PIRKANMAAN TANSSIN KESKUKSEN KUULUMISIA

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Tanssiteos kulttuurikerrostumien kaanonissa

Tämän tekstin kohderyhmä: analyyttiset tanssitosikot

On yleisesti hyväksyttyä, että kirjallinen tuotos – tieteellinen artikkeli, blogikirjoitus, essee, romaani – heijastaa tekijänsä ja aikansa maailmankuvaa ja kulttuurista taustaa. Sama ulottuu esittävään taiteeseen. Petipan Joutsenlampi, viimeisimmät tulkinnat Kevätuhrista ja yhtä lailla oma koreografiani kuukauden takaa vilisevät viitteitä tekijöidensä maailmankuviin ja ovat sidottuja aikansa tapaan nähdä kulttuurin kehitys ja historia.

Puhun kulttuurikerroksista, tällä viittaan taiteen ja ajattelun tapaan toistaa tiettyjä teemoja ja tiettyä kuvastoa. Nostan esimerkiksi hahmon hysteerisestä naisesta: Euripideen Medeia, Tolstoin Anna Karenina, Sigmund Freud kirjallisen tuotannon naiskäsitys, Giselle, Kevätuhri… Teema on elänyt taiteellisissa tulkinnoissa yli parituhatta vuotta. Kun seuraavan kerran näen hysteerisen naishahmon näyttämöllä, se ei ole minulle pelkkä hysteeristä naista kehollistava esiintyjä, vaan yhtä aikaa viite kaikkeen aiemmin kirjoitettuun, esitettyyn ja tanssittuun.

Viimeisimmässä teoksessani näyttämön keskipisteessä oli naishahmo ja häntä kuvasi (ja katsoi kameran läpi) mieshenkilö. En voinut välttyä viittaamasta voyerismin kerroksiin. En kuitenkaan sopinut yhteistyöstä tätä asiaa ajatellen: merkityksellistä videotaiteilijan näkemys ja vahvuus taiteilijana, sukupuoli oli itselleni toissijainen. En koe myöskään naiseuttani keskeisenä taiteilijuuttani määrittävänä tekijänä. En kuitenkaan ole sukupuoleton henkilö (neutraalisti mieheksi luettava hahmo), jo näyttämölle astumisen voi siis omalla kohdallani tulkita feministiseksi teoksi. En voi kieltää aiemmin sanottua ja esitettyä, en voi tuottaa taideteostani kulttuuriseen tyhjiöön tai aloittaa kulttuurin kirjoittamisen puhtaalta pöydältä. Joudun, halusin sitä tai en, kommentoimaan aiemmin tehtyä ja kirjoitettua. Jos jätän lähtökohtani näyttämättä, toimintani näyttämöllä kertoo ne puolestani tai ilmiantaa, etten ole viitsinyt ajatella taideteokseni asettumista suhteessa kulttuurin kerrostumiin.

Tanssin erityisyys taiteen ja ajattelun kaanonissa on siinä, että koreografian keinoin pureudutaan kehollisen olemuksen käsityksiin: millainen kehollisuus on milloinkin normaalia, sallittua, poikkeavaa tai marginaalista. Parhaimmillaan kehokäsityksiä voi muuttaa ja kirjoittaa uusiksi. Jos siis toistan seuraavassa koreografisessa tuotoksessani esimerkiksi aiemmin mainittua hysteerisen naisen kuvaa ja teen sen aiemmat tulkinnat huomioon ottaen, keksin aiheeseen kehollisesta näkökulmasta harvemmin esitetyn tulkinnan (vaikkapa normalisoiden pakkomielteisyyden tai tärinän kaltaista liikkeellisyyttä koreografiassa), lisään kulttuurisedimentteihin uuden säikeen. Kun tiettyä teemaa on toistettu riittävän pitkään, siitä tulee hyväksyttävä, jopa uusi normaali. Toistaiseksi vielä naistaiteilijankin normaaliin on matkaa. Onneksi Suomessakin on kuitenkin taiteilijoita, jotka arjessaan toteuttavat uusia normaalin käsityksiä.

Diina Bukareva on tamperelainen taiteilija ja kirjoittaa vuonna 2017 Sisä-Suomen tanssin aluekeskuksen puolesta kannanottoja ja avautumisia tanssista.

lauantai 20. toukokuuta 2017

TAIDE KYLÄSSÄ - KOORDINAATTORI KOHTAA JA KOHTAUTTAA

Tampereella 17.5.2017

Kuten aiemmissa blogiteksteissaä on kerrottu TAIDE KYLÄSSÄ on Tampereen kaupungin ja Sisä-Suomen tanssin aluekeskuksen yhteinen ikäihmisille suunnattu hanke, joka alkoi viime vuoden lopulla ja kestää kesäkuun 201 7 loppuun. Aluekeskuksesta hankkeessa työskentelee tiiviissä yhteistyössä kotihoidon henkilökunnan kanssa yhteisötanssitaiteilija Marjo Hämäläinen, sellisti Elina Honkonen ja minä koordinaattorina.

Hankkeessa on kolme vaihetta koti, kotikylä ja kyläkeskus. Kotivaiheessa taiteilijat tekevät kyläilyjä kotipalvelun asiakkaiden koteihin yhdessä hoitajien kanssa. Tämä vaihe kestää toukokuun loppuun. Koordinaattorina tehtäviini kuuluu erityisesti kotikylä ja kyläkeskus vaiheet (yhdessä taiteilijoiden kanssa), joissa pyrin löytämään asiakkaille ystävä/tukiverkostoja kotiin ja myös kodista ulos mm. alueen korttelikerhoihin. Tehtäväni on liittynyt ja liittyy niiden palvelujen kartoittamiseen, jotka asiakkaiden toiveita ja tarpeita parhaiten palvelee.

Olen yllättynyt postiivisesti siitä, kuinka paljon ikäihmisille on tarjolla mm. ilmaisia palveluja, joita useat yhdistykset ja vapaaehtoisjärjestöt tuottavat. Haasteena on siis kohtauttaminen.

Hankkeen alussa ajattelin, että se tieto minkä varassa asiakkaita ja palveluita kohtautan saan kotihoidolta ja kotikäyntejä tekeviltä taiteilijoilta Marjolta ja Elinalta. Työn edetessä olen tullut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että myös minun työni koordinaattorina edellyttää asiakkaiden luona vierailuja ja kohtaamisia.

Jokainen asiakas on yksilö, jokaisella on oma historiansa ja omat kiinnostuksen kohteensa, siksi tarvitsen työssäni elävää kohtaamista. Se antaa mahdollisuuden ymmärtää yksilöllisesti mikä palvelu kenellekkin voisi olla avuksi. Näin myös asiakas tulee kuulluksi ja nähdyksi.

Hankkeen yksi keskeinen tavoite on se, että hankkeen kautta saadut hyvät kokemukset niin taiteilijoiden ja hoitajien tekemien kotikäyntien, kuin minun polutuksen suhteen voisivat jatkua jollain tapaa myös hankkeen jälkeen. Minusta olisi hyvä, jos löytäisimme kotipalvelun henkilökunnan kanssa edes pieniä uusia konkreettisia avauksia millä työtä voisi jatkaa.

Näin lyhyesti!

Hankkeesta tehdään loppuraportti, joka valmistuu kesäkuun lopussa. Raportissa laajemmin ja yksityiskohtaisemmin työmme vaiheista ja huomioista tulevaisuuden työtä varten.

Hyvää kesän alkua!

Taide kylässä -hanke koordinaattori Tuula Linnusmäki

HELYN MATKA: KOTI - KOTIKYLÄ -KYLÄKESKUS

KOTIVAIHE ALKAA.

Tiimi valmiina työhön: Elina, hoitajat Saara, Soile, Raili sekä Marjo ja Tuula.

Ja matkaan lähtee nyt pari tää, taiteilijat Marjo ja Elina.

Kotivierailulla Helyn luona hoitaja Saara ja Elina.

KOTIKYLÄVAIHE.

Tein Helyn luokse kaksi kotivierailua.

Sovin Helyn toiveesta diakoni Mariannen vierailusta Helyn luokse.

KYLÄKESKUSVAIHEEN VALMISTELUA.

Sovimme Helyn kanssa, että osallistumme PELTSUN KEVÄT -tapahtumaan Korttelikerho Peipontuvalla.

Jotta meno Peltsun kevättapahtumaan on mahdollista, tarvitaan Helylle kulkupeli. Siispä Hoitaja Railin kanssa haetaan Helylle pyörätuoli Hatanpäältä.

KYLÄKESKUSVAIHE ALKAA.

Hely ja muut osallistujat jalalla ja tuolilla koreasti Marjon ja Elinan Peltsun kevään taidehetkessä.

Tervehdys ystäville!

Hely totesi: "kympin arvoinen retki.

Kuusi vuotta, kun olen viimeksi käynyt

Peipontuvalla. Oli mukava tavata vanhoja

tuttuja." Ja nyt kohti kotia.

Hely, voimanainen!
Kohti uusia polkuja.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kulttuuri ja taide uudessa maakuntahallinnossa, mielipidekirjoituksia

AAMULEHTI, mielipidepalsta Tampere 23.4.2017

Kulttuuri ja taide uudessa maakuntahallinnossa

Kulttuuriin liittyvät kehittämistehtävät ja -vastuut on kirjattu uuden maakuntahallinnon tehtäväksi.

Pirkanmaan kulttuurin ja taiteen tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että kulttuurinen näkökulma tulee olla mukana maakuntauudistuksen valmistelussa ja kulttuurin rooli tulisi määrittää vahvasti osaksi alueellista kehittämistä.

Kulttuurin kenttä ja sen tehtävät ovat laajat. Kulttuurilla ja taiteella on arvo sinällään, se on meidän sivistyksemme perusta ja identiteettimme rakentaja.

Yhtenä aluehallintouudistuksen pelkona saattaa olla, että kulttuuriin liittyvien asioiden valmistelu jää paitsioon uudistuksen suurten asiakokonaisuuksien viedessä päähuomion.

Aluehallintouudistuksessa tulee huolehtia siitä, että koko maa pidetään taiteellisesti asuttuna – myös Pirkanmaa. Vireä toimiva kulttuuri ja taide voi syntyä vain monimuotoisesta joukosta eri toimijoita ja rakenteita; instituutioita, yhdistyksiä, harrastajia, mutta myös ammattitaiteilijoita. Alueellisesti toiminta juurtuu silloin, kun kulttuuri- ja taidekentän toimijoille taataan riittävät toimintamahdollisuudet, niin talouden kuin tilojen suhteen. Joten maakuntabudjetissa on oltava varoja kulttuuritoimintaan.

Maakuntauudistuksen yhteydessä olisi syytä käydä laajempaakin kulttuuripoliittista keskustelua siitä, kenellä on valta päättää kulttuurin ja taiteen rahoituksesta. Tätä keskustelua ei ole kuitenkaan vielä käyty riittävästi. Olkoon tämä mielipidekirjoitus Pirkanmaalla avaus siihen.

Pirkanmaan Tanssin Keskus ry/Sisä-Suomen tanssin aluekeskus

Tuula Linnusmäki

Hallituksen puheenjohtaja

Piia Kulin

Toiminnanjohtaja

Vastine Paul Tiililän mielipidekirjoitukseen Kulttuuri ja viihde erikseen (AL 26.4.)

Sisä-Suomen tanssin aluekeskus

Sisä-Suomen tanssin aluekeskuksen (AL 23.4.) kirjoitus koski tulevalle maakunnalle määrättyjä kulttuuriin liittyviä tehtäviä. Tuula Linnusmäki ja Piia Kulin halusivat kirjoituksellaan avata keskustelun taiteen ja kulttuurin merkityksestä maakuntauudistustyön yhteydessä. Toki kaikki keskustelu kulttuurista ja taiteesta on aina tervetullutta, kuten myös Tiililä toteaa.

Linnusmäki ja Kulin edustavat tanssin vapaan kentän ammattilaisia ja Sisä-Suomen tanssin aluekeskusta. Aluekeskuksen tehtävänä on mahdollistaa taiteen tekeminen, näkeminen, kokeminen, kohtaaminen ja vuorovaikutus. Viime vuonna Sisä-Suomen tanssin aluekeskus hankki jokaista valtionavustuseuroa kohden 4,2 euroa muuta rahoitusta, työllisti 114 taiteilijaa, järjesti lähes 1 000 tilaisuutta ja saavutti yli 75 000 osallistujaa.

Kirjoittajat toivovat, että maakuntauudistustyön yhteydessä kulttuuri ja taide nähdään sivistyksen perustana ja identiteetin rakentajana. Sivistys on kansalaisena olemista, ihmisenä kehittymistä, avarakatseisuutta ja viisautta. Näitä ominaisuuksia toivomme myös tulevilta päättäjiltä.

Tuula Linnusmäki

Hallituksen puheenjohtaja

Piia Kulin

Toiminnanjohtaja

Pirkanmaan Tanssin Keskus ry

tiistai 2. toukokuuta 2017

Koreografian tekemisen vaikeudesta

Koreografin tulisi joka projektin kohdalla kysyä itseltään, miksi teen teostani juuri näin? Miksi tähän muotoon? Miksi näillä keinoin? Jos vastaus on tottumus (koska tämä nyt tuntuu kivalta), tai halu livahtaa aidan matalimmasta kohdasta, kyse on ajattelun laiskuudesta.

Katsojalle ei näy pelkkä lopputulos, vaan myös koko prosessin aikana kuljettu matka. Prosessin vaiheet taas ilmenevät sekä esitettävän materiaalin sisäisissä suhteissa että esiintyjän suhtautumisessa esittämäänsä. Yksityiskohdat paljastavat.

Katsojatuomio: Olen nähnyt erinomaisia taideteoksia, jotka ovat syntyneet ilman mitään ’tausta-ajatusta’ – koreografien sanoja lainatakseni. Tekijä ei prosessia aloittaessaan ole ajatellut teokseensa mitään viestiä tai ideaa. Hän on tarkastellut tekemäänsä ja päätynyt sen kautta seuraaviin koreografisiin ratkaisuihin. Toisaalta olen nähnyt teoksia, joissa on ollut taustalla mielenkiintoisia lähtökohtia, mutta toteutuksessa ne on onnistuttu litistämään tylsimpään muotoon. Teoksen lähtökohdat, taustat tai ideat eivät olekaan keskeisimpiä. Ratkaisevana tekijänä on pikemmin paneutuminen työn tarkasteluun sen omilla ehdoilla. Yhden kehon jatkuvakestoista installaatiota ja kymmenen tanssijan yksinäytöksistä suuren näyttämön teosta ei rakenneta samoilla keinoin. Jokainen tila, samoin kuin jokainen tanssija, kysyy omanlaistaan lähestymistapaa toteuttaakseen teoksen parhaalla tavalla tarjolla olevista vaihtoehdoista. Prosessivaihetta elävää teosta on tuijoteltava useasta näkökulmasta suurennuslasin kautta. Avain tiettyyn tilanteeseen löytyy useimmiten samoista asioista, joita siinä jo on.

Koreografian suurin riski on vaipua puuduttavan ja ohikatsottavan tuotoksen kategoriaan. Muistathan edelleen ne teokset, joissa huomio kiinnittyi pääasiassa ajan kulkuun, katsojakokemuksesi oli itsetietoinen ja laskit toistokertoja? Joskus omassa asenteessa katsojana on parannettavan varaa, mutta monesti myös koreografin työskentelyyn työprosessin aikana olisi voinut edellä mainituissa tapauksissa kiinnittää enemmän huomiota: olivatko työskentelyn keinot ja menetelmät olleet teoksen kannalta sopivimmat.

Koreografin pahin virhe on sortua toteuttamaan omia ambitioitaan. Ne kiinnostavat korkeintaan kavereita. Kill your darlings. Harvassa teoksessa tuota hokemaa on hoettu riittävästi. Kunkin esityksen osan on oltava perusteltavissa suhteessa muuhun esitettyyn. Kunkin esiintyjän on ymmärrettävä, millä tavalla hän ilmentää suhtautumistaan esitettävään materiaaliin. Parhaassa tapauksessa koreografi ylittää omat maneerinsa. Paremmin yrittäminen on juuri tätä: vanhojen kuoppien kiertämistä ja edellisistä virheistä oppimista.

En ole maininnut mitään koreografian tekemisen kompositiosta, dramaturgiasta tai vaikka liikemateriaalin koostamisesta. Näihin on kuhunkin olemassa ylen määrin teorioita ja koulukuntia. Katsojan roolissa tarkastelen näitä kuitenkin vasta toissijaisesti. Olen enemmän kiinnostunut siitä kokonaisuudesta, jonka taideteos tarjoaa – esityksen katsomisesta sen määräämillä ehdoilla. Koreografisessa työskentelyssä ei siten ole kultaista ohjenuoraa ’näin onnistut’. Koreografin työ ei ole pelkästään taitoa. Se toinen osuus työstä on taidetta, tässä tapauksessa liike-elementtien suhteiden ja merkitysten hienosäätöä.

Ei kompastelu niin vakavaa ole. Taiteellisilla prosesseilla on aina tietyt olosuhteet, jotka määräävät lopputuloksen. Aika loppuu kesken, esiintyjä sairastuu, materiaali unohtuu, esiintymisasu vaihtuu… Katsoja katsoo keskeneräisyydenkin läpi. Koreografina on vain tunnistettava kohdat, joiden ajattelusta lintsasin. Ensi kerralla voin panostaa enemmän näihin ja lintsata muista asioista.

Diina Bukareva on tamperelainen taiteilija ja kirjoittaa vuonna 2017 Sisä-Suomen tanssin aluekeskuksen puolesta kannanottoja ja avautumisia tanssista.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Kehollisuus ja empatia tanssissa

Mihin tanssia tarvitaan? Käännän kysymyksen: mikä tanssissa on poikkeuksellista?

Ilmaisu ja kehollisuus: tanssi pelaa näillä kahdella. Tanssin sisältö ja muoto perustuvat kehon ilmaisuvoimaan, yksilölliseen ruumiilliseen olemukseen.

Kadulla kävellessä jokainen vastaantuleva keho viestii jotakin jo pelkällä kävelytyylillään. Toisen askellus on raskasta, toisella on pirteää rytmisyyttä kävelyssään, jollakin on kiire bussiin ja juoksuaskelten määrätietoisuus on sen mukaista. Lisäksi tulevat pään asennot, katseiden suunnat ja kohdistukset, hengityksen eri temmot. Useimmiten tällainen informaatio tulee käsitellyksi tiedostamatta. Vain poikkeukset tavallisesta ovat tietoisen huomion arvoisia: uhkaava kehonkieli tai vaikkapa jostakin syystä hilpeyttä herättävä vastaantulija saa meidät kiinnittämään häneen huomiomme.

Jokaisella meistä on kinesteettistä tietoisuutta. Osaamme hallita pystyasennon, koordinoida kävelyn tai juoksun asfaltilla, jäällä ja kovassa tuulessa. Osaamme tulkita esimerkiksi kaupan kassalla moikatessa, oliko toisella hyvä päivä, kypsyttikö häntä vai oliko tämä kenties omiin ajatuksiinsa vaipunut. Opimme pyöräilemään, uimaan, kävelemään, juoksemaan ja hyppäämään yhdellä jalalla katsomalla mallisuoritusta ja kokeilemalla itse. Aivoissa ja kehoissa on tapahduttava kehollista samaistumista ja liikkeellistä tulkintaa. Samanaikaisesti emme useimmiten analysoi fyysisten asioiden oppimisprosesseja, opimme ne kokeilun ja erehdyksen kautta.

On olemassa keholliseen toimintaan liittyviä oppimisprosesseja, joita emme kovin usein sanallista ja joita on mahdotonta oppia pelkästään teoreettisista lähtökohdista. Kommunikaatio ja oppimisprosessit eivät ole redusoitavissa pelkästään verbaalisiksi toiminnoiksi vaan niillä on aina myös kehollinen luonne. Kommunikaatiossa on läsnä keholliseen vuorovaikutukseen perustuvaa informaation siirtoa, tulkintaa ja ymmärrystä.

Elimistön hermojen, lihasten ja nivelten välisten yhteyksien kykyä tunnistaa liikettä ja hahmottaa sitä suhteessa tilaan ja tasapainoon kutsutaan kinesteettiseksi aistiksi. Empatia on ihmisen kyky asettua jonkin toisen ihmisen, asian tai ilmiön asemaan ja katsoa maailmaa tästä toisesta näkökulmasta ikään kuin toisen sisältä eläen. Toisin kuin myötäeläminen (sympatia), empatia ei suoraan viittaa tunne-elämän kokemuksiin, ainoastaan toisen asemaan asettumiseen ja mahdolliseen toiseuden ymmärtämisen yritykseen tätä kautta. Termiä tosin monesti käytetään rinnasteisena sympatian kanssa. Tanssitutkimuksessa kinestesiaa ja empatiaa on käytetty rinnakkain – kinesteettinen empatia – viitaten ihmisen kykyyn asettua toisen asemaan ja ymmärtää tämän liike, asennot ja keholliset viestit.

Otetaan esimerkki: lätkämatsi. Katsomossa oleminen tuntuu joltakin, tilanteessa on tietty fiilis. Voit aina yrittää kuvailla, kuinka peli eteni ja mitä siinä tapahtui, mutta kuvaus jää vajavaiseksi kokemuksen osalta. Kun ympärilläsi olevat ihmiset hyppäävät pystyyn maalista laukeavaan riemuun tai kun kiekko osuu kannattamasi joukkueen maaliin, kokemus on yhteisöllinen – koko yleisön valtaa yhteinen voimakas tunnetila. Samaistut ympärilläsi oleviin ihmisiin. Elät yhtä hetkeä ja tilannetta heidän kanssaan. Pettymys ja tyydytys tulevat kumpikin fyysisinä aaltomaisina ilmiöinä. Tunnet kehossasi kuinka paljon voimaa kiekon lyönti vaati ennen kuin se osui maaliin. Tavoitat kivun ja kolhut kaatumisissa ja taklauksissa. Nyt kuvittele istuvasi seuraamassa samaa peliä yksin koko katsomossa. Fiilis jää huomattavasti litteämmäksi, jos joudut aistimaan kaikki pelin tapahtumat yksin ilman joukon tukea.

Palaan alkuperäiseen kysymykseen: mikä tanssissa on erityistä. Tanssin voima on kehollisessa empatiassa - kehojen välisessä käsitteellistä ajattelua pakenevassa ymmärryksessä. Monista lajeista poiketen tanssi taidemuotona kuitenkin kääntää tähän ilmiöön huomion, ikään kuin osoittaa sitä karttakepillä. Tanssi herkistää tekijänsä aistimaan kinesteettistä vuorovaikutusta ja tähän perustuvaa empatiaa yhä tarkemmin, sillä tällä on keskeinen merkitys koreografian luomisprosesseissa ja tanssin oppimisessa yleensä. Tanssissa fyysisiä aistimuksia sanallistetaan, jotta oppimista voi tapahtua. Kinesteettisen kokemuksen sanoiksi pukeminen ei kuitenkaan voi olla tyhjentävää ja harvoin edes kovin tarkkaa, mutta jo sanoiksi pukemisen yritykselle annettu huomio saa ajattelemaan kehollisuutta uudella tavalla. Läsnä on aina myös tiedostamaton ja käsitteellistä ajattelua välttävä kehollinen ulottuvuus: osa informaatiosta siirtyy keholta keholle eikä tavoita analyyttistä ajattelua (esimerkiksi piruetti voi mennä jonakin päivänä toistuvasti väärin eikä sille ole mitään selitystä, kun taas toisena päivänä sama piruetti voi pyöriä tavallista paremmin eikä tälle jälleen ole mitään selitystä). Nämä pätevät niin teatterin katsomossa esiintyjän ja katsojan välillä kuin tanssitunnilla opettajan ja oppilaan välillä. Liikkeen näkeminen ja tekeminen tuntuu joltakin ja tuo mieleen jotakin eikä kokemus ole välttämättä looginen. Liike voi tuntua tunnistettavalta, sellaiselta että kokemuksen saa sanallistettua edes suunnilleen, tai se voi tuntua selittämättömältä ja heikosti tunnistettavalta.

Tanssi sijoittuu käsitteellisen ajattelun ja kokemuksellisen aistitiedon määrittelyn rajapintaan. Se vaikuttaa kehojen kautta siirtyvässä informaatiossa, kokemuksellisuuden ja läsnäolon kautta. Sen tehtävä on muistuttaa meitä kehollisuudestamme ja toisaalta herkistää meitä sille yhä enemmän. Tanssi on itsensä analysointia ja siihen palaamista aina uudelleen. Tuntemansa tunnistaminen taas on edellytys empatialle yleensä: toisen ymmärtäminen pintaa syvemmältä perustuu itsetuntemukseen ja itsensä kohtaamiseen. Itsetuntemus taas kehittyy itseä kuuntelemalla ja herkistymällä omalle kehollisuudelle.

Kehollisuus ja kinesteettisyys on yksi osa ihmistä niin kauan kuin olemme eläviä materiahiukkasista koostuvia olentoja. Tanssin erityisyys perustuu tämän olemisen ulottuvuuden vaalimiseen. Se antaa työkaluja itsetuntemuksen kasvattamiseen ja sitä kautta toisten kohtaamiseen ja hyväksymiseen muissa elämän tilanteissa.

#kehollisuus #kinestesia #empatia #tanssi #ilmaisu #eläytyminen #ruumiillisuus

Lisälukemista: -kinesteettisestä empatiasta tanssissa esimerkiksi Susan Foster: Choreographing Empathy, Kinesthesia in Performance
-aistihavaintojen kehollisesta luonteesta Maurice Merleau-Ponty: Phenomenology of Perception

Diina Bukareva on tamperelainen taiteilija ja kirjoittaa vuonna 2017 Sisä-Suomen tanssin aluekeskuksen puolesta kannanottoja ja avautumisia tanssista.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

MUSIIKKIMATKA LAPSUUDESTA AIKUISUUTEEN - MUSIIKKI MUISTOJEN ALBUMINA

Musiikilla on ollut merkittävä rooli kulttuurissamme. Se on ollut kautta aikain läsnä ihmisten elämänkaaren eri vaiheissa, niin arjessa kuin juhlassa. Oman elämäntarinansa voi käydä läpi musiikin avulla kuin selaisi valokuva-albumia. Se toimii peilinä, jonka kuljettamana päästään palaamaan takaisin menneisiin aikoihin.

Taide kylässä -hankkeessa musiikin käytössä painottuvat sen yksilölähtöisyys ja sen vuorovaikutteiset mahdollisuudet. Musiikki johdattelee vierailutilanteissa toimintaa − liikettä, tanssia, laulua ja soittoa − palauttaen samalla mieleen tunnelmia ja muistoja elämän eri vaiheista. Kyläilyillä musiikki toimii oivana keskustelun virittäjänä. Valitsemme jokaisella kyläilyllä esitettävän musiikin juuri kyseisen ikäihmisen elämänkaaren eri vaiheista. Musiikin luonne on mahdollisimman hyvin liikettä tukevaa ja sisällöllisesti monipuolista. Pyrimme luomaan sallivan ja empaattisen ilmapiirin, jolloin keskustelu musiikin synnyttämistä tunteista ja mielikuvista on mahdollisimman luontevaa.

Taide kylässä –hankkeessa on vierailtu tammi- ja helmikuun aikana 14 eri kodissa. Tiimimme kuuluu minun lisäkseni tanssitaiteilija Marjo Hämäläinen ja Tampereen kaupungin kotihoidon työntekijä. Vakituiset asiakkaat kyläilyille on nyt valittu. On ollut ilo ja valtava rikkaus kuulla ikäihmisten elämän tarinoita. Tällä hetkellä olemme kunkin asiakkaan musiikillisessa valokuva-albumissa käyneet läpi lapsuuden ajan tunnelmakuvia. Lapsuuden laulujen myötä olemme saaneet elää uudestaan pieniä tuokioita ikäihmisten lapsuudesta. Moni heistä ihmettelee ja iloitsee, kuinka monisäkeistöisten lastenlaulujen sanat palautuvat mieleen ihan itsestään. On ilahduttava kuulla, kuinka laulaminen on ollut vuorovaikutuksen välineenä lapsia nukutettaessa, puettaessa, lohduttaessa tai ihan vaan työtä tehdessä. Laulaminen, tuo viisas ja helppo keino, on selvästi antanut näille ikäihmisille heidän lapsuudessaan tunteen, että aikuinen on lähellä ja välittää.

Kerron tässä välähdyksiä muutamasta lapsuuden muistosta 40-luvulta. Niinkin arkinen rallatus kuin ”Rati riti ralla” vei meidät moniin mukaviin talvisiin tunnelmiin kuten lasketteluhetkiin pyykkikopassa viiden sisaruksen kanssa - ”voi kuinka iloinen äiti silloin oli, kun pieninkin pääsi

mukaan”. Muisteltiin rakasta isää, joka oli taivuttanut illalla märät suksen kärjet, jotta tytär pääsi hiihtämään koulumatkan järven yli. Tavaramäärän niukkuudesta ja lojaalisuudesta sisaruksia kohtaan kertoo se, että jos oli kovin kylmä pakkaspäivä, talon ainoat lämpimät lasten vaatteet sai se, joka niitä eniten tarvitsi.

”Tula tulla laa” –laulun virittämänä kuulimme tarinoita äidin ja isän ruoanlaittotaidoista ja isän metsästysretkistä. Kotiseutua ja kodin tunnelmaa oli luontevaa muistella ”Tiedän paikan armahan” -laulun sanoihin samastuen. ”Mä olin aina isän tyttö”, kertoi eräs ikäihminen. Muisteltiin, millainen ja miten läheinen isä oli ollut ja kuinka mukavaa oli ollut olla isän sylissä.

Moni ikäihminen on saanut lapsena nukahtaa vanhempiensa laulun tuudittamana.

Koska minun instrumenttini on sello, vierailulla soitettava ohjelmisto on asiakkaan elämänkaaren musiikkikappaleiden lisäksi klassista musiikkia. Musiikkikokemus ei aina sisällä mitään kerronnallista, koska musiikin kieli on symbolista. Välttämättä ei löydy sanoja kuvailemaan mieleen nousseita tunnelmia. Silloin voimmekin luottaa täysin musiikin voimaan ja paljon puhuvaan sanontaan: ”Musiikki on sanaton kieli ja tunteiden tulkki”.

Muusikkona minulle on kunnia ja ensiarvoisen tärkeää, että saan tarjottua ikäihmiselle konserttielämyksen heidän kodissaan. Aina ei tarvita suuria konserttisaleja. Olohuoneen tunnelma on loistava miljöö musiikillisen valokuva-albumin avaamiseen.

Kirjoittaja: Sellisti, musiikkikasvattaja Elina Honkonen

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Taiteilijan kotikäynnit - Mitä tapahtui ennen Taide kylässä -hanketta?

Jännittää vähän. En oikein tiedä mitä on tulossa. Olemme nimittäin menossa ensimmäiselle kotikäynnille työparini kanssa. Minä olen tanssija, hän sosiaalialan ohjaaja. Nyt ei kuitenkaan hoideta kotikäyntien arkisia asioita, tehdä ruokaa tai jaeta lääkkeitä. Nyt on vuorossa taiteilijan kotikäynti. Eli mitä ihmettä?

Taiteilijan kotikäynnit toteutettiin osana TEIJO-projektia Muotialan asuin- ja toimintakeskuksessa keväällä 2016. Kotikäyntejä suunnattiin erityisesti sellaisille henkilöille jotka eivät osallistu ryhmämuotoiseen toimintaan. Asiakkaan oma halu kokeilla oli avainasemassa kun osallistujia valittiin.

Olen valmistautunut, suunnitellut ja yrittänyt ennakoida kaikkea mahdollista, mutta en oikeasti vielä tiedä mitä tästä tulee. Kuka on vastassa? Millainen päivä hänellä on? Mikä häntä kiinnostaa? Mikä meitä yhdistää? Ja ihan konkreettisesti: miten oikein mahdumme tanssimaan sisällä?

Toiminnan suunnittelun lähtökohtana oli tutustuminen tanssin ja liikkeen kautta omaan kehoon ja mieleen, omassa olohuoneessa. Mitään ennakkotietoja- tai taitoja ei osallistujilta vaadittu, vaan taiteilijana minun tehtäväni oli löytää kaikille omin tekemisen tapa. Kotikäyntien jatkuessa asiakkaan omat kiinnostuksen kohteet määrittivät myös paljolti kotikäyntien sisältöjä.

Soitamme ovikelloa työparini kanssa. Tervehdimme ja esittäydyn. Siirrämme pöytää ja nojatuolia. Asettaudumme kaikki kolme keskelle huonetta, rauhallinen musiikki soi hiljaa taustalla. Keskitymme hengittämiseen. Kuuntelemme musiikkia, kuuntelemme hengitystä, kuuntelemme toisiamme. Pikkuhiljaa kaikki alkavat rentoutua.

Kevään ajan jatkuneille kotikäynneille muodostui omat kaarensa, kunkin asiakkaan toiveiden ja tarpeiden mukaan. Olemme tanssineet päivän tansseja, testanneet omaa voimaa, fiilistelleet lempimusiikkeja, kuunnelleet lihasten kireyksiä, sambanneet, tangonneet ja liikkuneet kohti rentoutta. Olemme katsoneet silmiin, nauraneet, koskettaneet toisia ja kertoneet omista tunnelmista ja toiveista.

Ovi avautuu ja vastassa on avoin ihminen. Kaikilla on erilaisia päiviä, mutta yhteiset tekemiset rauhoittavat, rentouttavat ja tuovat elämään merkitystä. Kiinnostuksen kohteita ja yhdistäviä asioita löytyy, vanhoja ja uusia. Ja ihan konkreettisesti: mahdumme kuin mahdummekin tanssimaan keittiön, sängyn, nojatuolin ja ikkunan välissä. Välillä sovelletaan ja välillä varotaan lamppua. Välillä myös päästellään täysillä.

Huolimatta asiakkaan, taiteilijan tai sosiaalialan ohjaajan rooleista olimme kotikäynneillä ennen kaikkea toisemme huomioivia tasavertaisia ihmisiä. Taiteilija kotikäynneistä tuli meille kaikille kolmelle tärkeä, yhteinen juttu. Hienointa ja vaikeinta oli nähdä kuinka tärkeä merkitys tapaamisilla on, tietäen samalla että hankkeet loppuvat, samoin taiteilijan kotikäynnit tässä yhteydessä.

Mitä tästä jää käteen?

Herkkyys. Hyväksyntä. Luottamus. Meidän yhteinen juttu.

****************************************************************

Onneksi kotikäynnit jatkuvat, vaikkakin eri yhteydessä!

Tanssitaiteilija Marjo Hämäläinen ja sellisti Elina Honkonen tekevät kotikäyntejä Taide kylässä -hankkeessa.

Taide kylässä -hanke

Taide kylässä on Sisä-Suomen tanssin aluekeskuksen ja Tampereen kaupungin yhteinen hanke, jonka tavoitteena on vähentää ikäihmisten mahdollista yksinäisyyttä musiikin ja liikkeen avulla.

Hanke on suunnattu kotipalvelun asiakkaille, joilla ei ole vapaa-ajan toimintaa kodin ulkopuolella, sekä niille joille sosiaalisten verkostojen luominen on tärkeää.

Hanke alkoi vuoden 2016 lopulla ja kestää kesäkuun 2017 loppuun ja se toteutetaan

Tampereella Multisillan ja Peltolammin alueilla yhdessä Etelä-Kaakon kotihoitoyksikön kanssa.

Taide kylässä tiimissä työskentelevät tiiviissä yhteistyössä kaksi taiteilijaa tanssitaiteilija Marjo Hämäläinen ja sellisti Elina Honkonen, alueen kotihoidon työntekijät ja koordinaattori.

Taide kylässä - Taidetta, yhteistyötä, kohtaamisia!

Kirjoittaja: tanssi- ja yhteisötaiteilija Noora Nenonen