Kuinka pitkälle intohimolla voi ratsastaa?

Varoitus: syksy on masentelun aikaa.

Kohderyhmä: taiteen rahoittavat tahot ja kanssa(taiteilija)masentelijat.

Tanssitaiteen työllisyystilanteesta kysyttäessä olen tänä syksynä esitellyt alaani: ”Kyllä, tanssitaiteessa on paljon töitä tarjolla, mutta ei siellä rahaa ole.” Luin viimeisimmän Liitos-lehden (Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijat ry:n jäsenlehti) Kirsi Törmin kolumnia nyökkäillen. Teksti avasi alan rahoitustilanteen epäkohtia keski-ikää lähestyvän taiteilijan näkökulmasta. Tiivistetysti Törmin mukaan taidetta tehdään jatkuvasti liian pienellä korvauksella eikä tilanne parane iän ja kokemuksen myötä. Lukiessani eniten surin sitä, että vuosia hyrrässä mukana olleille taiteilijoille näkymät ovat samat kuin minullekin. Vielä muutama vuosi aiemmin olin naiivimpi, ajattelin, että kyllä se siitä.

Lukeudun alle 35-vuotiaana vielä nuoriin taitelijoihin. Jo tässä vaiheessa olen nähnyt kollegoilla psyykkisiä sairauksia, köyhyyttä, päihderiippuvuutta, jopa syrjäytymisen rajalla sinnittelyä. Näissähän ei olisi mitään ongelmaa, jos taiteilijat olisivat itse tyytyväisiä tilanteeseensa. Kysyttäessä harva valittaa; harvalla on kuitenkaan vaihtoehtoja joista valita. Taiteilijoiden joukkoon valikoituu muita aloja todennäköisemmin psyykkisesti herkempiä. Tanssi on erityinen ala myös taiteiden sisällä. Tämänkin tekstin lukijoista moni on nykyinen tai entinen perfektionisti, syömishäiriöinen, masennukseen taipuvainen. Freelance-taidekentän rahoituksesta puhuttaessa keskustelua hallitsee toivottomuus ja näköalattomuus. Ne kuristavat uskon tulevaisuuteen ja tappavat halun jatkaa työssä. Taiteen tekemistä alkaa hallita välinpitämättömyys. Mikä on taiteilija, joka ei jaksa unelmoida? Mitä silloin on taiteilijuudesta jäljellä?

Tämänhetkisen tilanteen puitteet eivät ole millään tavalla stabiilia ja tervettä elämää tukevat. Pätkätyöt, tulottomuus, aikataululliset päällekkäisyydet, pirstaleisuus eri tehtävien välillä, palkattomat työt, naurettavalla korvauksella tehtävät työt... Työssä uupuminen johtaa masennukseen. Taiteilijan työnkuva ei ainakaan suojaa psyykkisiltä häiriöiltä.

Enemmän kuin VOS-uudistusta odotan ensi vuoden apurahapäätöksiä. Tuloja on saatava nyt. Sillä ei valitettavasti ole lämmittävää vaikutusta, että valtionosuusjärjestelmän uudistuksen myötä freelance-taiteilijoille on mahdollisesti enemmän rahoitusta tarjolla. Jokaisen tilanteeseensa uupuvan taiteilijan myötä menetämme käyttämättömäksi jäävää potentiaalia. Taiteilija kykenisi tekemään vaikka mitä, mutta hän ei ole se, joka osaa perustella ideansa niukkoja summia jakaville rahoittaville tahoille. Taiteilijan aika kuluu tällä hetkellä hukkaan apurahahakemuksia täytellen ja rahoitusta odotellen, mikä laskee motivaatiota pitkäjänteiseen alalla työskentelyyn. Olen Törmin kanssa samaa mieltä siitä, että tilanne vaatii rajuja korjausliikkeitä, jotta se olisi edes siedettävä.

Alallamme on parasta se, että jokainen tänne päätynyt on alun perin intohimoinen tanssija ja/tai taiteilija. Tanssijalla viittaan enemmän teknisestä ja liikkuvasta puolesta nauttiviin ja taiteilijalla omien visioiden toteuttamiseen tykästyneisiin. Odotan Turun Kiertoliikkeen tuomia ahaa-elämyksiä pysymättömien rakenteiden tarjoamasta vapaudesta taiteilijan näkökulmasta. Toivon, että minulta on jäänyt jotakin oleellista ymmärtämättä tilanteen suhteen. Toivon, että keksin vielä, miten tämä pätkätyöllisyys muutaman tuhannen euron vuosituloilla on kivaa, motivoivaa, luovaa ja juuri sitä mitä elämältäni haluan.

Diina Bukareva on tamperelainen taiteilija ja kirjoittaa vuonna 2017 Sisä-Suomen tanssin aluekeskuksen puolesta kannanottoja ja avautumisia tanssista.

Tanssiteoksen katsomisesta

Kohderyhmä: uudet ja kokeneemmat tanssitaiteen katsojat

Tanssitaidetta on tulkittava sen omilla ehdoillaan, ei teatterin, kirjallisuuden, musiikin tai minkään muun taidemuodon ehdoilla. Kun tämän hyväksyy, tanssiesitys alkaa elää muissa taidelajeissa vähemmälle huomiolle jäävistä piirteistä.

Tanssin tulkinta kumpuaa esiintyvien kehojen ilmaisusta. Kehollisuus on tanssin media samalla tavalla kuin sanat kirjallisuuden väline. Esiintyvän kehon liikkeet, eleet, ilmeet ja asennot ovat keskeisessä osassa teoksen luonteen ja tulkinnan näkökulmasta.

Tanssiteoksesta saattaa puuttua kerronnan ja esittämisen lineaarisuus. Tämä voi näyttäytyä hankalana asiana alkuun: olemme niin tottuneita tarinankerronnan juonenkulkuun, että poikkeavat ilmaisumuodot luovat haasteita. Monesti tanssiteos vertautuu helpommin runoon kuin romaaniin. Tanssiteosta voi myös ajatella ikään kuin pelinä (mielessäni on Super Mario), jossa jokaisen kentän maailma on omanlaisensa ja tason vaihtuessa siirrytään toisenlaiseen todellisuuteen, kuten usein tanssiteoksen osien välillä. Fragmentaarisuus, musiikkivideomainen lähestymistapa on ajautunut myös tanssitaiteeseen.

Tanssiteos nojaa assosiatiivisuuteen. Mitä ikinä yhdistänkään katsomani teoksen elementteihin on yhtä oikein kuin mitä tekijät ovat ajatelleet tuotoksensa viestivän. Katsoja ei ole väärässä. Tämä on minusta helpotus. Katsoja on vapaa muodostamaan tulkintojaan riippumatta tekijöiden lähtökohdista.

Taideteokset viittaavat itsensä ulkopuolelle. Valittu estetiikka, kehon ilmaisutapa, tanssitekniikka, muu visuaalisuus, teksti ja ääni viestivät katsojalle jostakin ja ovat yhdistettävissä moniin katsojan kokemiin ja tietämiin ilmiöihin ja asioihin. Tanssiteos pyytää katsojalta luovuutta intertekstuaalisissa tulkinnoissa. Saa assosioida niin paljon kuin huvittaa. Toisaalta viitteitä saattaa olla ripoteltuna paljon päällekkäin eikä kaikkea ehdi huomata. Voi myös jättää tulkitsematta ja seurata vain.

Tanssiteoksen haasteena on katsojan odotusten täyttäminen. Katsojalla on ennakkokäsitys, mitä teoksessa tulee olemaan. Vähimmillään katsoja tietää menevänsä katsomaan ’jotain epämääräistä’, selkeimmillään katsoja on seurannut kyseistä taiteilijaa jo jonkin aikaa ja nähnyt ennakkomateriaalia uudesta teoksesta. Jos katsojana odotan näkeväni jotakin tiettyä ja näenkin aivan muuta, jotain mitä en osaa arvostaa, petyn. Odotuksista on hankala päästä eroon, pettymisen voi oppia antamaan itselleen anteeksi. Jos en tykkää teoksesta, sillä ei ole kellekään muulle merkitystä kuin itselleni. En myöskään tykkää kaikista kirjoista, se on aivan ok.

Esittävän teoksen voima ja mielenkiinto on siinä, että se pysähtyy tarkastelemaan jotakin asiaa nostamalla sen hetkeksi rinnakkaistodellisuuteen. Se mitä tapahtuu näyttämöllä, ei ole välttämätöntä arjessa. Esitys on katsojan ja esiintyjän välinen sopimus, peli, jossa pysähdytään tuokioksi yhteisen asian äärelle tarkkaillen ja assosioiden.

Työkalupakki tanssin katsojalle

Aika: Kuinka esiintyjät käyttävät aikaa? Onko toiminta rauhallista, kiirehtivää, hidastuvaa, nopeutuvaa, pysähtynyttä, toistavaa?

Fokus: Keskittyvätkö esiintyjät itseensä, toisiin esiintyjiin, yleisöön, kaukaisuuteen?

Kehot: Mitä kehojen asentoja, eleitä, ilmeitä näkyy?

Liike: Mitä liikkeitä ja liikelaatuja näkyy, mitkä kehon osat liikkuvat?

Teksti: Mitä tekstiä on valittu? Mikä on tekstin näkökulma, lähestymistapa? Kuka on tekstin kertoja tai subjekti?

Tila: Kuinka esiintyjät käyttävät näyttämötilaa (esim. pysyy paikallaan, liikkuu vimmatusti ympäri näyttämöä, tulee näyttämöltä katsomoon)? Kuinka tila esiintyjien välillä rakentuu (ovatko kaukana, lähellä, koskevatko toisiaan)? Millä tavalla esiintyjän keho suuntautuu tilaan, pyrkiikö kauas vai pysytteleekö lähellä?

Valo: kuinka valo näyttää/peittää tilaa, mahdollisia lavasteita, esiintyjiä? Kuinka valo rajaa esiintyjää ja tilaa?

Visualisointi: Millainen tila on, mitä tilassa on? Onko esitykseen liittyviä objekteja? Millainen puvustus on valittu?

Ääni: Millaisia ääniä kuuluu nauhalta, esiintyjien tuottamana, tilasta, katsomosta, tilan ulkopuolelta?

-> mitä nämä asiat viestivät kukin erikseen ja suhteessa toisiinsa

-> mihin nämä asiat viittaavat kukin erikseen ja toisaalta yhdessä

-> mitä nämä asiat kommentoivat, millaisista lähtökohdista

Diina Bukareva on tamperelainen taiteilija ja kirjoittaa vuonna 2017 Sisä-Suomen tanssin aluekeskuksen puolesta kannanottoja ja avautumisia tanssista.