekstejä, mutta ne tulee niin siinä esitysprosessissa, mä en osaa valmiiksi kirjoittaa.
Diina: Joo, mä teen kanssa noin.
Tuija: Sitten se voi syntyä helpostikin se teksti, mutta tuntuu haastavalta etukäteen kirjoitella.
Diina: Niin siinä vaiheessa, kun ei ole prosessi käynnissä vielä. Ellei sitten ole joku valmis teksti, kappale jostain.
Diina: Entä jos sä käyt katsomassa taidetta, niin mitä sä tykkäät katsoa, mistä sä vaikutut?
Tuija: Viimeks mä näin sen Tytöt-musikaalin, mä en ole pitkään käynyt katsomassa mitään ison näyttämön juttua. Teatterikesässä kävin katsomassa Emilia Kokon sooloa – teatterin tekijä, mutta se oli kai sirkusyhteistyöjuttu, se oli Klingendahlilla, sillä oli sellainen Turiseva tissi -hahmo, ja sillä oli eri juttuja eri huoneissa. Se oli just sellainen esitys, jota oli vaikea määritellä, mitä se oli mitä näki, mutta se oli moniulotteinen. Mä tulin heti ihan faniks, ja menisin uudestaan katsomaan. En tiedä mikä siinä vaikutti niin paljon, mulla oli joku ennakkokäsitys mitä siellä ehkä tulisi, mutta en mä olisi osannut kuvitella, se yllätti mut jollakin tavalla ja se ei ollut ennalta arvattavaa, mitä tapahtui seuraavaksi, ja tykkäsin siitä, että se oli eri tiloissa. Just sellaiset pienten työryhmien kokeelliset teokset on jääneet mieleen. Telakalla oon kanssa nähnyt useita, joista oon pitänyt. Sielläkin sellaiset, jotka leikittelee muodolla. Ehkä mulle ei ole niin väliä, mikä on aihe ja sisältö, ehkä mä oon enemmän sellainen ”muoto ja rakenne”.
Diina: Näyttäytyykö se sama sun työssä? Aiheen toissijaisuus muotoon?
Tuija: Se tulee sitä kautta esille, että mulla on niin laajoja teemoja. Ne tarkentuu vasta myöhemmin prosessin aikana, sitten mulle valkenee, että tästä tässä onkin kysymys. Ja onneksi on ollut ryhmäläisiä ja just kun puhuu muitten kanssa niin ne tarkentuu.
Diina: Miksi taide? Mitä sä saat taiteesta?
Tuija: No niin sitähän mäkin tässä oon miettinyt. Pääsisi varmaan helpommalla, jos olisi joku muu. Tosi haastava kysymys. Musta tuntuu, että vaikka mä en hakisi apurahaa enkä tekisi mitään prokkista, niin silti taide tapahtuisi mun elämässä. Se on osa sitä, miten elää, vaikkei se prosessi olisikaan, niin se voisi näkyä siinä, että nyt meen yksin retriitille tonne saareen ja siellä luen kaikki runokirjat ääneen. Se on osa sitä, miten yrittää jäsentää elämää ja maailmaa, ja on tarve, mitä ilman eläminen ei onnistu. Ainakin mulla se aika paljon jäsentää, minkä takia olen täällä ja miksi elän. Ja itse myös kulutan taidetta tosi paljon, se ruokkii niin paljon omaa hyvinvointia, jos vaikka ei olisi kirjoja tai ei voisi kuunnella musiikkia, niin tekisin varmaan jotain kukka-asetelmia. Joku tapa olla vuorovaikutuksessa maailman kanssa, ei välttämättä tarvitse olla edes muita ihmisiä.
Diina: Se oli hyvä pointti, kai se on joku sellainen kontaktipinta maailmaan.
Tuija: Joku sellainen filosofinen, henkinen.
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
