Tämän tekstin kohderyhmä: analyyttiset tanssitosikot
On yleisesti hyväksyttyä, että kirjallinen tuotos – tieteellinen artikkeli, blogikirjoitus, essee, romaani – heijastaa tekijänsä ja aikansa maailmankuvaa ja kulttuurista taustaa. Sama ulottuu esittävään taiteeseen. Petipan Joutsenlampi, viimeisimmät tulkinnat Kevätuhrista ja yhtä lailla oma koreografiani kuukauden takaa vilisevät viitteitä tekijöidensä maailmankuviin ja ovat sidottuja aikansa tapaan nähdä kulttuurin kehitys ja historia.
Puhun kulttuurikerroksista, tällä viittaan taiteen ja ajattelun tapaan toistaa tiettyjä teemoja ja tiettyä kuvastoa. Nostan esimerkiksi hahmon hysteerisestä naisesta: Euripideen Medeia, Tolstoin Anna Karenina, Sigmund Freud kirjallisen tuotannon naiskäsitys, Giselle, Kevätuhri… Teema on elänyt taiteellisissa tulkinnoissa yli parituhatta vuotta. Kun seuraavan kerran näen hysteerisen naishahmon näyttämöllä, se ei ole minulle pelkkä hysteeristä naista kehollistava esiintyjä, vaan yhtä aikaa viite kaikkeen aiemmin kirjoitettuun, esitettyyn ja tanssittuun.
Viimeisimmässä teoksessani näyttämön keskipisteessä oli naishahmo ja häntä kuvasi (ja katsoi kameran läpi) mieshenkilö. En voinut välttyä viittaamasta voyerismin kerroksiin. En kuitenkaan sopinut yhteistyöstä tätä asiaa ajatellen: merkityksellistä videotaiteilijan näkemys ja vahvuus taiteilijana, sukupuoli oli itselleni toissijainen. En koe myöskään naiseuttani keskeisenä taiteilijuuttani määrittävänä tekijänä. En kuitenkaan ole sukupuoleton henkilö (neutraalisti mieheksi luettava hahmo), jo näyttämölle astumisen voi siis omalla kohdallani tulkita feministiseksi teoksi. En voi kieltää aiemmin sanottua ja esitettyä, en voi tuottaa taideteostani kulttuuriseen tyhjiöön tai aloittaa kulttuurin kirjoittamisen puhtaalta pöydältä. Joudun, halusin sitä tai en, kommentoimaan aiemmin tehtyä ja kirjoitettua. Jos jätän lähtökohtani näyttämättä, toimintani näyttämöllä kertoo ne puolestani tai ilmiantaa, etten ole viitsinyt ajatella taideteokseni asettumista suhteessa kulttuurin kerrostumiin.
Tanssin erityisyys taiteen ja ajattelun kaanonissa on siinä, että koreografian keinoin pureudutaan kehollisen olemuksen käsityksiin: millainen kehollisuus on milloinkin normaalia, sallittua, poikkeavaa tai marginaalista. Parhaimmillaan kehokäsityksiä voi muuttaa ja kirjoittaa uusiksi. Jos siis toistan seuraavassa koreografisessa tuotoksessani esimerkiksi aiemmin mainittua hysteerisen naisen kuvaa ja teen sen aiemmat tulkinnat huomioon ottaen, keksin aiheeseen kehollisesta näkökulmasta harvemmin esitetyn tulkinnan (vaikkapa normalisoiden pakkomielteisyyden tai tärinän kaltaista liikkeellisyyttä koreografiassa), lisään kulttuurisedimentteihin uuden säikeen. Kun tiettyä teemaa on toistettu riittävän pitkään, siitä tulee hyväksyttävä, jopa uusi normaali. Toistaiseksi vielä naistaiteilijankin normaaliin on matkaa. Onneksi Suomessakin on kuitenkin taiteilijoita, jotka arjessaan toteuttavat uusia normaalin käsityksiä.
Diina Bukareva on tamperelainen taiteilija ja kirjoittaa vuonna 2017 Sisä-Suomen tanssin aluekeskuksen puolesta kannanottoja ja avautumisia tanssista.
