Taiteen tekemisen dilemmat

Esittelyssä Noora Nenonen. Nooran teos Kaloilla ei ole ääntä nähtävillä Liikelaiturilla 9.-11.3. 

Noora: Se mitä mietin tänään, on sanallistaminen. Ehdottomasti täytyy pystyä sanallistamaan taiteellista työtä. Tässä tilanteessa musta tuntuu, että tiedän tasan tarkkaan mitä olen tekemässä, seuraavan biisin, mutta se että kirjoittaisin apuraha-anomuksia puolentoista vuoden päähän, mulla on aivan suu auki, että miten, mitä silloin teen. Totta kai olen miettinyt sitä, mutta mulla ei ole mitään käsitystä, miten edes aloitan kirjottamaan jotain työsuunnitelmaa.
Diina: Ja mikä kiinnostaa silloin. On vaikeaa sanoa, mikä edes kahden kuukauden kuluttua kiinnostaa.
Noora: Musta on tärkeää osata perustella, miksi tekee työtä ja asettaa tavoitteita itselleen, sen ajattelen ammattitaidoksi, mutta nyt olen alkanut kyseenalaistamaan, missä määrin ja millä tavoin se tavoitteiden asettelu tapahtuu ja missä vaiheessa. Olen yrittänyt kirjoittaa hakemuksiin sellaista suuntaa, mihin olen oikeasti halunnut mennä, vaikka se olisi epämääräinen, mutta mulla on vieläkin tekemistä, koska yritän tyydyttää myöntäjätahon prioriteetteja. Musta se on esimerkiksi hyvä, jos ihmiset hahmottaa teorian olemassaolon ja pystyy soveltamaan sitä käytäntöön, mutta tällä hetkellä mua ei kiinnosta se suunta ollenkaan. Herää kysymys, jos käyttäisin mun akateemista kirjoittamisen tapaa olisiko mun taide parempaa tai arvokkaampaa, mitä mä en usko.
Diina: Mä näen referenssit kiinnostavina linkkeinä, joiden avulla pystyy kontekstualisoimaan, kertomaan ulos päin mitä tekee.
Noora: Vaikka pystyisin kirjoittamaan teoreettisella tasolla, se ei tunnu, että sieltä kautta löytyisi se ydin, jota tavoittelee. Mua kiinnostaa tilan luominen, mikä on tosi heikko työsuunnitelmassa, se ei riitä, että ne (tilat) vetoaa tai sallii olemisen tai tuo jotain aistimuksia. Mun kiinnostuksen suuntaa on tällä hetkellä paljon vaikeampi sanallistaa.
Diina: Siinä on tietty kokemustaso, mitä sä tavoittelet, se on tosi henkilökohtainen, mitä ei voi toisen puolesta mennä määrittelemään, onhan ne tosi intiimejä ne jutut, mitä teet.
Noora: Mulla ei tällä hetkellä ole tiedossa sellaista referenssiä, mikä pureutuisi sen ytimeen mitä haen. Kokemuksellinen ja aisteihin menevä liittyy tuohon, ja mua taas kiinnostaa paljon hienovireisempi. Se on ikuisuuskysymys, kuinka sanallistaa omaa työtään ja mihin sen liittää.

Noora: (opettamisesta) Haluisin pystyä ruokkimaan, että ne (nuoret tanssijat) olisivat rohkeita ja hölmöjä ja tekisivät omia juttujaan, en haluaisi lannistaa niitä, mutta se on vaikeaa sanoa nuorelle, kun ei ole itse löytänyt ratkaisua siihen kysymykseen, miten tätä työtä voi tehdä pitkäjänteisesti.
Diina: Ja kun lukee vanhempien taiteilijoiden kirjotuksia, niin tajuaa ettei se tule muuttumaan.
Noora: Mietin jotain tanssijan urakehitystä, mua kismittää, että mulla ei ole minkäännäköistä urakehitystä näkyvissä. Valmistuin 2005, silloin oli huikeaa saada tonnin apuraha ja nyt saa kolmen kuukauden työskentelyyn, joo onhan se iso suhteessa siihen mitä saa, mutta suhteessa mun elämään, onhan se ihan helkkarin pieni. Sen jälkeen ollaan taas samassa pisteessä, olen ehkä kehittynyt parin prokkiksen verran, mutta se mihin olen edennyt tai mihin voin vaikuttaa, koen ettei se lisäänny. Tämä on tosi itsekkäästi sanottu, mutta haluan pystyä vaikuttamaan asioihin enemmän, en välttämättä sellaisiin, jotka edistävät mun tekemistä, vaan sellaisiin jotka liittyvät muihin ihmisiin, mutta se ei freelancerina onnistu, enkä ole varma toteutuuko se tällä alalla. Kaikenikäiset kipuilevat samojen apurahakysymysten kanssa. Vaikka taiteellisessa työssä saa käyttää kaikenlaisia kykyjä, niitäkin joita ei olekaan, kaipaan että mun aivot joutuvat työskentelemään toisella tavalla, ja se tuntuisi ihanalta hypätä sellaiseen mitä en usein tee, sellainen eksaktius. Taiteessa on mahtavaa vellominen ja sellainen että et tiedä.
Diina: Mutta se on myös tosi rasittavaa.
Noora: Joo, ehkä se on elämän peruskysymys, eksaktiuden ja vapauden suhde. Pystyn luettelemaan samat ongelmat, mihin en ole keksinyt vastausta ja olen jauhanut niitä jo jonkun verran enkä haluaisi valittaa, ja moni asia on kuitenkin hienosti Suomessa. Se on dilemma, mutta ehkä tämä ala, niin se on selkeää, se ei ole terve. Ja urakehityksen tapa on masentava, toisaalta on hienoa ajoittainen näennäinen vapaus.
Diina: Sitä joskus on, mutta pitäisi jaksaa senkin läpi, kun ei ole mitään töitä.
Noora: Mä en halua odottaa sitä vapautta, käyttää energiaani odottamiseen. Sitten taas oli ihan mahtavaa olla Lofooteilla residenssissä. Siellä tuntui, että on vapaus, ihan eri ympäristö, mun ei tarvinnut huolehtia mistään arkisesta, olin siellä töissä ja oli kivaa, että perhe oli mukana, ei mitään ongelmaa perheen ja työn yhdistämisessä.
Diina: Olisipa elämä pelkkää residenssiä.
Noora: Ja on rahoitus sille, ja on että mikäs tässä, mahtava ammatti, se oli sen kaksi viikkoa. Plus se vaikuttamisen mahdollisuus mitä sivuttiin, pystynhän mä taiteilijana vaikuttamaan, mutta koen että mulla ei taitelijana siltikään ole sellaista auktoriteettiasemaa kuin mitä haluan.
Diina: En tiedä toivoisiko sitä vain paljon nopeampaa kehitystä.
Noora: Ei kukaan varmasti usko, että julkista rahaa satsataan taiteeseen enemmän, ei se ole realistista.
Diina: Kun miettii omaa potentiaalia ja mitä sovellusmahdollisuuksia sillä on, se on paljon suurempi kuin mitä mä taiteen kentällä käytän.

Noora: Mistä sä lähdet uuteen työhön, koetko toteuttavasi ambitioita siinä?
Diina: Teen sillä apurahalla, mitä olen hakenut, että voin raportoida mitä olen tehnyt, en sanoisi, että mun ambitiot on jatkuvassa soolojen tekemisessä, saan siinä aikaa vietettyä ja se on kivaa ja siinä tulee tehtyä paljon omaa työskentelyä ja hyödyllistä kehonhuoltoa.
Noora: Joo, se on tärkeää.
Diina: Ja sitten yritän tehdä siitä mielenkiintoista katsojalle, mutta en tiedä olisiko mun ambitio, että olisi joku sellainen teatteri vaikka niin kuin Pina Bauschilla oli, mutta eihän sellaista ole Suomessa, en voi sanoa, että voisin ikinä toteuttaa mun ambitioita. Joutuuko siinä laskemaan standarditasoa niin alas että mua kiinnostaa mun työ kyllä ja teen sen, mutta yhtä hyvin voisin tehdä jotain muuta.
Noora: Mä huomaan, että realiteetit on tiukat. Huomasin ehkä kolme vuotta sitten, että pienennän koko ajan niitä asioita mitä ajattelenkin, koska tiedän että en tule ikinä saamaan rahoitusta sellaisille isoille, mikä on tosi sääli. Että itse koko ajan sensuroin taiteellisen luomisen suuntaa, koska ajattelen ettei se ole mahdollista. Se vaikeuttaa ja pienentää taiteen olemusta.
Diina: Mutta se on realiteettia, voithan tehdä kuudenkymmenen tonnin hakemuksia etkä saa niitä projekteja ikinä tehtyä. Että oman motivaation saa ylläpidettyä, niin pakkohan sitä standarditasoa on laskea, koska jos joka vuosi tavoittelisin kuuttakymmentä tonnia enkä ikinä saisi sitä, niin loppuisivat omat panokset pian.
Noora: Mua häiritsee, että aina joutuu tekemään rajoitteiden kanssa töitä, ei ikinä ajattele mahdollisuuksia mitä voisi olla.
Diina: Ja just pitäisi keksiä millaisten tahojen kanssa tehdä töitä, mitä muuta voin tehdä kuin neljän tonnin soolon, se on vaikeaa.
Noora: On. Samaan aikaan haluaa olla vapaa ja tosi riippumaton, tehdä omaa juttua ja merkityksellisiä asioita ja vaikuttaa. Ne on aika ristiriitaisia, kun siihen lisätään käytännön resurssit.
Diina: Toki voi etsiä yhteistyökontaktipintoja, mutta sekin tuntuu, että syö niin paljon energiaa, etten jaksa soitella ja mailata eri tyypeille, selostaa itseäni.
Noora: Joo se on ihan selkeää, etten halua laittaa energiaa siihen. Sairaalaprokkis oli opettavainen, että kuinka paljon jaksaa lyödä päätä seinään, kuinka paljon jaksaa yrittää, mutta oli tosi tärkeää tehdä se prokkis. Mulle oli tärkeää, nähdä että kaiken ei tarvitse olla osallistavaa ja sillä voi olla merkitystä ihmisille ja taide voi olla julkisessa tilassa, mutta lähdenkö tekemään uudestaan sellaista – en ainakaan, jos mä olen se, joka sen joutuu koordinoimaan ja tuottamaan. Vaikka sain apua, niin kaikki työ, minkä jouduin sen eteen tekemään, niin ei, ei ole mahdollista. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä välinpitämättömämpi olen taidekentästä, koska ihmisillä on niin eri suuntia. Enemmän vaivaa, mikä on mun ja yhteiskunnan suhde ja mikä on asemani siinä. Taide on niin pienen piirin juttu, enemmän kuin mitä mä olen taitelijana tai joku muu, kiinnostaa, mitä ihmiset on ihmisinä, ja enemmän koen, ettei taide ole avain siihen ihmisyyteen.


Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.