Minulla alkoi yliopisto-opinnoissani juuri uusi kurssi: vaikuttaminen ja argumentointi. Kurssilla käsitellään muun muassa lobbauksen perusperiaatteita, vaikuttavien viestien muotoilua ja tieteellistä argumentaatiota. Kurssin yhteys yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen on suora – luennoilla keskustelemme politiikasta ja kurssityönä suunnittelemme teoriapohjaisia vaikuttamiskampanjoita, joiden pyrkimys on saada aikaan muutosta jossakin sosiaalisessa ongelmassa ympärillämme. Kurssin ensimmäisellä luennolla määriteltiin vaikuttaminen jonkin voiman, toiminnan tai muun kohdistumisena johonkin tavallisesti niin, että kohteessa tapahtuu tai pyrkii tapahtumaan joku muutos.
Kurssin toisen luennon jälkeen menen Liikelaiturille Haiharan residenssitaiteilijan Masi Tiitan työpajaan. Tanssi- ja esitystaiteen kentillä muun muassa koreografina ja esiintyjänä työskentelevä Tiitta työstää Haiharassa paraikaa uutta teostaan yhdessä työryhmänsä kanssa. Neljän tunnin työpajassa työskentelemme kahden pitkäkestoisen harjoitteen parissa. Aistimme kehon painavuutta lattiaa vasten makuulla ja seisten, ja hienovaraisten pääasiassa kysymysmuotoisten ohjeiden myötä syntyy liikettä.
Työpajassa Tiitta kertoo, että viimeaikaisissa teoksissaan hän on työskennellyt painon ja hitaan, alaspäin suuntaavan liikkeen parissa. Tätä liikkumista hän on alkanut kuvailla sanoilla väsymys ja voimattomuus. Kysymys siitä, millainen keho ansaitsee tulla nähdyksi, tuntuu nousevan Tiitan töissä esille. Hänen teoksissaan näkyväksi tulee jokin muu, kuin kaikkeen pystyvä ja alati kannateltu tanssija. Tiitta ajattelee, että mikäli kinesteettistä empatiaa on olemassa, olisi hyvä, että sitä koettaisiin myös väsyneitä ja voimattomia kehoja kohtaan.
Työpajaa seuraavana päivänä me juttelemme pari tuntia yliopiston kahvilassa. Olen antanut keskustelulle otsikon: “Voiko tanssitaiteella saada aikaan muutosta?”. Hetken keskusteltuamme huomaan otsikon muuttuneen jotenkin vääräksi ja turhaksi. Vastaus nimittäin on: kyllä ja ihan ehdottomasti ja koko ajan ja tottakai. Muutos on läsnä aina, kun tanssimme tai todistamme tanssia. Liike muuttaa ja muutos liikuttaa.
Ihan toinen keskustelunsa sitten on, millaista muutosta me oikein odotamme tanssitaiteella saavamme aikaan. Tiitta kokee, että hyväksi – tai rahoittamisen arvoiseksi – taiteeksi tunnutaan tällä hetkellä mieltävän taide, jonka pyrkimys on nimenomaan yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Samalla ne vaikutukset ja muutokset, jotka tapahtuvat taiteen kokijassa tai tekijässä teoksen äärellä jäävät toisarvoisiksi.
Alan ajatella, että tanssitaiteen muutosvoima ja vaikutusvalta piilee ehkä siinä, millaisten arvojen pohjalta taiteilijat työskentelyyn ryhtyvät. Tiitan kanssa keskustelemme muun muassa menestyksestä arvona. Jos menestys on taiteilijalle tärkeä arvo, se todentuu myös tämän työssä. Työskentely tulee tanssitaiteen tapauksessa julkiseksi esityksissä, joista arvo sitten läikkyy läpi yleisöille ja vaikuttaa heihin. Sama tapahtuu minkä tahansa tekoja ohjaavan arvon kohdalla – oli se sitten vaikka leikki, tasa-arvo tai tehokkuus.
Kiinnostavaksi tämä kaikki muuttuu silloin, kun taiteilija ei toimikaan yksin. Yksilöiden toimintaa ohjaavat arvot vaikuttavat nimittäin eniten juuri heihin, joiden kanssa he aikansa viettävät. Erilaisissa hierarkiattomiin rakenteisiin pyrkivissä työryhmissä työskennelleenä ajattelen, että mikäli ryhmä ei ole toisilleen entuudestaan tuttu, arvopohjat olisi hyvä puhua auki ja sanoittaa heti kättelyssä. Yhteistyö on mahdollista myös sellaisissa ryhmissä, joissa yksilöiden työskentelyä ohjaavat arvot ovat ristiriidassa keskenään, mutta helppoa se ei aina ole (odotan jännityksellä eduskuntavaalien jälkeisiä hallitusneuvotteluita, joissa tätä erilaisten arvopohjien törmäilyä työskentelyssä voi sitten ehkä seurata).
Keskustelun jälkeen palaan pohtimaan alkuperäistä otsikkoani keskustelulle. Huomaan, että vastaus siihen, millaista muutosta haluan omalla taiteellani saada aikaan, alkaa muotoutua. Tiitan työpaja ja keskustelu hänen kanssaan nimittäin muistuttavat minua siitä, mikä tanssitaiteessa minulle on vaikuttavinta: toisintekemisen ja toisinolemisen harjoittaminen ja sen tuominen näkyväksi.
Terkuin, Kynäilijä-Alli
Lisää Masi Tiitan ajatuksia ja muuta aiheeseen liittyvää:
Masi Tiitan ja työryhmän Le Mer –esityksen avoimet harjoitukset Liikelaiturilla perjantaina 29.3. klo 17-19.
Postmoderni tanssi Suomessa? -kirjassa julkaistu Masi Tiitan artikkeli Vastatiloja
Masi Tiitta e s i t y s r a d i o n vieraana Viola-teoksen tiimoilta
Kielitoimiston sanakirjan määritelmä sanalle vaikuttaa
—
Vuoden 2019 Kynäilijän, tamperelaisen tanssija-puheviestinnän opiskelija Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.
tiistai 26. maaliskuuta 2019
tiistai 26. helmikuuta 2019
Maailman muuttamisen muoto 1: aktivismi 100%
Koen itseni yhteiskunnallisesti kohtuullisen aktiiviseksi kansalaiseksi. Osallistun yhteiseen päätöksentekoon, kuulun useisiin yhdistyksiin, joiden kokouksissa käyn vaikuttamassa, seuraan poliittista debattia ja muodostan siitä mielipiteitä. En kuitenkaan juuri pyri vaikuttamaan asioihin minulle osoitettujen vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. En ole aktivisti. Vielä.
Olen aina ihaillut aktivisteja. Heihin liittyy mielikuvissani paljon positiivisia ominaisuuksia: rohkeus, periaatteellisuus, riippumattomuus, sinnikkyys, tekemisen meininki. Tieteen termipankin mukaan aktivismi on suoran toiminnan politiikkaa, jossa epäoikeudenmukaiseksi koettuja käytäntöjä koetetaan muuttaa kansalaistoiminnalla. Siis tekoja oikeudenmukaisuuden puolesta! Aktivismin muotoja voivat olla esimerkiksi tiedon jakaminen, esimerkkinä oleminen, henkilökohtaisten viestien lähettäminen päättäjille, mielenosoituksiin osallistuminen ja niiden masinoiminen, järjestöissä vaikuttaminen – vaikka mitä.
Helsingissä asuva Pauliina Kettunen on tanssitaiteilija, tanssinopettaja ja aktivisti. Hänelle aktivismi tarkoittaa sitä, että elää ja toimii ideologiansa mukaan – tässä tapauksessa aktiivisesti kylvää hyvää ympärilleen. Käytännössä se näkyy esimerkiksi, kun Kettunen poimii maasta roskia aina paikasta toiseen kävellessään, puolustaa sorrettuja tilanteessa kuin tilanteessa tai selaa säännöllisesti kansalaisaloite.fi-sivustoa ja allekirjoittaa niitä, joiden kanssa on yhtä mieltä. Minä todistin Kettusen aktivistista tekoa Sivuaskel-festivaalilla, kun hän ja Pia Lindy luennoivat tanssi- ja esitystaiteen ammattilaisille sukupuolien moninaisuudesta. Vaikka tilaisuuden teema ja sisällöt olivat suurilta osin itselleni tuttuja, koin, että näin helposti lähestyttävässä muodossa niiden esittäminen oli maailmaa - tai ainakin suomalaista tanssin kenttää - muuttava teko.
Kettunen on esimerkki siitä, että aktivistin ei ole pakko valita taisteluaan. Hän toimii aktiivina sateenkaarijärjestöissä, mutta myös systemaattisesti hyvinvoivemman ympäristön ja laajemmin yhdenvertaisuuden edistämiseksi yhteiskunnassa. Keskustellessani Kettusen kanssa vakuutun siitä, että aktivismi on paitsi tekoja, myös asenne ja elämäntapa.
No, miten aktivismi ja tanssitaide sitten risteävät tai voisivat ristetä? Olen kokenut useita tanssitaideteoksia, jotka ottavat julkisesti kantaa, propagoivat tai julistavat jotakin. Mutta ovatko nämä teokset aktivistisia? Entä artivismi, mitkä sen mahdollisuudet voisivat olla? Seurasin Teatterikorkeakoulun Alumnit ry:n ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ohjauksen ja dramaturgian koulutusohjelmien yhteistyössä järjestämää paneelikeskustelua taiteesta ekokriisin aikakaudella. Tein ehkä omia tulkintojani ja luin rivien välistä, mutta mielestäni panelistit tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että taiteella ekokriisiä ei ratkaista. Näin ehkä onkin, mutta olisiko (tanssi)taiteella mahdollisuuksia vaikkapa käynnistää kansalaisliikkeitä tai jouduttaa poliittisia prosesseja? Voiko tanssitaiteilija omalla asiantuntijuudellaan ja aktivismillaan tuoda kansalaistoimintaan mukaan uusia muotoja, uusia lähestymistapoja? Entä voiko tanssinopettaja kasvattaa oppilaistaan tanssivia aktivisteja?
Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Keskustelu Pauliina Kettusen kanssa antoi kuitenkin minulle tanssitaiteilijana eväitä maailman muuttamiseen. Kirjoitin muistikirjaani keskustelun jälkeen selkeän suunnitelman, jonka tahdon nyt jakaa kanssanne.
Miten tulla aktivistiksi: 2 askelta
1 päätä, mitä haluat muuttaa
2 valitse käytännön toimi tai teko, johon ryhdyt heti (laaja skaala)
Ja mikäli aiotte nämä askeleet nyt heti ottaa, mutta teitäkin vaivaa valinnanvaikeus tai mielikuvituksen puute, tässä muutama linkki, joihin tutustua näiden kahden askeleen lomassa.
Ihmisoikeusvaalit-kampanja
Dance for the Climate -taideaktivismitempaus 15.3. Helsingissä
Terapiatakuu -kansalaisaloite
Tanssitaiteilija ja aktivisti Riikka Theresa Innasen ajatuksia taiteesta ja aktivismista
Taide ekokriisin aikakaudella -paneelikeskustelu
Terkuin,
Kynäilijä-Alli
Olen aina ihaillut aktivisteja. Heihin liittyy mielikuvissani paljon positiivisia ominaisuuksia: rohkeus, periaatteellisuus, riippumattomuus, sinnikkyys, tekemisen meininki. Tieteen termipankin mukaan aktivismi on suoran toiminnan politiikkaa, jossa epäoikeudenmukaiseksi koettuja käytäntöjä koetetaan muuttaa kansalaistoiminnalla. Siis tekoja oikeudenmukaisuuden puolesta! Aktivismin muotoja voivat olla esimerkiksi tiedon jakaminen, esimerkkinä oleminen, henkilökohtaisten viestien lähettäminen päättäjille, mielenosoituksiin osallistuminen ja niiden masinoiminen, järjestöissä vaikuttaminen – vaikka mitä.
Helsingissä asuva Pauliina Kettunen on tanssitaiteilija, tanssinopettaja ja aktivisti. Hänelle aktivismi tarkoittaa sitä, että elää ja toimii ideologiansa mukaan – tässä tapauksessa aktiivisesti kylvää hyvää ympärilleen. Käytännössä se näkyy esimerkiksi, kun Kettunen poimii maasta roskia aina paikasta toiseen kävellessään, puolustaa sorrettuja tilanteessa kuin tilanteessa tai selaa säännöllisesti kansalaisaloite.fi-sivustoa ja allekirjoittaa niitä, joiden kanssa on yhtä mieltä. Minä todistin Kettusen aktivistista tekoa Sivuaskel-festivaalilla, kun hän ja Pia Lindy luennoivat tanssi- ja esitystaiteen ammattilaisille sukupuolien moninaisuudesta. Vaikka tilaisuuden teema ja sisällöt olivat suurilta osin itselleni tuttuja, koin, että näin helposti lähestyttävässä muodossa niiden esittäminen oli maailmaa - tai ainakin suomalaista tanssin kenttää - muuttava teko.
Kettunen on esimerkki siitä, että aktivistin ei ole pakko valita taisteluaan. Hän toimii aktiivina sateenkaarijärjestöissä, mutta myös systemaattisesti hyvinvoivemman ympäristön ja laajemmin yhdenvertaisuuden edistämiseksi yhteiskunnassa. Keskustellessani Kettusen kanssa vakuutun siitä, että aktivismi on paitsi tekoja, myös asenne ja elämäntapa.
No, miten aktivismi ja tanssitaide sitten risteävät tai voisivat ristetä? Olen kokenut useita tanssitaideteoksia, jotka ottavat julkisesti kantaa, propagoivat tai julistavat jotakin. Mutta ovatko nämä teokset aktivistisia? Entä artivismi, mitkä sen mahdollisuudet voisivat olla? Seurasin Teatterikorkeakoulun Alumnit ry:n ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ohjauksen ja dramaturgian koulutusohjelmien yhteistyössä järjestämää paneelikeskustelua taiteesta ekokriisin aikakaudella. Tein ehkä omia tulkintojani ja luin rivien välistä, mutta mielestäni panelistit tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että taiteella ekokriisiä ei ratkaista. Näin ehkä onkin, mutta olisiko (tanssi)taiteella mahdollisuuksia vaikkapa käynnistää kansalaisliikkeitä tai jouduttaa poliittisia prosesseja? Voiko tanssitaiteilija omalla asiantuntijuudellaan ja aktivismillaan tuoda kansalaistoimintaan mukaan uusia muotoja, uusia lähestymistapoja? Entä voiko tanssinopettaja kasvattaa oppilaistaan tanssivia aktivisteja?
Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Keskustelu Pauliina Kettusen kanssa antoi kuitenkin minulle tanssitaiteilijana eväitä maailman muuttamiseen. Kirjoitin muistikirjaani keskustelun jälkeen selkeän suunnitelman, jonka tahdon nyt jakaa kanssanne.
Miten tulla aktivistiksi: 2 askelta
1 päätä, mitä haluat muuttaa
2 valitse käytännön toimi tai teko, johon ryhdyt heti (laaja skaala)
Ja mikäli aiotte nämä askeleet nyt heti ottaa, mutta teitäkin vaivaa valinnanvaikeus tai mielikuvituksen puute, tässä muutama linkki, joihin tutustua näiden kahden askeleen lomassa.
Ihmisoikeusvaalit-kampanja
Dance for the Climate -taideaktivismitempaus 15.3. Helsingissä
Terapiatakuu -kansalaisaloite
Tanssitaiteilija ja aktivisti Riikka Theresa Innasen ajatuksia taiteesta ja aktivismista
Taide ekokriisin aikakaudella -paneelikeskustelu
Terkuin,
Kynäilijä-Alli
perjantai 18. tammikuuta 2019
Maailma muuttuu, niin Kynäilijäkin
Kuljen päivittäin Tampereen keskustan läpi linja-autolla. Itsenäisyydenkadulla jään kulkuvälineestä ulos, enkä koskaan tiedä, mistä tänään ylitän kadun. Muutos konkretisoituu liikennejärjestelyissä, joita raitiotietyömaat ohjailevat. En jaksa yllättyä, jos joudunkin kulkemaan korttelin verran väärään suuntaan päästäkseni päämäärään. En jaksa yllättyä, jos reitti onkin tällä kertaa suoraviivainen. Muutoksesta on tullut koulumatkojeni normi.
Myös minä, tamperelainen tanssija ja puheviestinnän yliopisto-opiskelija, muutun vääjäämättä. Muutun vuorovaikutuksessa toisten kanssa, muutun solutasolla, muutun olosuhteiden pakosta. Kasvan, kutistun, lihon, laihdun. Ajatukseni muuttuvat ja ne muuttavat käytöstäni. Ruumiini muuttuu ja se muuttaa liikettäni. En pelkää näitä muutoksia.
Maailma ruumiini ja koulumatkojeni ulkopuolella on yhtä lailla taukoamattoman muuttumisen tilassa. Asenneilmapiiri muuttuu, ilmasto muuttuu, ekosysteemi muuttuu, rakenteet muuttuvat. Joitakin näistä muutoksista pelkään. Ihminen aikaansaa nimittäin maailman muutoksista suuren osan. Ja minä olen ihminen.
Minulle on sanottu: aina, kun avaat suusi, sinulla on mahdollisuus muuttaa maailmaa. Minulle on sanottu: ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä. Minulle on sanottu: valitse taistelusi. Olen kyllä kuunnellut näitä sanoja.
En vain ole vielä osannut valita. En ole vielä päättänyt, miten maailmaa muuttaisin. En ole vielä oikein sinut sen kanssa, että minulla ihmislajin edustajana on paljon valtaa muuttaa asioita ympärilläni. Valta-asema saa oloni kiusalliseksi. Jos voisin valita, antaisin valtani eteenpäin vaikka sille leppäkertulle, joka vielä marraskuun lopussa sinnitteli ikkunani alle kasvaneessa rehussa.
En kuitenkaan voi niin tehdä. Niinpä aion opetella suhtautumaan valta-asemaani myötämielisemmin ja uteliaammin. Tämän vuoden aikana aion selvittää, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisin tanssitaiteilijana saada aikaan. Aion kääntyä minua viisaampien ja valtaa rohkeammin käyttävien taiteilijoiden ja muiden asiantuntijoiden puoleen ja kysyä heiltä minua askarruttavia kysymyksiä. Näiden keskustelujen pohjalta kirjoitan tälle alustalle tekstejä, jotka toivottavasti antavat myös teille lukijoille eväitä taukoamattoman muutoksen värittämään elämään ja siihen, miten tamperelainen tanssitaiteilija voi muuttaa maailmaa – ja miten maailma muuttaa häntä.
Linja-autossa matkalla kotiin kaikki on ennallaan. Bussi kulkee samaa reittiä kuin tullessa. Rakennukset ovat paikoillaan eikä raitiotietyömaa ole ainakaan silminnähden edistynyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö muutosta olisi tänäänkin tässä kaupungissa tapahtunut. Jotkut muutokset eivät nimittäin näy silmin, tai todennu yhdessä päivässä.
Terveisin,
Alli Mattila
Kynäilijä 2019
Myös minä, tamperelainen tanssija ja puheviestinnän yliopisto-opiskelija, muutun vääjäämättä. Muutun vuorovaikutuksessa toisten kanssa, muutun solutasolla, muutun olosuhteiden pakosta. Kasvan, kutistun, lihon, laihdun. Ajatukseni muuttuvat ja ne muuttavat käytöstäni. Ruumiini muuttuu ja se muuttaa liikettäni. En pelkää näitä muutoksia.
Maailma ruumiini ja koulumatkojeni ulkopuolella on yhtä lailla taukoamattoman muuttumisen tilassa. Asenneilmapiiri muuttuu, ilmasto muuttuu, ekosysteemi muuttuu, rakenteet muuttuvat. Joitakin näistä muutoksista pelkään. Ihminen aikaansaa nimittäin maailman muutoksista suuren osan. Ja minä olen ihminen.
Minulle on sanottu: aina, kun avaat suusi, sinulla on mahdollisuus muuttaa maailmaa. Minulle on sanottu: ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä. Minulle on sanottu: valitse taistelusi. Olen kyllä kuunnellut näitä sanoja.
En vain ole vielä osannut valita. En ole vielä päättänyt, miten maailmaa muuttaisin. En ole vielä oikein sinut sen kanssa, että minulla ihmislajin edustajana on paljon valtaa muuttaa asioita ympärilläni. Valta-asema saa oloni kiusalliseksi. Jos voisin valita, antaisin valtani eteenpäin vaikka sille leppäkertulle, joka vielä marraskuun lopussa sinnitteli ikkunani alle kasvaneessa rehussa.
En kuitenkaan voi niin tehdä. Niinpä aion opetella suhtautumaan valta-asemaani myötämielisemmin ja uteliaammin. Tämän vuoden aikana aion selvittää, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisin tanssitaiteilijana saada aikaan. Aion kääntyä minua viisaampien ja valtaa rohkeammin käyttävien taiteilijoiden ja muiden asiantuntijoiden puoleen ja kysyä heiltä minua askarruttavia kysymyksiä. Näiden keskustelujen pohjalta kirjoitan tälle alustalle tekstejä, jotka toivottavasti antavat myös teille lukijoille eväitä taukoamattoman muutoksen värittämään elämään ja siihen, miten tamperelainen tanssitaiteilija voi muuttaa maailmaa – ja miten maailma muuttaa häntä.
Linja-autossa matkalla kotiin kaikki on ennallaan. Bussi kulkee samaa reittiä kuin tullessa. Rakennukset ovat paikoillaan eikä raitiotietyömaa ole ainakaan silminnähden edistynyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö muutosta olisi tänäänkin tässä kaupungissa tapahtunut. Jotkut muutokset eivät nimittäin näy silmin, tai todennu yhdessä päivässä.
Terveisin,
Alli Mattila
Kynäilijä 2019
tiistai 4. joulukuuta 2018
Lisää skumppaa ja post it -lappuja
Myös tämä vuosi päättyy juhliin. Liikelaituri täytti viisi vuotta. Sillä on ollut vahva ja nopeatempoinen alku. Viime vuoden valtionpalkinto toi medianäkyvyyttä ja se taas ainakin oman kokemukseni mukaan on tuonut myös uusia katsojia.
Vaikka kyse on vain paikasta, tilasta, on Liikelaituri kuitenkin enemmän kuin pelkät seinänsä. Tila yhdistää tekijöitä, luo mahdollisuuksia taiteelliselle toiminnalle, on näyttämö. Nimenomaan näyttämö on mielestäni vahvin Liikelaituria kuvaava termi, vaikka se viittaakin pääasiassa yleisölle avoimeen toimintaan. Liikelaiturilla tapahtuu paljon muutakin: aamutunteja, työpajoja, kursseja, harjoituksia, kokeiluja. Silti sen perimmäinen tavoite on nostaa tanssin ja nykytanssin profiilia Tampereella –siksi Liikelaituri on näyttämö. Taiteen tekijän näkökulmasta Liikelaituri on rakenne, joka mahdollistaa työn. Siinä on pysyvyyttä ja yhteisöllisyyttä.
Vapaalle nykytanssin näyttämölle on todellakin ollut Tampereella tilausta ja käyttöä. Tähän olisi hyvä upottaa lukuja esityksistä, työpajoista, festivaaleista –numeerisista mittareista, jotka kertovat mitä Liikelaiturilla on järjestetty, mutta kello käy ja tämän tekstin julkaisun takaraja lähestyy, enkä ole tilastollisten ilmaisumuotojen fani muutenkaan. Vaikuttavuutta on myös muunlaista. Tänä päivänä moni Tampereen ulkopuolellakin tanssin parissa työskentelevä tietää Liikelaiturin. Minun ei enää tarvitse selittää muualla toimiville kollegoilleni, mistä puhun, kun kerron harjoittelevani Liikelaiturilla. Tampereelle osataan tulla työpajoihin, harjoituksiin, koetansseihin ja tiedetään, että matka rautatieasemalta on lyhyt.
Liikelaiturin juhlissa 1.12 en ehtinyt jättää viestiäni Toivomusten lähteeseen. Jätän sen tähän: Toivon, että seuraavien viiden toimintavuotensa aikana Liikelaiturista tulee yhä näkyvämpi, vakaampi ja merkittävämpi Tampereen tanssikentän näyttämö. Toivon Liikelaiturille kunnianhimoista, monipuolista ja ennakkoluulotonta taiteellista sisältöä myös jatkossa, sillä tietty riippumattomuuden tuntu on tähän asti tilassa nähdyissä teoksissa puhuttanut. Toivon, että kaikki Liikelaiturilla työskentelevät taiteilijat jatkavat projektejaan tanssin parissa ja että heidän rinnalleen tulee myös uusia kiinnostavia tekijöitä. Toivon, että Liikelaiturin lähestyttävyys matalan kynnyksen taiteellisen työskentelyn tilana pysyy ennallaan.
Ensi vuonna kynäilijän rooliin hyppää uusi kirjoittaja. Minä jatkan työskentelyä apurahataiteilijana.
Rentouttavaa joulua ja säkenöivää uutta vuotta toivottaen,
Diina
Vaikka kyse on vain paikasta, tilasta, on Liikelaituri kuitenkin enemmän kuin pelkät seinänsä. Tila yhdistää tekijöitä, luo mahdollisuuksia taiteelliselle toiminnalle, on näyttämö. Nimenomaan näyttämö on mielestäni vahvin Liikelaituria kuvaava termi, vaikka se viittaakin pääasiassa yleisölle avoimeen toimintaan. Liikelaiturilla tapahtuu paljon muutakin: aamutunteja, työpajoja, kursseja, harjoituksia, kokeiluja. Silti sen perimmäinen tavoite on nostaa tanssin ja nykytanssin profiilia Tampereella –siksi Liikelaituri on näyttämö. Taiteen tekijän näkökulmasta Liikelaituri on rakenne, joka mahdollistaa työn. Siinä on pysyvyyttä ja yhteisöllisyyttä.
Vapaalle nykytanssin näyttämölle on todellakin ollut Tampereella tilausta ja käyttöä. Tähän olisi hyvä upottaa lukuja esityksistä, työpajoista, festivaaleista –numeerisista mittareista, jotka kertovat mitä Liikelaiturilla on järjestetty, mutta kello käy ja tämän tekstin julkaisun takaraja lähestyy, enkä ole tilastollisten ilmaisumuotojen fani muutenkaan. Vaikuttavuutta on myös muunlaista. Tänä päivänä moni Tampereen ulkopuolellakin tanssin parissa työskentelevä tietää Liikelaiturin. Minun ei enää tarvitse selittää muualla toimiville kollegoilleni, mistä puhun, kun kerron harjoittelevani Liikelaiturilla. Tampereelle osataan tulla työpajoihin, harjoituksiin, koetansseihin ja tiedetään, että matka rautatieasemalta on lyhyt.
Liikelaiturin juhlissa 1.12 en ehtinyt jättää viestiäni Toivomusten lähteeseen. Jätän sen tähän: Toivon, että seuraavien viiden toimintavuotensa aikana Liikelaiturista tulee yhä näkyvämpi, vakaampi ja merkittävämpi Tampereen tanssikentän näyttämö. Toivon Liikelaiturille kunnianhimoista, monipuolista ja ennakkoluulotonta taiteellista sisältöä myös jatkossa, sillä tietty riippumattomuuden tuntu on tähän asti tilassa nähdyissä teoksissa puhuttanut. Toivon, että kaikki Liikelaiturilla työskentelevät taiteilijat jatkavat projektejaan tanssin parissa ja että heidän rinnalleen tulee myös uusia kiinnostavia tekijöitä. Toivon, että Liikelaiturin lähestyttävyys matalan kynnyksen taiteellisen työskentelyn tilana pysyy ennallaan.
Ensi vuonna kynäilijän rooliin hyppää uusi kirjoittaja. Minä jatkan työskentelyä apurahataiteilijana.
Rentouttavaa joulua ja säkenöivää uutta vuotta toivottaen,
Diina
maanantai 29. lokakuuta 2018
Suoruus on hyvästä
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelivät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään keskustelun muodossa. Dialogisarja on päättynyt.
Tässä tekstissä kokoan yhteen, mitä ajatuksia dialogeista heräsi yleisellä tasolla. Päällimmäisenä minulle on jäänyt tunne, että keskustelua pitäisi olla enemmän. Kuvittelin olevani ajatuksineni ja mielipiteineni yksin. Jutellessa kollegoiden kanssa todellisuus on auennut aivan toisenlaisena: kaikkihan me tällä alalla pyörittelemme samoja ideoita - noin suunnilleen ainakin. Toiset meistä keskittyvät vähän eri asioihin kuin toiset, kiinnostukset hiukan eroavat, mutta yleisellä tasolla kamppailemme samojen haasteiden kanssa.
Olen oppinut valtavasti paikallisista tanssitaiteen tekijöistä. Monien kanssa en ollut aiemmin edes jutellut kunnolla. Kuulin juttelutuokioiden yhteydessä, mikä heitä kiinnostaa ja huolettaa, mitä he toivovat tulevaisuudelta ja millaisista taustoista tulevat. En osaa hahmottaa, millaista on ollut lukea kirjoitettuja dialogeja. Niiden käyminen on kuitenkin ollut erittäin mielenkiintoista ja merkityksellistä itselleni.
Keskusteluissa on tullut sanottua asioita suoraan, jopa niin, ettei kaikkea ole sopivaa kirjoittaa auki tekstiksi. Puhe on tekstistä poiketen tilannesidonnaisempaa. Kirjoitettuja dialogeja taas voi lukea ja tulkita irrallaan kontekstista, jolloin väärinymmärrysten mahdollisuus kasvaa. Puheessa henkilökohtaisuus, omat tulkinnat sekä ilmaisun tyyliä ja asennetta viestivät elementit korostuvat. Keskustelut olivat teräviä, mikä oli itselleni nautinnollista, mutta kontekstisidonnaisuudessaan toisinaan liian kärkkäitä ja henkilökohtaisia kokonaisuudessaan julkisesti jaettavaksi.
Vuorovaikutus on inspiroitumisen, motivaation ja jaksamisen perusta. Väitän, että se on työn jatkuvuuden kannalta keskeistä. Suoruus on hyvästä, se tuo konkretiaa, vaikka kontekstista irrotettuna sitä on haasteellista tulkita niin kuin puhuja sen on alun perin tarkoittanut. Pidän spontaanista ja rehellisestä jutustelusta. Se on palautetta ja ideointia parhaimmillaan. Tällaista dialogia saisi olla enemmänkin. Sen harvinaisuutta surressani katse kääntyy kuitenkin ensimmäiseksi ihan itseeni: olen todella taitava eristäytyjä, en puhu kovin monille, häivyn esityksistä heti niiden päätyttyä (koska tuntuu hölmöltä jäädä nurkkiin pyörimään, kun ei ole mitään sanottavaa),en edes käy katsomassa esityksiä kovin usein (ei muka ole aikaa, rahaa, kiinnostusta, on muutakin tekemistä, en vaivaudu ottamaan selvää koska esityksiä – kaikki tutut perusselitykset). Olenko liian kiireinen spontaanille juttelulle vai kuvittelenko vain olevani sitä?
Ratkaisuna ehdotan, että juttelemme toisillemme, kun seuraavan kerran tapaamme kasvokkain. En ole niinkään esitysten yleisökeskustelujen suuri fani, sillä taiteilijan katkonainen monologi ja pari geneeristä kysymystä yleisistä aiheista eivät itseäni aina jaksa kiinnostaa. Sen sijaan ehdotan, että alamme uskaltaa jutella henkilökohtaisesti toisillemme useammin. Seuraavan kerran, kun näet minut jonkin tapahtuman yhteydessä, olet tervetullut kysymään minulta mitä tahansa suoraan. Lupaan vastata rehellisesti.
Tässä tekstissä kokoan yhteen, mitä ajatuksia dialogeista heräsi yleisellä tasolla. Päällimmäisenä minulle on jäänyt tunne, että keskustelua pitäisi olla enemmän. Kuvittelin olevani ajatuksineni ja mielipiteineni yksin. Jutellessa kollegoiden kanssa todellisuus on auennut aivan toisenlaisena: kaikkihan me tällä alalla pyörittelemme samoja ideoita - noin suunnilleen ainakin. Toiset meistä keskittyvät vähän eri asioihin kuin toiset, kiinnostukset hiukan eroavat, mutta yleisellä tasolla kamppailemme samojen haasteiden kanssa.
Olen oppinut valtavasti paikallisista tanssitaiteen tekijöistä. Monien kanssa en ollut aiemmin edes jutellut kunnolla. Kuulin juttelutuokioiden yhteydessä, mikä heitä kiinnostaa ja huolettaa, mitä he toivovat tulevaisuudelta ja millaisista taustoista tulevat. En osaa hahmottaa, millaista on ollut lukea kirjoitettuja dialogeja. Niiden käyminen on kuitenkin ollut erittäin mielenkiintoista ja merkityksellistä itselleni.
Keskusteluissa on tullut sanottua asioita suoraan, jopa niin, ettei kaikkea ole sopivaa kirjoittaa auki tekstiksi. Puhe on tekstistä poiketen tilannesidonnaisempaa. Kirjoitettuja dialogeja taas voi lukea ja tulkita irrallaan kontekstista, jolloin väärinymmärrysten mahdollisuus kasvaa. Puheessa henkilökohtaisuus, omat tulkinnat sekä ilmaisun tyyliä ja asennetta viestivät elementit korostuvat. Keskustelut olivat teräviä, mikä oli itselleni nautinnollista, mutta kontekstisidonnaisuudessaan toisinaan liian kärkkäitä ja henkilökohtaisia kokonaisuudessaan julkisesti jaettavaksi.
Vuorovaikutus on inspiroitumisen, motivaation ja jaksamisen perusta. Väitän, että se on työn jatkuvuuden kannalta keskeistä. Suoruus on hyvästä, se tuo konkretiaa, vaikka kontekstista irrotettuna sitä on haasteellista tulkita niin kuin puhuja sen on alun perin tarkoittanut. Pidän spontaanista ja rehellisestä jutustelusta. Se on palautetta ja ideointia parhaimmillaan. Tällaista dialogia saisi olla enemmänkin. Sen harvinaisuutta surressani katse kääntyy kuitenkin ensimmäiseksi ihan itseeni: olen todella taitava eristäytyjä, en puhu kovin monille, häivyn esityksistä heti niiden päätyttyä (koska tuntuu hölmöltä jäädä nurkkiin pyörimään, kun ei ole mitään sanottavaa),en edes käy katsomassa esityksiä kovin usein (ei muka ole aikaa, rahaa, kiinnostusta, on muutakin tekemistä, en vaivaudu ottamaan selvää koska esityksiä – kaikki tutut perusselitykset). Olenko liian kiireinen spontaanille juttelulle vai kuvittelenko vain olevani sitä?
Ratkaisuna ehdotan, että juttelemme toisillemme, kun seuraavan kerran tapaamme kasvokkain. En ole niinkään esitysten yleisökeskustelujen suuri fani, sillä taiteilijan katkonainen monologi ja pari geneeristä kysymystä yleisistä aiheista eivät itseäni aina jaksa kiinnostaa. Sen sijaan ehdotan, että alamme uskaltaa jutella henkilökohtaisesti toisillemme useammin. Seuraavan kerran, kun näet minut jonkin tapahtuman yhteydessä, olet tervetullut kysymään minulta mitä tahansa suoraan. Lupaan vastata rehellisesti.
tiistai 25. syyskuuta 2018
Jos on mahdotonta löytää yksiselitteisiä vastauksia, aihe on jo taiteen arvoinen
Esittelyssä Hanna Kahrola. Hanna nähdään seuraavaksi 28. & 30.9 Liikelaiturilla teoksessa Välissä, kevyt komedia abortista ja eutanasiasta. Teos on osa Liikelaiturin juhlavuosiohjelmistoa, sen ensi-ilta oli toukokuussa 2017.
Hanna: Tänään oon ollut tuolla pihalla. Oltiin parkkipaikalla Hakametsän jäähallilla puistossa. Mia Tiihosen kanssa tehdään tanssielokuvaa, kahteen pekkaan, se on siis osa mun työskentelyapurahajaksoa tältä syksyltä. Me tehdään sellaista tanssielokuvaa, jolla ei ole vielä nimeä. No, meitä molempia kiinnostaa omalta osaltamme tanssielokuvan tekeminen niin sillein valikoitui tämä sisältö tai taiteen ala tähän. Mitäs mä nyt kertoisin siitä...
Diina: Mistä tää lähti?
Hanna: Se oli varmaan joku hyvä inspiraatio jonkun esityksen jälkeen. Me ensin keskusteltiin juuri kuluneesta esityksestä ja sitten se lähti omaan tekemiseen ja siihen, voisiko jotain tehdä yhdessä. Tiesin myös, että hän oli tehnyt tanssielokuvaa ja löytyi yhtymäkohtia tekemiseen. Meitä varmaan kiinnostaa molempia tanssitaiteilijanäkökulma, koska tanssielokuvaa voi tehdä elokuvantekijän näkökulmasta tai tanssijan tai jotain siltä väliltä. Jotenkin on selvästi lähtenyt rullaamaan siitä näkökulmasta, miten tehdä tanssielokuvaa niin kuin tanssiteosta. Se on ehkä tässä tutkimuskohta. Sitten yks tutkimuskohta on, mitä se tanssielokuva ylipäätään on, mitä se on ollut historiassa. Meillä on inspiraation lähteenä ollut vanhoja avant-garde tanssielokuvia, ainakin Maya Derenin elokuvia ollaan katottu. Sitten tähän kyseiseen teokseen ollaan katottu myös action-elokuvia, tai yhden ainakin tällaisen scifi-action-elokuvan, josta me ollaan aika vahvasti inspiroiduttu. Tässä vaiheessa on tulossa joku arjen supersankari, ja siinä elokuvassa ehkä toteutuu action-kohtauksia ja elementtejä. Meillä on ollut oman tutkimuksen alla first person -perspektiivi, mitä jos se tanssija tai esiintyjä itse on kuvaaja ja kokija ja näkijä. Mulla on ollut kamera kiinni eri paikoissa, kehossa myös.
Diina: Onko teillä jotkut tietyt roolit vai teettekö kumpikin samoja asioita?
Hanna: No kyllä me työparina selvästi työskennellään, sekin on sellainen, mikä muokkaantuu. Me nyt vasta toista viikkoa työskennellään yhdessä. Selkeesti Mialla on enemmän elokuvatekninen asiantuntemus, mä olen valikoitunut esiintyjän rooliin ja Mia ohjaajan rooliin. Me ollaan myös sovittu et tehdään editointi jollain tapaa yhdessä, mutta Mialla on varmasti myös siitä enemmän kokemusta. Mä nyt sitten olen se esiintyjä siinä elokuvassa.
Hanna: No viime viikolla mä tein sitten toista prokkista, joka tähän työskentelyyn sisältyy. Saatiin myös kohdeapuraha Taikelta. Siinä on siis Touhusen Tuija ja Anna Kupari, työnimellä Fema. Mä en oo varma uskallanko sanoo, mitä me tehdään, koska meillä on ollut siitä vääntöö.
Diina: Mutta eksä voi sanoo, mitä se sulle on, eihän sun muitten puolesta tarvii.
Hanna: Niin, no kyllä mä edelleen oon sitä mieltä, että me tarkastellaan sukupuolta tai sukupuolen ilmenemistä, eleissä ja liikkeessä ja kehossa erityisesti. Ja me työskennellään julkisissa tiloissa ja yhteisissä tiloissa. Sillä tavalla tarkastellaan arkiliikettä ja olemista.
Diina: Mitä tarkoittaa julkisissa tiloissa?
Hanna: No nyt me ollaan oltu kirjastossa ja torilla ja kadulla. Sitten meidän on tarkoitus mennä esimerkiksi jääkiekkopeliin ja museoon. Tai museossa me käytiin jo kanssa. Ehkä tanssitunnille.
Diina: Mitkä teidän työskentelymetodit on tai mitä se työskentely tarkoittaa siellä tilassa?
Hanna: Nyt me ollaan viikon työskennelty ja taasen etsitty niitä yhteisiä metodeja ja aika paljon keskustelun kautta ja myös lähdekirjallisuuden kautta. Meillä on Butlerin Hankala sukupuoli pohjateoksena muun muassa siinä. Ja sitten me ollaan tarkkailtu ihmisiä, toisia ihmisiä kuin työryhmän ihmisiä, ja sitten me on tarkkailtu toisiamme ja itseämme liikkeessä ja ehdotettu työryhmän sisällä, kukin on ehdottanut liikkeellisiä harjoituksia tai tarkastelunäkökulmia.
Diina: Mihin tää projekti etenee, onko tästä jotain esityksiä myöhemmin?
Hanna: Joo, me tavoitellaan jonkinlaista ulostuloa, mutta ei ole vielä muotoutunut, onko jotain esityksiä vai onko työskentely itsessään esittämistä, se että me siellä julkisissa tiloissa työskennellään on jo julkinen teko vähintäänkin.
Diina: Kyllä.
Hanna: Se varmaan myös tähtää siihen, että yrittää ymmärtää, mikä merkitys on sukupuolella tai sukupuolilla, että miksi niitä erotellaan tai ei erotella, tai mikä merkitys tällä kaikella on. Tää on siis työryhmätyöskentelyä, mutta ehkä myös omassa päässä ja työskentelyssä rullaa tällaiset yhteiskunnalliset kiinnostuksenkohteet ja aihesisällöt. Että jotenkin tanssi tai liike on väline niille ulostuloille. Omassa työskentelyssä huomaan, että se tahtoo mennä niin päin, enemmän kuin että olis joku liikkeellinen konsepti, mitä lähtee tutkii. Tuleeko se enemmän jostain teatterin tai kirjallisuuden praktiikasta, en tiiä. Hieman olen teatterin parissa pyörinyt elämäni aikana, mutta en ehkä voi sanoo, että olisin minkään muun taiteen alan asiantuntija, mutta ehkä se on jonkinlaista halua ottaa kantaa asioihin maailmassa ja elämässä. Kyllähän sitä vois olla myös aktivisti tai poliitikko, tai ehkä sitä on myös aktivisti ja poliitikko samalla kun on taitelija. Määrittelen itseni sitten kuitenkin taiteen tekijäksi. Ehkä se antaa tietynlaisia vapauksia ja väyliä ilmaista.
Diina: Ja se on varmaan yks sallivimpia kategorioita, jos pitää määritellä, mitä elämässään tekee, niin sen alla voi tehdä monia asioita. Mutta toisaalta voi tulla myös leimatuks samalla, sen kategorian alla. Kyllä mä kanssa näen, että taiteilija on väkisinkin ainakin aktivisti, ellei poliitikko, tai on se varmaan myös poliitikko tietyllä tapaa. Mä yritän miettiä, onko kaikki aktivismin aiheet poliittisia... On ne varmaan, koska ne liittyy jollakin tavalla ihmisenä olemiseen ja se taas liittyy siihen yhteisiin aiheisiin. Että ehkä sitä ei pääse kiertämään mitenkään.
Hanna: Ei sitä voi väistää, etteikö kaikki taide olis poliittista, mutta sitten mä mietin sitä politiikan määritelmää, että jos se on jollain tapaa yhteisten asioiden hoitamista. Ja jos tekee taideteoksensa siitä näkökulmasta, että tää on nyt mun omakohtainen näkemys ja mä käsittelen tässä omia ajatuksia, jos sen rajaa omaan kokemukseen vahvasti, voiko sen sitten perustella, ettei tän tarvii koskee kaikkia.
Diina: Oon sitä mieltä, että kaikki, mikä on tosi henkilökohtaista ja vain mun, niin se on vain individualistinen harha. Ei yksikään ihminen ole niin uniikki, että se mitä tuntis ei olis kenenkään muun ikinä tuntemaa, tai sittenhän me ei varmaan pystyttäis puhuu mistään mitään, jos meillä ei olis yhteisiä kosketuspintoja.
Hanna: Niin... Niin mutta ehkä siinä kohtaa niitä kosketuspintoja ei hetkellisesti ole, jos joku ei ymmärrä mun taidetta.
Diina: En oo varma, että onko kyse niinkään ymmärtämisestä kuin siitä, että vetää seinän vastaan, ei edes pyri ymmärtää. Koska jos vähän antais periks seinistään, niin vois ihan hyvin löytää joitain kosketuspintoja, en tarkoita että kaikkia, mutta edes jonkun pienen palan. Niin no. Musta toi on sillain vähän sama kuin jotkut poliittiset ääriliikkeet, täytyy olla niin kategorisesti jotakin tiettyä mieltä asioista, niin ei pysty hahmottamaan, mitkä on ne asiat, joista joku muu on eri mieltä, ja mitkä ne, joista on samaa mieltä. Tai jotenkin leiriytyy jo valmiiks omaan linnaansa. Musta se on täysin taidevastainen idea, olla sillä tavalla, ettei pyrkiskään ymmärtämään tai antaa sijaa asioille, joita ei käsitä.
Hanna: Niin makunsa kullakin ja myös tarttumapintansa kullakin siinä elämänvaiheessa.
Diina: Luin just aamulla Teemu Mäen sen avoimen mielipidekirjoituksen, miks taidetta pitää tukea valtion kirstusta.
Hanna: Joo mä luin siitä neljäsosan, selasin läpi sanotaanko näin.
Diina: Joo, se on aika pitkä. Nii siinä oli yks pointti, että taide parhaillaan tarjoaa tai kyseenalaistaa poliittisia ja filosofisia käsityksiä. Mä mietin just sitä, että täytyyhän siinä katsojan olla avoin sille muutokselle ja kriittisyydelle. Mutta toisaalta, missä oon Teemun kanssa samaa mieltä, mitä enemmän sellaiselle altistuu, sen helpompi siitä tulee ja sen avoimemmin sitä ottaa vastaan. Tai sen kriittisen tarkastelun, ei välttämättä muuta mielipiteitään, mutta ainakin on avoimempi.
Hanna: Joo kyllä, ja on ehkä tietoinen ylipäätään, että joku muu ajattelee samalla tavalla tai eri tavalla tai aika monet asiat lähtee siitä tiedostamisesta, että hahmottaa että on olemassa erilaisia vaihtoehtoja ja käsityksiä.
Diina: Ja myös siitä, että tiedostaa tosi tarkkaan oman positionsa ja sen mistä se on tullut ja muotoutunut, koska kun sen tiedostaa, niin ei sen suhteen pysty olemaan täysin horjumaton. Sitä ihmettelen, mistä tulee niin voimakas tarve suojella omaa tonttia, onko niin uhattu olo?
Hanna: Sitä kans kauheesti oon miettinyt. Niin, eikö voida kuitenkin olla eri mieltä ja elää yhdessä myös, ne on kuitenkin asioita. Onhan se aika pelottavaa tietysti, että on jotain muuta kuin se mun elämä ja elinpiiri ja varsinkin, jos joku mahdollisesti kykenee horjuttamaan omaa ajattelua, koska saattaa olla, että se elämä muuttuu. Voihan se olla raskasta ja vaarallista, tietyllä tapaa. Jos taas on tottunut elää sellaisessa maailmassa niitten asioitten kanssa, sen ymmärtää, että vaikka olis raskasta ja vaarallista, se voi kuitenkin viedä elämässä eteen päin.
Diina: Ja että mun oleminen ei lakkaa siihen, että joku toinen on eri mieltä mun kanssa eikä mun toiminta tai oleminen ole millään tavalla uhattua tai pois multa.
Hanna: Kertooko se myös meidän ajasta, että koetaan, että ollaan vähän uhattuina eri suunnilta.
Diina: Nii.
Hanna: Ja toisaalta uskalletaan herkästi kommentoida ehkä somenkin takia, kun ei tarvii omalla naamallaan esittäytyä.
Diina: Toisaalta nämä alustat tällä hetkellä mahdollistaa sellaisen laajan huutelun ja maantieteellisesti tosi laajan. Joskus aiemmin jonkun jonnen huudellessa jotain torilla varmaan sai vastauksen heti vieressä olevilta, ja valtasuhteet määrittyy myös sen fyysisyyden kautta ja läheisyyden kautta. Kun taas netissä, ihminen saattaa kokee, että sillä on auktoriteettia tai valtaa, jonkun statuksen, iän tai jonkun muun kautta, ei voi tietää, eikä kukaan muukaan voi tietää, mutta se vaikuttaa siihen, miten se sanallistaa asioita. Ja toiset voi tulkita sen ihan eri tavalla ja olla tosi aggressiivisia sen suhteen. Ehkä nämä alustat ja keskustelun muodot on muuttunu, mutta keskustelukulttuuri itsessään ei ole vielä löytänyt siihen muotoon sopivaa tyyliä. Ainakaan netissä.
Hanna: Kyllä. Joo just työryhmällä istuttiin Tammelan torilla viime viikolla: yks henkilö rupes siinä kommentoimaan fossiileista, hänellä oli siihen oma teoria ja se tuli voimalla, ja muut ei oo ollenkaan ymmärtäny sitä asiaa. Kyllähän jos se olis somessa ollut, niin se keskustelu olis herättänyt huomattavasti enemmän kommentointia. Mutta me siinä kolmisteen kuunneltiin, omassa päässä kerkee sensuroimaan jo monta asiaa, ja kerkesin ajattelee, että niin en tiedä kyllä mitään fossiileista. Ehkä sellainen keskustelukulttuuri on hävinnyt, tositilanteita ei tule niin paljoa enää, koska niitä on enemmän sähköisissä viestimissä.
Hanna: Syyskuussa mä esitän siis tämän soolon, Välissä, kevyt komedia abortista ja eutanasiasta. Siinä olen esiintyjä, Fuji Hoffman on koreografina siinä, näin, tuota joo. Me ei siis osattu päättää kumpaa aihetta me käsiteltäis, pistettiin molemmat siihen samaan. Mutta, ehkä niihin löytyy myös yhtymäkohtia, sinänsä koen, että se oli ihan perusteltua. Molemmat aiheet on ilmeisesti yhteiskunnallisia, varmaan jotenkin herkkiä aina, tai niihin voi eri ihmisillä olla hyvin eriäviä mielipiteitä. Kyllähän tollaset aiheet on herkullisia käsitellä.
Diina: Onhan ne polarisoituneita varmasti.
Hanna: Ja taiteen tekijänä, jos tietää, että on mahdotonta löytää vastauksia tai yksiselitteisiä vastauksia, niin mun mielestä siinä kohtaa se on jo taiteen arvoista, käsittelyn arvoista. Itse tykkään mahdottomista aiheista, puida mahdottoman tuntuisia asioita. Myös voiko tuollaisiin aiheisiin yhdistää kepeyttä tai huumoria, se oli mielekästä koreografin kanssa tutkia sitä. Ja myös se, että vaikka tuossa teoksessa ja muutenkin työryhmän kesken voi löytyä paljonkin eriäviä käsityksiä asioista, niin sekin voi olla rikastuttavaa teokselle. Sieltä voi löytyä menetelmiä konfliktien, debatin kautta.
Diina: Niin, jos kaikesta ollaan samaa mieltä, niin tylsäähän siitä tulee, tai sitten asiat ei ole keskustelun arvoisia, jos niistä ollaan jo samaa mieltä.
Hanna: Voi olla vaikee löytää uusia näkökulmia asioihin. Ehkä sillain koen sen taiteen tekemisessä merkittävänä, että koittaa tarjota myös näkökulmia, ei pelkästään esittele asioita.
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
Hanna: Tänään oon ollut tuolla pihalla. Oltiin parkkipaikalla Hakametsän jäähallilla puistossa. Mia Tiihosen kanssa tehdään tanssielokuvaa, kahteen pekkaan, se on siis osa mun työskentelyapurahajaksoa tältä syksyltä. Me tehdään sellaista tanssielokuvaa, jolla ei ole vielä nimeä. No, meitä molempia kiinnostaa omalta osaltamme tanssielokuvan tekeminen niin sillein valikoitui tämä sisältö tai taiteen ala tähän. Mitäs mä nyt kertoisin siitä...
Diina: Mistä tää lähti?
Hanna: Se oli varmaan joku hyvä inspiraatio jonkun esityksen jälkeen. Me ensin keskusteltiin juuri kuluneesta esityksestä ja sitten se lähti omaan tekemiseen ja siihen, voisiko jotain tehdä yhdessä. Tiesin myös, että hän oli tehnyt tanssielokuvaa ja löytyi yhtymäkohtia tekemiseen. Meitä varmaan kiinnostaa molempia tanssitaiteilijanäkökulma, koska tanssielokuvaa voi tehdä elokuvantekijän näkökulmasta tai tanssijan tai jotain siltä väliltä. Jotenkin on selvästi lähtenyt rullaamaan siitä näkökulmasta, miten tehdä tanssielokuvaa niin kuin tanssiteosta. Se on ehkä tässä tutkimuskohta. Sitten yks tutkimuskohta on, mitä se tanssielokuva ylipäätään on, mitä se on ollut historiassa. Meillä on inspiraation lähteenä ollut vanhoja avant-garde tanssielokuvia, ainakin Maya Derenin elokuvia ollaan katottu. Sitten tähän kyseiseen teokseen ollaan katottu myös action-elokuvia, tai yhden ainakin tällaisen scifi-action-elokuvan, josta me ollaan aika vahvasti inspiroiduttu. Tässä vaiheessa on tulossa joku arjen supersankari, ja siinä elokuvassa ehkä toteutuu action-kohtauksia ja elementtejä. Meillä on ollut oman tutkimuksen alla first person -perspektiivi, mitä jos se tanssija tai esiintyjä itse on kuvaaja ja kokija ja näkijä. Mulla on ollut kamera kiinni eri paikoissa, kehossa myös.
Diina: Onko teillä jotkut tietyt roolit vai teettekö kumpikin samoja asioita?
Hanna: No kyllä me työparina selvästi työskennellään, sekin on sellainen, mikä muokkaantuu. Me nyt vasta toista viikkoa työskennellään yhdessä. Selkeesti Mialla on enemmän elokuvatekninen asiantuntemus, mä olen valikoitunut esiintyjän rooliin ja Mia ohjaajan rooliin. Me ollaan myös sovittu et tehdään editointi jollain tapaa yhdessä, mutta Mialla on varmasti myös siitä enemmän kokemusta. Mä nyt sitten olen se esiintyjä siinä elokuvassa.
Hanna: No viime viikolla mä tein sitten toista prokkista, joka tähän työskentelyyn sisältyy. Saatiin myös kohdeapuraha Taikelta. Siinä on siis Touhusen Tuija ja Anna Kupari, työnimellä Fema. Mä en oo varma uskallanko sanoo, mitä me tehdään, koska meillä on ollut siitä vääntöö.
Diina: Mutta eksä voi sanoo, mitä se sulle on, eihän sun muitten puolesta tarvii.
Hanna: Niin, no kyllä mä edelleen oon sitä mieltä, että me tarkastellaan sukupuolta tai sukupuolen ilmenemistä, eleissä ja liikkeessä ja kehossa erityisesti. Ja me työskennellään julkisissa tiloissa ja yhteisissä tiloissa. Sillä tavalla tarkastellaan arkiliikettä ja olemista.
Diina: Mitä tarkoittaa julkisissa tiloissa?
Hanna: No nyt me ollaan oltu kirjastossa ja torilla ja kadulla. Sitten meidän on tarkoitus mennä esimerkiksi jääkiekkopeliin ja museoon. Tai museossa me käytiin jo kanssa. Ehkä tanssitunnille.
Diina: Mitkä teidän työskentelymetodit on tai mitä se työskentely tarkoittaa siellä tilassa?
Hanna: Nyt me ollaan viikon työskennelty ja taasen etsitty niitä yhteisiä metodeja ja aika paljon keskustelun kautta ja myös lähdekirjallisuuden kautta. Meillä on Butlerin Hankala sukupuoli pohjateoksena muun muassa siinä. Ja sitten me ollaan tarkkailtu ihmisiä, toisia ihmisiä kuin työryhmän ihmisiä, ja sitten me on tarkkailtu toisiamme ja itseämme liikkeessä ja ehdotettu työryhmän sisällä, kukin on ehdottanut liikkeellisiä harjoituksia tai tarkastelunäkökulmia.
Diina: Mihin tää projekti etenee, onko tästä jotain esityksiä myöhemmin?
Hanna: Joo, me tavoitellaan jonkinlaista ulostuloa, mutta ei ole vielä muotoutunut, onko jotain esityksiä vai onko työskentely itsessään esittämistä, se että me siellä julkisissa tiloissa työskennellään on jo julkinen teko vähintäänkin.
Diina: Kyllä.
Hanna: Se varmaan myös tähtää siihen, että yrittää ymmärtää, mikä merkitys on sukupuolella tai sukupuolilla, että miksi niitä erotellaan tai ei erotella, tai mikä merkitys tällä kaikella on. Tää on siis työryhmätyöskentelyä, mutta ehkä myös omassa päässä ja työskentelyssä rullaa tällaiset yhteiskunnalliset kiinnostuksenkohteet ja aihesisällöt. Että jotenkin tanssi tai liike on väline niille ulostuloille. Omassa työskentelyssä huomaan, että se tahtoo mennä niin päin, enemmän kuin että olis joku liikkeellinen konsepti, mitä lähtee tutkii. Tuleeko se enemmän jostain teatterin tai kirjallisuuden praktiikasta, en tiiä. Hieman olen teatterin parissa pyörinyt elämäni aikana, mutta en ehkä voi sanoo, että olisin minkään muun taiteen alan asiantuntija, mutta ehkä se on jonkinlaista halua ottaa kantaa asioihin maailmassa ja elämässä. Kyllähän sitä vois olla myös aktivisti tai poliitikko, tai ehkä sitä on myös aktivisti ja poliitikko samalla kun on taitelija. Määrittelen itseni sitten kuitenkin taiteen tekijäksi. Ehkä se antaa tietynlaisia vapauksia ja väyliä ilmaista.
Diina: Ja se on varmaan yks sallivimpia kategorioita, jos pitää määritellä, mitä elämässään tekee, niin sen alla voi tehdä monia asioita. Mutta toisaalta voi tulla myös leimatuks samalla, sen kategorian alla. Kyllä mä kanssa näen, että taiteilija on väkisinkin ainakin aktivisti, ellei poliitikko, tai on se varmaan myös poliitikko tietyllä tapaa. Mä yritän miettiä, onko kaikki aktivismin aiheet poliittisia... On ne varmaan, koska ne liittyy jollakin tavalla ihmisenä olemiseen ja se taas liittyy siihen yhteisiin aiheisiin. Että ehkä sitä ei pääse kiertämään mitenkään.
Hanna: Ei sitä voi väistää, etteikö kaikki taide olis poliittista, mutta sitten mä mietin sitä politiikan määritelmää, että jos se on jollain tapaa yhteisten asioiden hoitamista. Ja jos tekee taideteoksensa siitä näkökulmasta, että tää on nyt mun omakohtainen näkemys ja mä käsittelen tässä omia ajatuksia, jos sen rajaa omaan kokemukseen vahvasti, voiko sen sitten perustella, ettei tän tarvii koskee kaikkia.
Diina: Oon sitä mieltä, että kaikki, mikä on tosi henkilökohtaista ja vain mun, niin se on vain individualistinen harha. Ei yksikään ihminen ole niin uniikki, että se mitä tuntis ei olis kenenkään muun ikinä tuntemaa, tai sittenhän me ei varmaan pystyttäis puhuu mistään mitään, jos meillä ei olis yhteisiä kosketuspintoja.
Hanna: Niin... Niin mutta ehkä siinä kohtaa niitä kosketuspintoja ei hetkellisesti ole, jos joku ei ymmärrä mun taidetta.
Diina: En oo varma, että onko kyse niinkään ymmärtämisestä kuin siitä, että vetää seinän vastaan, ei edes pyri ymmärtää. Koska jos vähän antais periks seinistään, niin vois ihan hyvin löytää joitain kosketuspintoja, en tarkoita että kaikkia, mutta edes jonkun pienen palan. Niin no. Musta toi on sillain vähän sama kuin jotkut poliittiset ääriliikkeet, täytyy olla niin kategorisesti jotakin tiettyä mieltä asioista, niin ei pysty hahmottamaan, mitkä on ne asiat, joista joku muu on eri mieltä, ja mitkä ne, joista on samaa mieltä. Tai jotenkin leiriytyy jo valmiiks omaan linnaansa. Musta se on täysin taidevastainen idea, olla sillä tavalla, ettei pyrkiskään ymmärtämään tai antaa sijaa asioille, joita ei käsitä.
Hanna: Niin makunsa kullakin ja myös tarttumapintansa kullakin siinä elämänvaiheessa.
Diina: Luin just aamulla Teemu Mäen sen avoimen mielipidekirjoituksen, miks taidetta pitää tukea valtion kirstusta.
Hanna: Joo mä luin siitä neljäsosan, selasin läpi sanotaanko näin.
Diina: Joo, se on aika pitkä. Nii siinä oli yks pointti, että taide parhaillaan tarjoaa tai kyseenalaistaa poliittisia ja filosofisia käsityksiä. Mä mietin just sitä, että täytyyhän siinä katsojan olla avoin sille muutokselle ja kriittisyydelle. Mutta toisaalta, missä oon Teemun kanssa samaa mieltä, mitä enemmän sellaiselle altistuu, sen helpompi siitä tulee ja sen avoimemmin sitä ottaa vastaan. Tai sen kriittisen tarkastelun, ei välttämättä muuta mielipiteitään, mutta ainakin on avoimempi.
Hanna: Joo kyllä, ja on ehkä tietoinen ylipäätään, että joku muu ajattelee samalla tavalla tai eri tavalla tai aika monet asiat lähtee siitä tiedostamisesta, että hahmottaa että on olemassa erilaisia vaihtoehtoja ja käsityksiä.
Diina: Ja myös siitä, että tiedostaa tosi tarkkaan oman positionsa ja sen mistä se on tullut ja muotoutunut, koska kun sen tiedostaa, niin ei sen suhteen pysty olemaan täysin horjumaton. Sitä ihmettelen, mistä tulee niin voimakas tarve suojella omaa tonttia, onko niin uhattu olo?
Hanna: Sitä kans kauheesti oon miettinyt. Niin, eikö voida kuitenkin olla eri mieltä ja elää yhdessä myös, ne on kuitenkin asioita. Onhan se aika pelottavaa tietysti, että on jotain muuta kuin se mun elämä ja elinpiiri ja varsinkin, jos joku mahdollisesti kykenee horjuttamaan omaa ajattelua, koska saattaa olla, että se elämä muuttuu. Voihan se olla raskasta ja vaarallista, tietyllä tapaa. Jos taas on tottunut elää sellaisessa maailmassa niitten asioitten kanssa, sen ymmärtää, että vaikka olis raskasta ja vaarallista, se voi kuitenkin viedä elämässä eteen päin.
Diina: Ja että mun oleminen ei lakkaa siihen, että joku toinen on eri mieltä mun kanssa eikä mun toiminta tai oleminen ole millään tavalla uhattua tai pois multa.
Hanna: Kertooko se myös meidän ajasta, että koetaan, että ollaan vähän uhattuina eri suunnilta.
Diina: Nii.
Hanna: Ja toisaalta uskalletaan herkästi kommentoida ehkä somenkin takia, kun ei tarvii omalla naamallaan esittäytyä.
Diina: Toisaalta nämä alustat tällä hetkellä mahdollistaa sellaisen laajan huutelun ja maantieteellisesti tosi laajan. Joskus aiemmin jonkun jonnen huudellessa jotain torilla varmaan sai vastauksen heti vieressä olevilta, ja valtasuhteet määrittyy myös sen fyysisyyden kautta ja läheisyyden kautta. Kun taas netissä, ihminen saattaa kokee, että sillä on auktoriteettia tai valtaa, jonkun statuksen, iän tai jonkun muun kautta, ei voi tietää, eikä kukaan muukaan voi tietää, mutta se vaikuttaa siihen, miten se sanallistaa asioita. Ja toiset voi tulkita sen ihan eri tavalla ja olla tosi aggressiivisia sen suhteen. Ehkä nämä alustat ja keskustelun muodot on muuttunu, mutta keskustelukulttuuri itsessään ei ole vielä löytänyt siihen muotoon sopivaa tyyliä. Ainakaan netissä.
Hanna: Kyllä. Joo just työryhmällä istuttiin Tammelan torilla viime viikolla: yks henkilö rupes siinä kommentoimaan fossiileista, hänellä oli siihen oma teoria ja se tuli voimalla, ja muut ei oo ollenkaan ymmärtäny sitä asiaa. Kyllähän jos se olis somessa ollut, niin se keskustelu olis herättänyt huomattavasti enemmän kommentointia. Mutta me siinä kolmisteen kuunneltiin, omassa päässä kerkee sensuroimaan jo monta asiaa, ja kerkesin ajattelee, että niin en tiedä kyllä mitään fossiileista. Ehkä sellainen keskustelukulttuuri on hävinnyt, tositilanteita ei tule niin paljoa enää, koska niitä on enemmän sähköisissä viestimissä.
Hanna: Syyskuussa mä esitän siis tämän soolon, Välissä, kevyt komedia abortista ja eutanasiasta. Siinä olen esiintyjä, Fuji Hoffman on koreografina siinä, näin, tuota joo. Me ei siis osattu päättää kumpaa aihetta me käsiteltäis, pistettiin molemmat siihen samaan. Mutta, ehkä niihin löytyy myös yhtymäkohtia, sinänsä koen, että se oli ihan perusteltua. Molemmat aiheet on ilmeisesti yhteiskunnallisia, varmaan jotenkin herkkiä aina, tai niihin voi eri ihmisillä olla hyvin eriäviä mielipiteitä. Kyllähän tollaset aiheet on herkullisia käsitellä.
Diina: Onhan ne polarisoituneita varmasti.
Hanna: Ja taiteen tekijänä, jos tietää, että on mahdotonta löytää vastauksia tai yksiselitteisiä vastauksia, niin mun mielestä siinä kohtaa se on jo taiteen arvoista, käsittelyn arvoista. Itse tykkään mahdottomista aiheista, puida mahdottoman tuntuisia asioita. Myös voiko tuollaisiin aiheisiin yhdistää kepeyttä tai huumoria, se oli mielekästä koreografin kanssa tutkia sitä. Ja myös se, että vaikka tuossa teoksessa ja muutenkin työryhmän kesken voi löytyä paljonkin eriäviä käsityksiä asioista, niin sekin voi olla rikastuttavaa teokselle. Sieltä voi löytyä menetelmiä konfliktien, debatin kautta.
Diina: Niin, jos kaikesta ollaan samaa mieltä, niin tylsäähän siitä tulee, tai sitten asiat ei ole keskustelun arvoisia, jos niistä ollaan jo samaa mieltä.
Hanna: Voi olla vaikee löytää uusia näkökulmia asioihin. Ehkä sillain koen sen taiteen tekemisessä merkittävänä, että koittaa tarjota myös näkökulmia, ei pelkästään esittele asioita.
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
maanantai 20. elokuuta 2018
En ole kiinnostunut yksinäisyydestä
Esittelyssä Nelli Ojapalo. Nellin taiteellinen jälki on nähtävissä koreografin assistentin roolissa Teatteri Telakan ja Teatteri Vanha Jukon yhteisproduktiossa Sunnuntai (ensi-ilta elokuun lopussa) sekä koreografin roolissa musikaalissa Rent Riihimäen Nuorisoteatterissa (ensi-ilta lokakuussa). Lisäksi Nelli toimii Liikelaiturin juhlavuoden ohjelmiston tuottajana.
Nelli: Tää on jännittävä vaihe, kun ajattelee tällein työnäkökulmasta, teos (Plastic) alkaa valmistua. Jotenkin sellainen ikuisuushaaste et sietää keskeneräisyyttä. Alussa ajattelee, että ihanaa, on tosi paljon aikaa. Ja onkin ollut tosi paljon aikaa, kauhean tuotteliaita ollaan oltu siihen nähden. Myös se, että käytänkö tehokkaasti aikaa, joku sellainen, että onko tämä laadukasta, jännä kritiikki on ehkä oman pään sisällä. Tai siis oman pään sisällähän se on, ei ole mitään laatuvaatimuksia. Ja laatuhan on itsekritiikkiä. Tai kun on se tila ja on aikaa ja on resurssit niin hyvin kuin voi olla, niin sitten alkaa pelkäämään sen puolesta. Jonkun muun oman jutun kanssa ajattelee, kun ei ole rahaa, tehdään vähän jotenkin parhaiten miten pystyy. Ja sitten kun onkin tosi hyvät puitteet, niin miettii, hyödynnänkö kaiken potentiaalin, mitä on.
Diina: Kyllä mä ymmärrän ton täysin.
Nelli: Joku tyytyminen, tyytyväisyys...
Diina: Mutta oon tavannu myös ihmisen, joka on tehnyt yhtä teosta kymmenen vuotta, ja pitänyt siitä pari demoa. Vaikka meillä on paine tehdä kahdessa kuukaudessa valmis teos, jossa on valot ja äänet ja kaikki, niin kukaan ei tee niin. Pitää aina suhteuttaa siihen. Sitä vaatii itseltään paljon, koska on tottunut työskentelemään niin.
Nelli: Sehän on jotenkin kentän tapa, siihenhän meidät on ajettu, nopeaan työskentelyyn lyhytkestoisilla esityskausilla. Ja suurin syy on se, ettei ole pitkäaikaista rahoitusta. Eihän kukaan voikaan pitää mitään esitystä kahta kuukautta ohjelmistossa, jos ei siitä pysty maksamaan palkkaa.
Diina: Eikä sitä jaksa myöskään markkinoida, koska itsehän senkin tekee. Mulla tyssää enemmän just tuottamiseen.
Nelli: Siinä joutuu tekemään kolmea eri duunia samaan aikaan. Ja on välillä hankala erottaa, koska tekee mitäkin työtä, milloin on missäkin roolissa, oonko nyt tää taiteilija vai tuottaja vai puvustaja-visualisti.
Diina: Mulle tulee ainakin se, että ei mua kiinnosta oikein ne muut roolit. Sitten alkaa tinkimään muusta.
Nelli: Taiteilijuus ei nykyään ole enää sellaista, että sä oot joku suuri auteur, jolla on suuri praktiikka ja suuri visio. Vaan taiteilija on nykyään se, jolla on kymmenen narua kädessä ja se vetelee niistä. Tai nyt on sellainen tunne tai käsitys. Tässä saa olla monessa roolissa. Mutta kyllä mä siitä tuottamisestakin pidän, mutta en haluais sitä pelkästään tehdä, tai sitten se vaatii vastapainokseen jonkun taiteellisen työn.
Nelli: Moi vaan Kulttuurirahaston Pirkanmaan jaosto, oon tosi kiinnostunut vuosijuhlan jälkeen näkemään, millaista taidetta he tukee. Koska en nyt tiedä ketään, joka sieltä olis apurahoja saanut.
Diina: Onko sieltä ylipäätään kukaan ikinä saanut mitään?
Nelli: On baletin mestarikursseja varten. Missä on nykytanssin, nykysirkuksen, performanssin, esittävien taiteiden tukeminen Pirkanmaalla? Oon huolissani, eikö sitä osaamista arvosteta ja tunnisteta. Kuka on se asiantuntijaelin, joka siellä lukee? Ja kun se on anonyymiä, kyllä mä ymmärrän senkin. Musta oli todella mielenkiintoista, Valtteri Raekallio oli just julkaissut Facebookissa Oneironin... ollut läpinäkyvä sen suhteen, että tällein me tuotettiin, tällaisia avustuksia me saatiin. Ei ihme, että pelätään freelance-kentälle jäämistä, joutuu elämään apurahojen turvin, koska se on
niin verhottua ja salaista ja ei tiedetä. Eihän kukaan halua elää sellaisen pelon kanssa. Se on hämmentävää, että mitä tuetaan.
Diina: Sehän se onkin ollut, ettei SKR ole Pirkanmaalla tukenut (tanssitaidetta).
Nelli: Katsoin viime vuoden osalta, mitä ne oli tukeneet, niin kaksi baletin mestarikurssia, matka-apurahoja. Ja joo, kyllä, hyvä, se on tosi tärkeää, mutta jos mä hakisin, esimerkiksi haluaisin lähteä kuukaudeksi Wieniin Impulstanssiin, käyn viis kurssia sinä aikana ja se on musta ihan yhtä verrannollinen, että saisko sellaiseen? Onko se sitten, että ei tueta taiteellista työskentelyä? Kauheeta, kun pitää miettiä, että tämä minun kehollinen tutkimukseni ei ole yhtä arvostettua kuin joku klassinen. Tulee semmoinen eriarvoistettu olo.
Diina: Mietin sitäkin, että se voi olla joku random juttukin, mikä vaikuttaa tosi paljon. Vaikka, että siellä on joku yksi yhteinen työryhmä, joka koostuu pääasiassa ihan muiden alojen asiantuntijoista.
Nelli: Niin se varmaan on, että ei ole asiantuntemusta. Tuntuu, että nykytaide on vielä kuitenkin... niin ehkei tarvii syyttää vain yhtä osastoo, mutta nykytaiteella on vielä... sen arvoa ei nähdä, että sitä kannattais tukea.
Diina: Se on vielä uusi, siis sillä tavalla suhteellisen uusi ja ei niin näkyvä. Mutta myös kääntäen, koska rahoitusta ei ole, niin eihän se näykään.
Nelli: Niin. Tässä menee oravanpyörässä. Oma rahoitusosuus pitäis olla ihan järkyttävän iso, että sais edes pienen siivun.
Diina: Edelleenkin, jos mä oon itseni tuottaja, työskentelen kuukauden Liikelaiturilla, teen yhden Facebook-tapahtuman, pidän demon, niin minne se näkyy. Hyvässä tapauksessa joku Aamulehti kirjoittaa kaksi riviä menovinkkiä.
Nelli: Se ei mahdollista pitkäjänteistä ja pitkäkestoista työskentelyä.
Diina: Eikä mitenkään alan eteen päin viemistä. Henkilökohtaisesti sellaista pitkäjänteistä työskentelyä, mutta ala kokonaisuutena ei mene myöskään sillä eteen päin, että siellä on kuukausi yhdellä ja toinen toisella.
Nelli: Niin, kyllä.
Diina: Tai pitäis olla joku organisaatio, mikä nyt näyttää siltä, että Liikelaituri tai aluekeskus vähän on - sellainen rakenne, jonka alla asiat näkyy.
Nelli: Ja toki miten halutaan profiloitua. Jos puhutaan jostain marginaalissa toimimisesta, joku underground, mutta kyllä undergroundkin voi olla sellaista, että ihmiset tietää siitä. Eihän marginaalissa toimiminen tarkoita sitä, ettei kukaan huomaa. Tehdään kokeilevampaa, mutta silti korkealla työmoraalilla ja korkealla taideasiantuntemuksella.
Diina: Siinäkin voi olla vain aika. Vuosi sitten huomattiin, että meillä oli [O]:ssa sellaista jengiä, jotka ei olleet ikinä käyneet Liikelaiturilla. Oli tosi kivaa, että ihan tuntemattomat tyypit löytää sinne. Jotkut oli tulleet ihan kadulta: ”me asutaan tossa vieressä, katsottiin, että tossa on kyltti, tultiin katsoo.” Tosi kiva kuitenkin, voi olla että ajankin kanssa tulee tutummaksi.
Nelli: Kyllä varmasti ja toihan, että on tila, joka on juurtunut, se mahdollistaa sen, että on joku ankkuripaikka. Se on ihmisillä mielessä, ettei ole aina, että missä se tapahtuu ja ei oikein löydä.
Diina: Kyllä se on toi fyysinen paikka.
Nelli: On, on, se on tosi tärkee. Siis se onkin ihan en nyt sano henkireikä, mutta tietynlainen keskus. Ja tosi, tosi hyvä ja hienoa, että se on, koska ei sellaisiakaan ole joka paikassa.
Nelli: Sitten oli tämä koreografin käsite. Oon pohtinut sitä tosi paljon tämän prokkiksen kautta. Tuntuu, että itseä kiinnostaa paljon enemmän kollektiivinen tekijyys kuin olla sellainen auteur-hahmo, joka antaa suuren viisauden ja suuren tiedon tanssijoiden käytettäväksi. Mekin ollaan työskennelty ohjattujen improvisatoristen tehtävien kautta, lähdetty luomaan liikkeellistä materiaalia,
liikkeellistä kieltä teokseen. Sitten tulee se, että mikä on nykypäivän koreografin käsite. Ei välttämättä enää koreografi, siksi tykkään puhua ohjaajasta. Se on kuvailevampi sana.
Diina: Mä taas näen, että toi on Suomen ihan sellaiset kalkkeutuneet kuviot, että koreografi on joku Jorma Uotinen -tyyppinen, koska meidän referenssi on se.
Nelli: Ja sitten, jos sanon itseäni koreografiks, niin en näe itseäni Uotisen kanssa samassa...
Diina: Niin, ei tietenkään.
Nelli: Enkä halua käyttää itsestäni sanaa koreografi.
Diina: Mutta taas niitä työskentelyesimerkkejä, kun miettii on jotain Jérôme Beliä, Meg Stuartia ja muita, jotka työskentelee ihan erilaisista lähtökohdista, ja on konseptitaidetta, on ryhmästä lähtevää ohjausta, niin kuin myös teatteripuolella, niin onhan se. Mulla on itsellä ollut ongelmana, onko se mitä mä teen tanssia, koska en sinänsä tee askeleita musiikin tahtiin.
Nelli: Askeleita musiikkiin ja laske niitä.
Diina: Mutta tavallaan joo, voin puhua... mitä muuta se olis? Ei mulla ole parempia sanoja sille, mitä se on. Tunnistan sen, että käsitys tanssi on eri kuin se mitä teen, mutta toisaalta kaikkialla muualla se on edelleen tanssi ja se on edelleen koreografiaa.
Nelli: Kyllä.
Diina: Mutta taas aika.
Nelli: Aika ja niin kuin sanoit niin, mikä meidän referenssipiste sille on. Musta se on nopeasti nähty joku sellainen, että vii, kuu, sei, kaa liike, liike liike. Se on helppo katsoa ja unohtaa. Kuin että luoda joku maailma tai liikkumisen tapa tai olemisen tapa lavalla johonkin teemaan, niin kiinnostaa enemmän.
Diina: Niin, joo ei liikkeet itsessään ole kiinnostavia.
Nelli: Tai kyllähän liikkeitä voi tehdä kuka vaan ja miten vaan ja toki sulla täytyy olla jonkunlainen käsitys kehon mahdollisuuksista. On ihan kiinnostavaa treenata välillä jotain todella puhtaasti jazzia tai nykäriä tai balettia. Näen sen treenimuotona ja hyväksyn sen ja tunnistan sen mahdollisuuden. Mutta puhtaasti esitysmuotona... niin ehkä omassa tekijyydessäni haluan tuoda jotain muuta siihen rinnalle.
Diina: Niin, tai jos sen tekis täysin itsetietoisesti, niin siitä vois tehdä sen jutun. Mutta se olis ehkä parodinen, sarkastinen, ironinen lähestymistapa. Tavallaan, että sitä ei ota annettuna, se on mun mielestä se pointti, kyllä sitä voi tehdä.
Nelli: Tai että mietit, että se on valinta. Että oot tehnyt valinnan, miksi tässä tehdään näin. Ja vaikka puhun kollektiivisesta työskentelystä tän Plasticinkin kohdalla, niin lopulta kaikki ne valinnat on mun, kyllä siinä koreografin tittelissä on se vastuu.
Diina: Joo, totta kai.
Nelli: Tai minä kannan niin hyvässä kuin huonossakin. Niin se vastuu on minun.
Diina: Ja voi olla myös työryhmiä, joissa vastuu on jaettu, mutta se vaatii sen, että koko porukka on samalla viivalla.
Nelli: On, ja se pitää puhua auki.
Diina: Herkästi sellaisessa tasaryhmätyöskentelyssä se rooli kuitenkin...
Nelli: Se liukuu
Diina: Joko vahingossa tai sitten joku ottaa sen. Se on tosi herkkätulkinainen juttu.
Nelli: Se on niin helppoa, jos joku on nimetty siihen asiaan, sitten sulla on toi tontti ja mulla on tää tontti ja me toimitaan näistä.
Diina: Se on sellainen skaala. Että on koreografi, joka antaa kaiken matskun eteen eikä mitään tulkinnanvaraa, ja toinen ääripää ihan ryhmätyöskentely, jossa roolit jakautuu aivan tasaisesti, niin siinä on koko skaala välissä. Ei se ole joko tai, vaan mitä tahansa siltä väliltä. Ja aika monella se varmaan nykyään on enemmän tässä päässä kuin siinä ison koreografin päässä.
Nelli: Ja sellaisessa tilanteessa, missä se menee enemmän kohti kollektiivista tai jaettua tekijyyttä, se hälventää mun mielestä jotain, että ei tule eikä ole isoja nimiä. Nelli Ojapalo ei ole suuri koreografi, koska hän on niin...
Diina: Mutta ryhmä itsessään voi silti olla aika näkyvä ja tunnistettu ja tunnustettu.
Nelli: Mutta siitä ei tule henkilöitynyt yhteen ihmiseen. Sen se karsii. Mikä on hyväkin suunta, ettei ole glorifioitua henkilötaiteilijaa, vaan siellä keskuksessa on ehkä joku työ tai työskentely tai työskentelytavat tai taiteellinen näkemys.
Diina: Ja taas markkinoinnin ja tuottamisen näkökulmasta on huomattavasti helpompaa myydä jotakin, jossa on joku nimi, vaikka se oliskin vain referenssi, rooli. Riippumatta siitä, mikä lopputulos on, niin jos se on henkilöitynyttä, se on monesti myös helpompi vastaanottaa. Jos nimi vaihtuu ja ryhmä vaihtuu koko ajan, niin se on yhtäkkiä tosi sekavaa. Just se että, jos ei olis Liikelaituria ja kaikki asiat olis täällä ympäriinsä, niin kukan ei tietäis mitään.
Nelli: Se on ihan totta, että joku nimi täytyy kehitellä tai antaa.
Diina: Luulen, että itsensä on helpompi pyyhkiä pois, kun on jo tehnyt näkyväksi, kun rahoitusta saa ja prokkiksia tulee ja yleisö tietää nimen. Jos katsoo, mitä noita helsinkiläisiä on, jotka työskentelee aika samankaltaisista lähtökohdista, tekee ryhmässä ja keskenään, nimet alkaa olla näkyviä, ne pyörii jatkuvasti, vaikka ne oliskin osana työryhmää, ei niitten tarvii enää markkinoida itseään, ihmiset tulee silti katsomaan.
Nelli: Se on mun mielestä vaan niin paljon mukavampaa ja turvallisempaa työskennellä niin, ettei koe, että olis yksin.
Diina: Niin.
Nelli: En ole kiinnostunut yksinäisyydestä vaan ehkä enemmän siitä jaetusta tekijyydestä.
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
Nelli: Tää on jännittävä vaihe, kun ajattelee tällein työnäkökulmasta, teos (Plastic) alkaa valmistua. Jotenkin sellainen ikuisuushaaste et sietää keskeneräisyyttä. Alussa ajattelee, että ihanaa, on tosi paljon aikaa. Ja onkin ollut tosi paljon aikaa, kauhean tuotteliaita ollaan oltu siihen nähden. Myös se, että käytänkö tehokkaasti aikaa, joku sellainen, että onko tämä laadukasta, jännä kritiikki on ehkä oman pään sisällä. Tai siis oman pään sisällähän se on, ei ole mitään laatuvaatimuksia. Ja laatuhan on itsekritiikkiä. Tai kun on se tila ja on aikaa ja on resurssit niin hyvin kuin voi olla, niin sitten alkaa pelkäämään sen puolesta. Jonkun muun oman jutun kanssa ajattelee, kun ei ole rahaa, tehdään vähän jotenkin parhaiten miten pystyy. Ja sitten kun onkin tosi hyvät puitteet, niin miettii, hyödynnänkö kaiken potentiaalin, mitä on.
Diina: Kyllä mä ymmärrän ton täysin.
Nelli: Joku tyytyminen, tyytyväisyys...
Diina: Mutta oon tavannu myös ihmisen, joka on tehnyt yhtä teosta kymmenen vuotta, ja pitänyt siitä pari demoa. Vaikka meillä on paine tehdä kahdessa kuukaudessa valmis teos, jossa on valot ja äänet ja kaikki, niin kukaan ei tee niin. Pitää aina suhteuttaa siihen. Sitä vaatii itseltään paljon, koska on tottunut työskentelemään niin.
Nelli: Sehän on jotenkin kentän tapa, siihenhän meidät on ajettu, nopeaan työskentelyyn lyhytkestoisilla esityskausilla. Ja suurin syy on se, ettei ole pitkäaikaista rahoitusta. Eihän kukaan voikaan pitää mitään esitystä kahta kuukautta ohjelmistossa, jos ei siitä pysty maksamaan palkkaa.
Diina: Eikä sitä jaksa myöskään markkinoida, koska itsehän senkin tekee. Mulla tyssää enemmän just tuottamiseen.
Nelli: Siinä joutuu tekemään kolmea eri duunia samaan aikaan. Ja on välillä hankala erottaa, koska tekee mitäkin työtä, milloin on missäkin roolissa, oonko nyt tää taiteilija vai tuottaja vai puvustaja-visualisti.
Diina: Mulle tulee ainakin se, että ei mua kiinnosta oikein ne muut roolit. Sitten alkaa tinkimään muusta.
Nelli: Taiteilijuus ei nykyään ole enää sellaista, että sä oot joku suuri auteur, jolla on suuri praktiikka ja suuri visio. Vaan taiteilija on nykyään se, jolla on kymmenen narua kädessä ja se vetelee niistä. Tai nyt on sellainen tunne tai käsitys. Tässä saa olla monessa roolissa. Mutta kyllä mä siitä tuottamisestakin pidän, mutta en haluais sitä pelkästään tehdä, tai sitten se vaatii vastapainokseen jonkun taiteellisen työn.
Nelli: Moi vaan Kulttuurirahaston Pirkanmaan jaosto, oon tosi kiinnostunut vuosijuhlan jälkeen näkemään, millaista taidetta he tukee. Koska en nyt tiedä ketään, joka sieltä olis apurahoja saanut.
Diina: Onko sieltä ylipäätään kukaan ikinä saanut mitään?
Nelli: On baletin mestarikursseja varten. Missä on nykytanssin, nykysirkuksen, performanssin, esittävien taiteiden tukeminen Pirkanmaalla? Oon huolissani, eikö sitä osaamista arvosteta ja tunnisteta. Kuka on se asiantuntijaelin, joka siellä lukee? Ja kun se on anonyymiä, kyllä mä ymmärrän senkin. Musta oli todella mielenkiintoista, Valtteri Raekallio oli just julkaissut Facebookissa Oneironin... ollut läpinäkyvä sen suhteen, että tällein me tuotettiin, tällaisia avustuksia me saatiin. Ei ihme, että pelätään freelance-kentälle jäämistä, joutuu elämään apurahojen turvin, koska se on
niin verhottua ja salaista ja ei tiedetä. Eihän kukaan halua elää sellaisen pelon kanssa. Se on hämmentävää, että mitä tuetaan.
Diina: Sehän se onkin ollut, ettei SKR ole Pirkanmaalla tukenut (tanssitaidetta).
Nelli: Katsoin viime vuoden osalta, mitä ne oli tukeneet, niin kaksi baletin mestarikurssia, matka-apurahoja. Ja joo, kyllä, hyvä, se on tosi tärkeää, mutta jos mä hakisin, esimerkiksi haluaisin lähteä kuukaudeksi Wieniin Impulstanssiin, käyn viis kurssia sinä aikana ja se on musta ihan yhtä verrannollinen, että saisko sellaiseen? Onko se sitten, että ei tueta taiteellista työskentelyä? Kauheeta, kun pitää miettiä, että tämä minun kehollinen tutkimukseni ei ole yhtä arvostettua kuin joku klassinen. Tulee semmoinen eriarvoistettu olo.
Diina: Mietin sitäkin, että se voi olla joku random juttukin, mikä vaikuttaa tosi paljon. Vaikka, että siellä on joku yksi yhteinen työryhmä, joka koostuu pääasiassa ihan muiden alojen asiantuntijoista.
Nelli: Niin se varmaan on, että ei ole asiantuntemusta. Tuntuu, että nykytaide on vielä kuitenkin... niin ehkei tarvii syyttää vain yhtä osastoo, mutta nykytaiteella on vielä... sen arvoa ei nähdä, että sitä kannattais tukea.
Diina: Se on vielä uusi, siis sillä tavalla suhteellisen uusi ja ei niin näkyvä. Mutta myös kääntäen, koska rahoitusta ei ole, niin eihän se näykään.
Nelli: Niin. Tässä menee oravanpyörässä. Oma rahoitusosuus pitäis olla ihan järkyttävän iso, että sais edes pienen siivun.
Diina: Edelleenkin, jos mä oon itseni tuottaja, työskentelen kuukauden Liikelaiturilla, teen yhden Facebook-tapahtuman, pidän demon, niin minne se näkyy. Hyvässä tapauksessa joku Aamulehti kirjoittaa kaksi riviä menovinkkiä.
Nelli: Se ei mahdollista pitkäjänteistä ja pitkäkestoista työskentelyä.
Diina: Eikä mitenkään alan eteen päin viemistä. Henkilökohtaisesti sellaista pitkäjänteistä työskentelyä, mutta ala kokonaisuutena ei mene myöskään sillä eteen päin, että siellä on kuukausi yhdellä ja toinen toisella.
Nelli: Niin, kyllä.
Diina: Tai pitäis olla joku organisaatio, mikä nyt näyttää siltä, että Liikelaituri tai aluekeskus vähän on - sellainen rakenne, jonka alla asiat näkyy.
Nelli: Ja toki miten halutaan profiloitua. Jos puhutaan jostain marginaalissa toimimisesta, joku underground, mutta kyllä undergroundkin voi olla sellaista, että ihmiset tietää siitä. Eihän marginaalissa toimiminen tarkoita sitä, ettei kukaan huomaa. Tehdään kokeilevampaa, mutta silti korkealla työmoraalilla ja korkealla taideasiantuntemuksella.
Diina: Siinäkin voi olla vain aika. Vuosi sitten huomattiin, että meillä oli [O]:ssa sellaista jengiä, jotka ei olleet ikinä käyneet Liikelaiturilla. Oli tosi kivaa, että ihan tuntemattomat tyypit löytää sinne. Jotkut oli tulleet ihan kadulta: ”me asutaan tossa vieressä, katsottiin, että tossa on kyltti, tultiin katsoo.” Tosi kiva kuitenkin, voi olla että ajankin kanssa tulee tutummaksi.
Nelli: Kyllä varmasti ja toihan, että on tila, joka on juurtunut, se mahdollistaa sen, että on joku ankkuripaikka. Se on ihmisillä mielessä, ettei ole aina, että missä se tapahtuu ja ei oikein löydä.
Diina: Kyllä se on toi fyysinen paikka.
Nelli: On, on, se on tosi tärkee. Siis se onkin ihan en nyt sano henkireikä, mutta tietynlainen keskus. Ja tosi, tosi hyvä ja hienoa, että se on, koska ei sellaisiakaan ole joka paikassa.
Nelli: Sitten oli tämä koreografin käsite. Oon pohtinut sitä tosi paljon tämän prokkiksen kautta. Tuntuu, että itseä kiinnostaa paljon enemmän kollektiivinen tekijyys kuin olla sellainen auteur-hahmo, joka antaa suuren viisauden ja suuren tiedon tanssijoiden käytettäväksi. Mekin ollaan työskennelty ohjattujen improvisatoristen tehtävien kautta, lähdetty luomaan liikkeellistä materiaalia,
liikkeellistä kieltä teokseen. Sitten tulee se, että mikä on nykypäivän koreografin käsite. Ei välttämättä enää koreografi, siksi tykkään puhua ohjaajasta. Se on kuvailevampi sana.
Diina: Mä taas näen, että toi on Suomen ihan sellaiset kalkkeutuneet kuviot, että koreografi on joku Jorma Uotinen -tyyppinen, koska meidän referenssi on se.
Nelli: Ja sitten, jos sanon itseäni koreografiks, niin en näe itseäni Uotisen kanssa samassa...
Diina: Niin, ei tietenkään.
Nelli: Enkä halua käyttää itsestäni sanaa koreografi.
Diina: Mutta taas niitä työskentelyesimerkkejä, kun miettii on jotain Jérôme Beliä, Meg Stuartia ja muita, jotka työskentelee ihan erilaisista lähtökohdista, ja on konseptitaidetta, on ryhmästä lähtevää ohjausta, niin kuin myös teatteripuolella, niin onhan se. Mulla on itsellä ollut ongelmana, onko se mitä mä teen tanssia, koska en sinänsä tee askeleita musiikin tahtiin.
Nelli: Askeleita musiikkiin ja laske niitä.
Diina: Mutta tavallaan joo, voin puhua... mitä muuta se olis? Ei mulla ole parempia sanoja sille, mitä se on. Tunnistan sen, että käsitys tanssi on eri kuin se mitä teen, mutta toisaalta kaikkialla muualla se on edelleen tanssi ja se on edelleen koreografiaa.
Nelli: Kyllä.
Diina: Mutta taas aika.
Nelli: Aika ja niin kuin sanoit niin, mikä meidän referenssipiste sille on. Musta se on nopeasti nähty joku sellainen, että vii, kuu, sei, kaa liike, liike liike. Se on helppo katsoa ja unohtaa. Kuin että luoda joku maailma tai liikkumisen tapa tai olemisen tapa lavalla johonkin teemaan, niin kiinnostaa enemmän.
Diina: Niin, joo ei liikkeet itsessään ole kiinnostavia.
Nelli: Tai kyllähän liikkeitä voi tehdä kuka vaan ja miten vaan ja toki sulla täytyy olla jonkunlainen käsitys kehon mahdollisuuksista. On ihan kiinnostavaa treenata välillä jotain todella puhtaasti jazzia tai nykäriä tai balettia. Näen sen treenimuotona ja hyväksyn sen ja tunnistan sen mahdollisuuden. Mutta puhtaasti esitysmuotona... niin ehkä omassa tekijyydessäni haluan tuoda jotain muuta siihen rinnalle.
Diina: Niin, tai jos sen tekis täysin itsetietoisesti, niin siitä vois tehdä sen jutun. Mutta se olis ehkä parodinen, sarkastinen, ironinen lähestymistapa. Tavallaan, että sitä ei ota annettuna, se on mun mielestä se pointti, kyllä sitä voi tehdä.
Nelli: Tai että mietit, että se on valinta. Että oot tehnyt valinnan, miksi tässä tehdään näin. Ja vaikka puhun kollektiivisesta työskentelystä tän Plasticinkin kohdalla, niin lopulta kaikki ne valinnat on mun, kyllä siinä koreografin tittelissä on se vastuu.
Diina: Joo, totta kai.
Nelli: Tai minä kannan niin hyvässä kuin huonossakin. Niin se vastuu on minun.
Diina: Ja voi olla myös työryhmiä, joissa vastuu on jaettu, mutta se vaatii sen, että koko porukka on samalla viivalla.
Nelli: On, ja se pitää puhua auki.
Diina: Herkästi sellaisessa tasaryhmätyöskentelyssä se rooli kuitenkin...
Nelli: Se liukuu
Diina: Joko vahingossa tai sitten joku ottaa sen. Se on tosi herkkätulkinainen juttu.
Nelli: Se on niin helppoa, jos joku on nimetty siihen asiaan, sitten sulla on toi tontti ja mulla on tää tontti ja me toimitaan näistä.
Diina: Se on sellainen skaala. Että on koreografi, joka antaa kaiken matskun eteen eikä mitään tulkinnanvaraa, ja toinen ääripää ihan ryhmätyöskentely, jossa roolit jakautuu aivan tasaisesti, niin siinä on koko skaala välissä. Ei se ole joko tai, vaan mitä tahansa siltä väliltä. Ja aika monella se varmaan nykyään on enemmän tässä päässä kuin siinä ison koreografin päässä.
Nelli: Ja sellaisessa tilanteessa, missä se menee enemmän kohti kollektiivista tai jaettua tekijyyttä, se hälventää mun mielestä jotain, että ei tule eikä ole isoja nimiä. Nelli Ojapalo ei ole suuri koreografi, koska hän on niin...
Diina: Mutta ryhmä itsessään voi silti olla aika näkyvä ja tunnistettu ja tunnustettu.
Nelli: Mutta siitä ei tule henkilöitynyt yhteen ihmiseen. Sen se karsii. Mikä on hyväkin suunta, ettei ole glorifioitua henkilötaiteilijaa, vaan siellä keskuksessa on ehkä joku työ tai työskentely tai työskentelytavat tai taiteellinen näkemys.
Diina: Ja taas markkinoinnin ja tuottamisen näkökulmasta on huomattavasti helpompaa myydä jotakin, jossa on joku nimi, vaikka se oliskin vain referenssi, rooli. Riippumatta siitä, mikä lopputulos on, niin jos se on henkilöitynyttä, se on monesti myös helpompi vastaanottaa. Jos nimi vaihtuu ja ryhmä vaihtuu koko ajan, niin se on yhtäkkiä tosi sekavaa. Just se että, jos ei olis Liikelaituria ja kaikki asiat olis täällä ympäriinsä, niin kukan ei tietäis mitään.
Nelli: Se on ihan totta, että joku nimi täytyy kehitellä tai antaa.
Diina: Luulen, että itsensä on helpompi pyyhkiä pois, kun on jo tehnyt näkyväksi, kun rahoitusta saa ja prokkiksia tulee ja yleisö tietää nimen. Jos katsoo, mitä noita helsinkiläisiä on, jotka työskentelee aika samankaltaisista lähtökohdista, tekee ryhmässä ja keskenään, nimet alkaa olla näkyviä, ne pyörii jatkuvasti, vaikka ne oliskin osana työryhmää, ei niitten tarvii enää markkinoida itseään, ihmiset tulee silti katsomaan.
Nelli: Se on mun mielestä vaan niin paljon mukavampaa ja turvallisempaa työskennellä niin, ettei koe, että olis yksin.
Diina: Niin.
Nelli: En ole kiinnostunut yksinäisyydestä vaan ehkä enemmän siitä jaetusta tekijyydestä.
Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)