Kokemuksellinen estetiikkaa

Esittelyssä  Matti  Haaponiemi.  Matti  on  mukana  Like  a  Virgin  -projektissa,  jonka  demo  nähdään  6.7  ja  esitykset  10-12.8  Liikelaiturilla.

Diina:  Haluutko  aloittaa  siitä,  mitä  oot  tehnyt?
Matti:  Syksyllä  oli  kauheasti  erilaisia  hakuja.  Mietin  jokaiseen  jotakin  ja  hain  kaikkea.  Sain  kuukauden  työskentelyyn  aluekeskuspalkkaa.  Alun  perin  hain  kahta  ja  olisin  jatkanut  lopputyötäni,  tehnyt  siitä  isomman  jutun.  Sitten  olikin  yksi  kuukausi,  mitä  sain,  niin  en  ollut  sidottu  mihinkään  tiettyyn,  sain  tehdä  mitä  halusin.  Otin  toisesta  hakemuksesta  teeman,  ihmisen  kasvu  ja  kehitys  liikkeellisesti  vauvasta  isommaksi  ja  lajina  evolutiivisesti.  Kävin  Outokummussa  pikku  residenssipätkässä  ja  siellä  ehdin  työstää  tätä,  mitä  se  liikkeellisesti  olis,  se  jäi  hautumaan  muutamaks  kuukaudeks.  Ja  sitten  mä  tein  sen.
Diina:  Oliko  sulla  muita  ideoita  pyörittelyvaiheella,  mitä  sua  kiinnosti  tehdä,  ja  tämä  vaan  sattui  olemaan  sellainen,  mikä  valikoitui?
Matti:  Mulla  oli  lopputyöni,  mitä  olisin  jatkanut.  Mutta  siinä  mä  oon  tehnyt  töitä  äänisuunittelijan  kanssa.  Niin  se  tuntui  vähän  vaikeelta  saada  se  siihen  mukaan.  Siitä  yhdestä  kuukaudesta  mulle  täytyy  jäädä  säästöönkin  vähän  rahaa,  niin  sillä  mä  karsin  sen  pois.  Jättää  sen  sitten  myöhempiä  aikoja  varten.  Mutta  ei  se  siinä,  mä  oon  kokenu,  että  kaikesta  helpoin  on  työskennellä  yksin.  Mun  ei  tarvii  neuvotella  aikatauluista,  heti  kun  on  kaks  ihmistä  niin  aikataulut  on  vaikeita,  kolmella  tosi  vaikeita.  Yksin  reeneihin  menee  puolet  vähemmän  aikaa,  kun  voi  käydä  sisässään  sitä  monologia.  En  oo  mitenkään  pettynyt,  eikä  harmita.  Ihan  mielelläni  itekseen  teen.
Diina:  Mutta  onko  toi  sitten,  että  käytännön  olosuhteet  asettaa  sulle  sellaiset  ehdot,  että  on  helpointa  tehdä  yksin?  Haluaisitko  tehdä  isommalla  porukalla?  Tai  isommalle  porukalle.
Matti:  Joo  se  olis  kauheen  mielenkiintoista.  Ja  nyt  oon  tehnyt  porukalla  ja  tuun  taas  tekemään.  Siinä  on  omat  juttunsa.  Ja  yleisesti  mitä  mietin,  no  paljon  on  tekijöitä,  mutta  mikä  on  ihmisten  oma  praktiikka  ja  kaikilla  ei  välttämättä  ole,  on  opetusta  ja  sitten  ei  ole  aikaa  omalle  harjoittelulle,  liikkeelle.  Se  mitä  mä  nyt  kaipaan  on  ihmiset,  joita  kiinnostaa  tehdä  ja  treenata,  että  on  joku  tutkimus  koko  ajan  meneillään  ja  hyvin  käytännönläheinen  myös,  että  on  kehossa  ja  tekemässä,  pystyy  puhumaan  ja  demonstroimaan.  Sen  koen  inspiroivaks.
Diina:  Ootko  kokenut  haasteena,  kun  ihmisillä  on  eri  praktiikoita  ja  eri  lähestymistapoja,  sen,  miten  työryhmät  muodostuu  ja  mikä  sen  ryhmän  dynamiikka  on?  Vai  onko  se  vaan, että  aina  tulee  jotakin  kun  jotakin  tekee?
Matti:  No  aina  tulee  jotakin,  kun  jotakin  tekee.  Siltä  ei  voi  välttyä.  Se  vähän  riippuu  aakkosista,  millä  kukin  tekee,  kuinka  kaukana  ne  on  toisistaan.  Paljonko  kunhan-jotain-tekemistä  tarvitaan  ennen  kuin  ollaan  yhteisellä  maaperällä  ja  tehdään  sieltä  käsin.  Ja  sellaiset  asiat  kuin,  mikä  on  porukan  tai  kollektiivin  hierarkia  ja  yhteinen  tekijyys  siinä.  Jos  kaikesta  päätetään  yhdessä,  niin  se  on  oma  prosessinsa.  Jos  on  yks  taiteellinen  johtaja,  niin  se  on  toisella  tapaa  tosi  selkee,  mutta  sillä  tulee  ehkä  yhdennäköistä.
Diina:  Ja  sitten,  jos  taas  pyrkii  työryhmänä  tekemään  yhteisiä  päätöksiä,  niin  siinä  pitää  olla  tosi  selvät  metodit,  miten  se  homma  saadaan  toimimaan.  Se  leviää  aika  helposti,  kun  kaikki  kokee,  ettei  kukaan  ota  vastuuta.  Ellei  sitten  ole  itsestään  toteutuva  ryhmä.
Matti:  Ne  on  aina,  että  kuka  sitoutuu  ja  kuinka  sitoutuu  ja  sitten  joku  tekee  koko  ajan  ja  joku  ei  tee  ollenkaan  tai  silloin  tällöin.  Se  aiheuttaa  omaa  sahausliikettä  itse  kunkin  motivaatiossa  ja  siinä,  mihin  se  on  menossa.  Kun  asiat  on  selvillä,  mitä  on  sovittu,  niin  sittenhän  se  on  helpompaa.  Tyypillistä  tietty  on,  ettei  sovita  ja  asiat  vaan  tapahtuu,  ja  vähän  ajan  päästä  nähdään,  että  nyt  pitää  sopia  jotain.

Diina:  Mikä  sua  motivoi  tässä  lajissa,  mistä  tulee  motivaatio  työskentelyyn?
Matti:  mulla  on  yleinen  motivaatio  tehdä  vaan.  Ei  mulla  taiteellista  prosessia  ole  käynnissä  koko  aikaa,  se  on  ihan  mukavaa  ettei  ole.  Mä  en  koe  että  olis  joku  sellainen  tarve.  Tai  musta  esiintyminen  ei  ole  itseisarvo.  Kun  on  jotain  selkeitä  projekteja  tai  rahoja,  sitten  tehdään  asioita  ja  siitä  tulee  ulos  jotakin  ja  onko  se  muoto,  missä  työ  tulee  esille,  esitys,  joku  blogi  vai  luento  vai  työpaja.  Mikä  se  konsepti  on  taiteellisessa  työskentelyssä,  miten  se  aukeis  ulos  päin.  Esiintyminen  ei  ole  sitä,  että  jes,  haluan  mennä  sinne  keikalle  tai  esiintyä  siinä  salissa.  En  mä  tiedä,  varsinkin  kun  niitä  saleja  on  tosi  vähän  eikä  niistä  tällä  kohtaa  urallaan  tiedä  mitään.  Mutta  yleisesti  kiinnostaa,  mikähän  asia  se  nyt  olis,  kehollisuus  ja  kaikenlainen  treenaaminen  ja  jumppaaminen,  tanssiminen.  Se  on  mulle  hyvin  sama  asia  jollakin  tapaa,  mistä  mä  nyt  lähtisin  sitä  avaa,  kokemuksellista,  ei  kiinnosta  kuinka  paksut  käsivarret  on  tai  kuinka  nilkka  ojentuu,  vaan  miten  se  tehdään,  ja  miltä  se  tuntuu  ja  sisäinen  avaruus,  siellä  suunnistaminen.  Ei  ensisijaisesti  terapeuttisena,  vaan  liikkeellisenä  kokemuksena.  Ja  usein  sieltä  voi  löytyä  suurempaa  henkisyyttä  seasta,  se  tulee  bonuksena  päälle.  Ajatus  liikkumisesta  ja  olemisesta.  Kiinnostaa  koko  ajan  opetella  jotain  uutta.  Nyt  tulee  tämmönen  statement  täältä:  Joku  puhuu,  että  käy  ammattilaisten  aamutunnilla  ylläpitämässä  tanssijuutta.  Musta  se  on  täysin  väärin.  Mä  treenaan,  että  toimisin  paremmin  ja  terveemmin,  ylläpitäminen  ei  mulle  riitä  kyllä.

Diina:  Mä  jäin  miettii  pointtia  liikkumisesta  henkisenä  kokemuksena,  joka  on  eri  kuin terapeuttinen  –  tän  mä  ymmärsin.  Mutta  millä  tavalla  sä  näet,  että  liikkeellinen  kokemus  on  yhteydessä  taiteeseen,  millä  tavalla  näet  taiteen  tässä  yhteydessä?  Missä  se  taide  manifestoituu  sulle?
Matti:  No  esimerkkinä  otan  aluekeskuspalkkajakson.  Siinä  se  taide  manifestoitui,  kun  aloin  laittaa  työtä  esitykselliseen  muotoon.  Tässä  oon  roiskinu  ja  tutkinu  ja  tehny  ja  kehittäny  tätä  mössöö  ja miten  mä  lähden  tätä  näyttää  ja  mikä  tää  on,  mitä  nää  kaikki  jutut.  Sinne  alkaa  tulla  erilaisia  tasoja,  mitä  tää  on  liikkeenä  mekaanisesti,  miltä  tää  tuntuu,  mitä  tää  viestii,  mitä  tää  vois  tarkoittaa  isommissa  mittakaavoissa  yhteiskunnallisesti  tai  maailmassa  tai  erotettuna  tästä  kontekstista,  että  ihminen  tekee  tällaista.  Siinä  se  taide  musta  manifestoituu,  että  se  ei  ole  nyt  vaan  se  kasvaa  kaaressa.
Diina:  Mä  vähän  putosin  kärryiltä,  kun  sanoit,  että  sua  ei  esiintyminen  kiinnosta,  mutta  sehän  on  tietty  eri  kuin  taiteellinen  prosessi.  Mä  yritän  tavoittaa  sitä,  mikä  on  esityksen  ja  taiteen  välinen  yhteys.
Matti:  Okei,  ehkä  siihen  päästään  kiinni  jossakin  kohtaa.  Tarkoitin,  että  mä  en  treenaa  ja  tee  tätä  kaikkee,  että  voi  kun  pääsisin  esiintymään.  Se  ei  ole  se  pointti.
Diina:  Mutta  taiteen  tekemiselemetti  sua  kiinnostaa  työssä?
Matti:  Kiinnostaa  kyllä.  Ehkä  se  manifestoituu,  mä  en  ole  tällaista  miettinyt  tältä  kantilta,  siinä  kohtaa  ainakin,  kun  siitä  tekee  julkista.  Tietysti  jos  mä  päätän,  että  oon  nyt  täällä  yksin  ja  teen  jotain  ja  tää  on  nyt  taidetta.  Siinä  ollaan  sujahdettu  sellaisiin  tiloihin,  ettei  ole  kyse  siitä,  että  tekisin  jotain  harjoitusta,  joku  sellainen  toisenlainen  olemisen  tila.  En  mää  tiedä...  kun  sitten  mä  en  halua  sanoo,  että  kaikki  mitä  teen  on  taidetta.
Diina:  Se  kun  puhuit  toisesta  tilasta,  niin  onko  se  millään  tavalla  samankaltaista,  kun  puhutaan  flow-tilasta,  tai  sellaisesta  olemisen  tavasta,  jossa  kokee  flowta?
Matti:  Se  vähän  riippuu,  mä  uskon  et  niitä  on  monenlaisia,  mikä  se  sitten  on  mitä  haetaan.  Se  voi  olla,  että  siitä  tulee  flow  tai  sitten  se  ei  ole  flow.  Se  on  jännä  kokemus,  että  kun  sohii  jotakin  salissa  eikä  tiedä  mitä  tekee  ja  kun  sitä  katsoo  videolta,  niin  se  pistää  silmään,  että  tossa  on  jotakin  luonnollista  ja  mielenkiintoista,  voisin  lähtee  tohon  suuntaan.  En  sanois,  että  se  on  joku  yks  tietty.
Diina:  Mutta  tossa  tullaan  siihen,  että  kun  sä  katsot  videolta,  niin  se  ei  olekaan  kokemuksellinen,  vaan  ulkoa  päin  tarkasteltu.
Matti:  Tässä  kyseisessä  tapauksessa,  että  jos  ollaan  tulossa  johonkin  esitykselliseen.
Diina:  Siinä  on  kuitenkin  kaks  kääntöpuolta,  on  oma  tekeminen  ja  kokemuksellinen  liikkuminen  ja  sitten  on  esityksen  tekeminen,  joka  on  eri  näkökulma  siihen.  Korjaa  jos  oon  väärässä.
Matti:  Kyllä  siinä  on  eri  näkökulma.  Ja  ne  voi  olla  myös  samassa.  Niin  kuin  nytkin  tässä  mun  esityksessä.

Diina:  Sä  vähän  sivusit  estetiikkaa.  Kun  puhutaan  tanssista,  mitä  monesti  tuntuu  kentän  ulkopuolella,  tanssi  ja  estetiikka  on  rinnakkain  kulkevia,  kun  taas  itsestä  olis  kiva,  jos  käsitys  laajenis  kokemukselliseen  puoleen.
Matti:  Musta  se  on  estetiikkaa  myös,  että  voi  olla  luonnollisesti,  ettei  ole  olemassa  yhtä  oikeaa  tapaa  seistä,  tai  kävellä  tai  olla.  Tämmöinen  henkilökohtainen  selkee  juttu  on,  että  jos  katson  teosta  ja  esiintyjä  ei  tunnu  ihmiseltä,  niin  se  ei  tunnu  mielenkiintoiselta.  Jos  se  on  opittu,  että  näin  kuuluu  esiintyä.  Tai  puheteatteri  on  mulle  tosi  vaikeeta,  ylinäytellä  ja  alleviivata  ja  tehdä  se  selväks.
Diina:  Mä  koen  nää  mistä  puhut  varmaan  manerismeina  tai  maneereina,  onko  samaa?
Matti:  No  on  siinä  vähän  jotain  samaa:  tää  on  tää  opittu  universaali  surullinen,  tää  on  tää  mitä  tässä  lavalla  kuuluu  tehdä  kun  on  surullinen.  Siinä  missä  tanssiliikkeet  on  samanlaiset  kuin  näyttelijän  liikkeet.  En  mä  siitä  näyttelijäntyöstä  tiedä  mitään,  turha  sitä  on  lyttää,  sitäkin  on  niin  monenlaista.
Diina:  Mä  näen  noi  opittuina  tapoina,  joita  ei  ole  joutunut  kyseenalaistamaan,  koska  on  pysynyt  tietyn  estetiikan  sisällä,  tai  tietyn  voisko  sanoo  just  praktiikan  sisällä.  Jos  se  opittu  asia  on  ollut  pikkusen  vaikee  ja  pikkusen  tehty,  se  ei  näytä  luonnolliselta.  Tai  ne  tyypit,  jotka  saa  jonkun  tietyn  tekniikan  näyttää  luonnolliselta  on  harvassa,  jotka  pääsee  helppouteen.
Matti:  Niin  se  on  kyllä  vaikee  tie.  Opettelee  erilaisia  tapoja  käyttää  kehoaan  eikä  se  ole  vielä  tanssia,  ellei  niistä  tee  tanssia  ja  se  on  se  vaikein  asia,  jos  pitää  mennä  tietyn  estetiikan  koodiston  mukaan.  Sitten  se  on  koko  elämän  mittainen  prosessi.
Diina:  Ja  just  se,  että  miten  siitä  koodistosta  saa  taidetta  ulos.
Matti:  Tullaan  taas  siihen,  mitä  tällä  työllä  voi  kertoa,  mitä  tässä  työssä  tehdään.  Ettei  käy  niin,  että  meillä  oli  toi  aihe  ja  sitten  me  liikuttiin  niin  kuin  aina  ja  tässä  oli  vähän  eri  variaatiota  noista  tanssiliikkeistä,  mitä  me  tehdään  aina.

Diina:  Mitäs  henkilökohtaisen  kehittymisen  osalta,  mitkä  on  omat  kompastuskivet,  joiden  kanssa  joudut  työskentelee,  tai  onko  se  edes  sellainen  asia,  mitä  tarvii  miettiä?
Matti:  Jos  mä  ajattelen  omassa  liikkeellisessä  tekemisessä,  niin  kyllä  se  aina  vuotaa  läpi,  mitä  on  tehnyt.  Mä  oon  paljon  treenannut  tai  chitä  ja  muuta  kiinalaista  huljuttelua,  niin  sieltä  tulee  se  liikemaailma  läpi.  No  sitten  täytyy  miettiä,  jos  tää  olis  esityksellinen  tilanne,  onko  se  mielenkiintoista  kattoo  kun  toi  jätkä  tekee  tai  chitä  vähän  sinne  päin.  Nyt  prosessissa,  ja  aiemmissa,  huomaan,  että  usein  energia  voittaa  liikkeen  puhtauden  ja  mekaanisuuden,  että  se  on  energia,  joka  välittyy,  ei  se  missä  asennoissa  mä  oon  tai  minkä  asentojen  läpi  kuljen.  Sieltä  löytyy  se  tanssi,  voi  heittäytyä  siihen,  että  nyt  mun  pitää  antaa  jotain,  mun  pitää  tahtoo  sitä.  Silloin  siinä  on  koko  ihminen  mukana  ja  se  välittyy.  Maneereja,  kyllä  niitä  riittää.  En  mä  näe  niitä  mitenkään  pahana  asiana,  se  on  se  kulho  mitä  täytetään,  jonka  päälle  rakennetaan.  Jos  ajattelee,  että  ne  on jotain  tiettyjä  reittejä  mitä  kulkee,  nehän  on  tuttuja  –  niihin  on  helppo  palata  ja  löytää  taas  uusia  ulottuvuuksia.

Kynäilijän  vuoden  2018  kirjoitukset  esittelevät  pirkanmaalaisten  taiteilijoiden  ajatuksia  työstään  säilyttäen  dialogin  nauhoitushetken  keskustelevan  sävyn.

Fyysistä vaikuttamista ja kuulumisen tuntemuksia - Kiertoliike-taitelijoiden ajatuksia

Historian ensimmäisten Kiertoliike-taiteilijoiden kokemuksia Kiertoliike 2018 -tapahtumasta sekä tapahtumassa ohjaamistaan työpajoista:

“Työpajani Hengailu lähestyi yhteiskunnallisuutta fyysisellä olemuksella vaikuttamisen lähtökohdista: oleskelimme hiljaa joukolla kävelykadulla, otimme tilaa tekemättä mitään erityistä. Yllätyin siitä kuinka suuri tarve osallistujilla oli pysähtymiselle, päämäärättömälle oleskelulle ilman tavoitteita ja dedlineja. Hengailun jälkeen käydyssä keskustelussa nousi esille, paikalla olon haasteellisuus sekä erilaisten kehojen poliittiset konnotaatiot erityisesti porukalla julkisesti hengaillessa.”

- Diina Bukareva

“Ajattelen, että tanssi voi toimia yhteiskunnallisena vaikuttajana silloin, kun se on kosketuksissa mitä moninaisemman ihmisjoukkion kanssa. En ole varma, löytääkö “koko kansan kirjo” tällä hetkellä tanssikulttuurin pariin. Tästä lähtökohdista käsin suunnittelin kiertoliikkeeseen Torikohtaamisia-työpajan, jossa suuntasimme Tammelan torille tutustumaan torilla asioiviin ihmisiin. Keskustelimme ihmisten kanssa heidän omista tanssikokemuksistaan ja toteutimme heille keskustelujen pohjalta syntyviä tanssi-improvisaatioita. Torikohtaamisien aikana toteutimme mm. vaivalloisia tanssikokemuksia, toritansseja ja teknobileet. Kohtauksillamme ravistelimme torin arkea hieman erilaiseksi totutusta olemisen tavasta ja konkreettisesti toimme tanssin ns. tavan ihmisen iholle.”

- Inka-Leea Hakkarainen

“Tankoraivo-työpajani herätti ehkä enemmän yhteiskuntapoliittisia- kuin esimerkiksi taidepoliittisia keskusteluja työpajan osallistujissa, mikä oli varmasti tarpeellista siinä hetkessä. Lievästi performatiivisen jonopyöräilyn lomassa pysähdyimme juttelemaan vaikkapa kaupunki-infran vaikutuksista ihmiselämään sekä raivon merkityksistä. Muutenkin koin tämän vuoden Kiertoliikkeen voimauttavana juuri siltä kannalta, että taiteen tekijänä voin olla vaikuttamassa kiinteänä osana yhteiskuntaa, vaikka taide itsessään kykenisikin irrottautumaan yhteiskunnan lainalaisuuksista.”

- Hanna Kahrola

"Halusin käyttää aikaa kollegoiden kanssa Kiertoliikkeen tiiviin ohjelman puitteissa tanssimiseen ja sen kuvitteluun. Omien tanssiin ja tanssin katsomiseen liittyvien halujen harkitseminen Kiertoliike 2018 aktivismi -teeman kautta oli muistutus siitä, miten erityislaatuisten asioiden äärellä teemme työtä, ja miten muutos jo tässä hetkessä voi toteutua mielikuvituksen kautta. Kiitos kanssatanssijoille!"
- Mira Kautto

"Lähtökohtia ohjaamalleni työskentelylle: Minun mielestäni me kaikki taidealalla toimivat teemme koko ajan yhteiskunnallisesti vaikuttavaa työtä. Mutta se mihin meidän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, on meidän oma työssäjaksaminen ja työhyvinvointi. Sillä taideala voi olla kovinkin haastava ja kuormittava työskentelyolosuhteiltaan. On monenlaista epävarmuutta, silpputöitä, laajoja työnkuvia, vaihtuvia työyhteisöjä, paljon yksin puurtamista ja myös yksinjäämisen tunnetta. Senpä takia tässä sessiossa pysähdyttiin hetkeksi kollegiaalisuuden äärelle, jakamaan työelämän kokemuksia. Me tarkastelimme oman työn tekemistä ja työtilanteita. Tämä toteutettiin sekä pienryhmäkeskusteluina että koko ryhmän voimin. Keskustelua, kuuntelua, kohtaamista, kunnioitusta, kollegiaalista kokemusten jakamista. Niinpä tämän työskentelyn nimi oli SHARING IS CARING.
Työskentely pohjasi Itä-Suomen tanssin aluekeskuksen hallinnoimaan valtakunnalliseen LAATUHUOLTO -hankkeeseen, jossa olen työskennellyt yhdessä Anniina Aunolan kanssa 2017-2018. Hankkeen tavoitteena on ollut yhteisöissä toimivien taiteilijoiden työhyvinvoinnin kehittäminen."
- Hanna Korhonen 

“Kiertoliiketapahtuma 2018 ja kiertoliiketaiteilijana toimiminen loi kokemuksen tanssitaiteen yhteisöön kuulumisesta ja tanssitaiteen merkityksellisyydestä sekä potentiaalista yhteiskunnallisen keskustelun ja muutoksen moottorina. Ohjaamassani Ekologia ja koreografia työpajassa virittäydyttiin syömällä yhdessä ja havainnoimalla ruokaan liittyviä aistittavia ja aisteilta piilossa pysytteleviä koreografioita. Tältä pohjalta keskustelimme pienryhmissä millaisia mahdollisuuksia tanssitaiteen tuotantorakenteissa, työskentelyn organisoimisessa ja esitysten sisällöissä voisi olla ekologisten vuorovaikutussuhteiden käsittelemiseen.”

- Kati Raatikainen

‘’Kiertoliike 2018 -tapahtuman aikana johdattelin ryhmän kollegoita Tamperen virastotalolle, jossa toteutimme Pehmeää Politiikkaa-työpajan. Työpajani aikana kävimme kylässä virkamiesten toimistotiloissa, juttelimme heidän työhön liittyvistä tärkeistä asioista ja loimme niihin spontaaneja liikkeellisiä vastineita. Tämä kokemus herätti minussa kiinnostuksen tutkia tanssin ja politiikan välistä dialogia tarkemmin sekä jätti minuun vahvan tunteen siitä, että virastotaloissa – poliittisten rakenteiden keskellä tarvitaan tanssia todella kipeästi.’’ 

- Tanja Råman

"Kiertoliikkeeseen luomani työpajan ajatuksena oli lähestyä yhteiskunnallista vaikuttamista lempeydellä, inhimillisyydellä. Kovien arvojen ja yksilöllisyyden ajassa tämä perusarvo tuntuu radikaalilta. Työpajassani, Inhimillisyys, tutkimme jokaisella olevan peilisolujärjestelmän hermoverkoston eli liikkeeseen ja tunteeseen reagoivien solujen herättämistä. Työpajassa lähestyttiin aihetta ensin tieteellisellä infolla, tuntemattomien kuuntelulla sekä mahdollisuuksien mukaan liikkeen avulla. Peilisoluja heräsi jälkikeskustelujen mukaan sekä liikkeellisellä että tunteellisella tasolla, asettumalla toisen asemaan haluamallaan voimakkuudella. Oma kokemukseni oli lempeä ja inhimillinen kaikkien osallistujien avulla, kiitos!"
- Annastiina Saastamoinen

Visiot

Esittelyssä  Niina  Rajaniemi.  Niinan  teokset  Caya  ja  Loopperi  nähtiin  Liikelaiturilla  toukokuussa.  Loopperi  nähdään  mahdollisesti  myös  myöhemmin  kesän  aikana  Tampereen  keskustan  alueella.  Lukiessasi  lisää  joka  puheenvuoron  loppuun  nauruhymiö. 

Diina:  Kerro  Cayasta  (lausutaan  Saija),  mitä  tuli  tehtyä? 
Niina:  miten  meni  noin  niin  kun  omasta  mielestä.  Me  on  itse  asiassa  nyt  jatkettu  sitä.  Se  jäi  vähän  kesken,  aika  ei  ihan  riittänyt  silloin  (syksyllä  2017)  viedä  sitä  loppuun.  Se  saa  nyt  pituutta  lisää,  siihen  tulee  teemoja,  mitä  ei  ehditty  ottaa  viimeksi.  Mulle  jäi  hyvät  fiilikset,  koko  porukallekin  jäi  palautteen  mukaan.  Ja  sitä  on  kiva  tehdä  ja  kiva  esittää. 
Diina:  Toi  on  musta  hyvä  määritelmä,  että  se  tuntuu  hyvältä  pidemmän  ajan  yli,  silloin  tuntuu,  että  työssä  on  jotain  perää.  Siinä  vaiheessa,  kun  on,  että  ei  tehdä  näin,  tehdään  vähän  eri  tavalla...
Niina:  Muutetaan  koko  homma  itse  asiassa...
Diina:  Niin  sitten  voi  vähän  miettiä.  Niina:  Mutta  tämän  kanssa  mulla  ei  oo  sellasta  oloa.  Tuntuu,  että  nää  on  ne  päätökset,  mitä  tehtiin,  tuntuu  edelleen  ihan  oikeelle.  Mä  meen  mututuntumalla  aina  sen  kanssa  mitä  teen.  Se  on  nyt  ajatuksellisesti  viety  loppuun.   

Diina:  Millaiset  asiat  sua  nyt  inspiroi? 
Niina:  Mua  inspiroi  tällä  hetkellä  sellaiset  monitaiteelliset  prokkikset,  mua  kiinnostaa  yhdistää  eri  esittävän  taiteen  lajeja  tai  kenttiä  ylipäätään.  Oon  nyt  kiinnostunut  äänenkäytöstä  ja  siitä,  mitä  kaikkea  voi  tehdä  yhdistämällä  teatterielementtejä. 
Diina:  Mutta  pääasiassa  musiikki,  teatteri  ja  tanssi  -linjalla?
Niina:  Joo,  se  on  just  se  juttu,  miten  yhdistää  esim.  äänenkäyttöä.  Miten  yhdistää  eri  genrejä  toisiinsa.  Se  on  itselle  uutta.  Näkee  vahvemmin,  miten  voi  tehdä,  kun  kokeilee. 
Diina:  Ja  ääni  niin  kuin  puhe,  laulu,  vai  onko  siinä  mitään  rajausta? 
Niina:  Ei  kun  kaikki  vaan  mitä  voi  tuottaa,  ei  mitään  rajausta  ja  myöskin  kaikki  muutkin  äänet,  tilojen  äänet  ja  miten  ne  vaikuttaa  kokonaisuuteen. 
Diina:  Entä  kun  oli  puhe  siitä  teatterista,  niin  mitkä  elementit  teatterikentältä  kiinnostaa?  Ei  nyt  varmaan  koko  teatterikenttä?  Tai  se  on  niin  laaja,  et  sieltä  löytyy  ihan  kaikenlaista. 
Niina:  Mä  en  tiedä  onko  mulla  mielessä  mitään  tiettyjä  metodeja  tai  sellaista.  Ehkä  ylipäätään  puhe  ja  dialogi,  tekstin  käyttäminen.  Sitä  mä  haluan  harjoitella  tällä  hetkellä.  Koska  se  on  ollut  mulle  vaikeeta,  niin  että  se  toimis.  Puheen  käyttäminen  niin  että  se  toimii,  se  on  haastavaa. 
Diina:  Musta  pitää  käydä  aina  keskustelu,  minkä  pohjalta  sen  rakentaa  Niina:  Ettei  se  oo  tyhjä,  liimattu...Diina:  Kun  ne  keskustelun  dynamiikat  on  tietynlaisia,  niin  sitä  kautta  tulee  se  miten  se  kuulostaa  dialogilta. 
Niina:  kyllä  ja  sitten  milloin  se  on  tarpeellinen,  koska  se  (teksti)  on  niin  vahva,  niin  sitten  missä  vaiheessa  se  syö  kaiken  muun  ympäriltä. 
Diina:  Joo  sekin.  Mutta  toisaalta,  kun  oon  työskennelly  tekstin  kanssa,  niin  musta  on  hauskaa,  kuinka  paljon  elementtejä  voi  kasata  päällekkäin,  että  menee  sen  rajan  yli,  että  on  jo  liikaa.  Okei  katsojan  pitää  valita,  mihin  keskittyy. 
Niina:  Täytyy  sanoo,  että  mä  pelkäsin  ehkä  tätä  Cayan  kanssa.  Mutta  sitten  taas  mä  sain  hyvää  palautetta  ja  koin  itse,  että  se  on  hyvä.

Diina:  Pitäähän  tietty  teoksen  kokonaisdynamiikan  kanssa  ajatella,  ettei  se  ole  täyttä  tykitystä.  Millä  tavalla  johdattaa  dynamiikkaa,  että  keskittyminen  pysyy,  mutta  tulee  hetkiä,  että  siellä  onkovaan  tempoon  juttuja  välillä. 
Niina:  Tätä  mä  rupesin  itse  miettii  aika  paljon,  mikä  kohtauksen  kesto  on  ja  voi  olla.  Koska  mä  huomaan,  että  mulla  on  tapana  tehdä  samanmittaisia  pätkiä. 
Diina:  Musta  se  riippuu  tosi  paljon  sisällöstä  ja  siitä  kuinka  kauan  oma  mielenkiinto  säilyy  asiaa  tehdessä,  se  määrää  sen  pituuden.  Siinä  vaiheessa,  kun  saa  itsensä  kiinni  siitä,  että  mä  en  oo  enää  tässä  jutussa,  niin  silloin  olis  pitänyt  jo  siirtyä  seuraavaan.   
Niina:  Niin,  se  on  just  tää. 
Diina:  Siinä  on  aika  etuoikeutetussa  asemassa,  kun  voi  ohjata  katsojan  mielenkiintoa  omalla  huomiolla. 
Niina:  Se  on  tosi  paljon  myös  sitä,  kun  tulee  ensimmäiset  katsojat  siihen,  niin  sitten  vasta  aistit,  mikä  on  sopiva  pituus.  Silloin  kun  työskennellään,  pystyt  työstää  sitä  monta  tuntia,  kun  se  aihe  on  kiinnostava,  mutta  sitten  se  pitää  rajata.  Mutta  miksi  teet  jonkin  päätöksen,  minkä  pituinen  se  kohtaus  on.  Mä  veikkaan,  että  tää  on  mun  suurin  haaste. 
Diina:  Ainahan  se  on  karsimista. 
Niina:  Mulle  tulee  aika  nopeesti  visio,  mä  en  hirvittävän  kauaa  pyörittele. 
Diina:  Liikemateriaalin  osalta  vai  miten? 
Niina:  Ei,  kun  enemmänkin  teemat  kohtausten  sisällä.  Mä  en  halua  sekoittaa  niitä,  vaan  käsittelen  ne  eri  tavalla. 
Diina:  Mistä  tulee  se  sisältö,  mitä  sä  käsittelet  jonkin  teeman  sisällä?  Miten  sä  lähdet  lähestymään  niitä  ja  mitä  sä  teet  niitten  kanssa? 
Niina:  Ihan  esimerkiks,  lukeminen,  improaminen,  keskusteleminen  ja  se  mitä  siitä  syntyy.  Sitä  enemmän  siitä  aiheesta  saa  kiinni,  kun  eri  tavoin  käsittelee.  Mä  luotan  siihen  tunteeseen,  että  joku  tuntuu  oikealle,  valinnat  tulee  sitä  kautta.  Mutta  aika  paljon  mä  pyörittelen,  mitä  kaikkea  aihe  pitää  sisällään.  Sitten  saatan  kuunnella  kappaleita  ja  niiden  sanoituksia.  Se  on  ihan  kaikki,  mitä  koen,  alan  nähdä  yhteyksiä  kaikkialla.  Päivittäiset  asiat,  ihmiset  –  se  on  muuten  yksi,  joo  mä  seuraan  ihmisiä!  Tai  jotain  ihmisten  keskusteluja,  joskus  on  vaan  että  kun  ton  olis  saanut  nauhalle.

Diina:  Entä  jos  miettii  Tampereen  tanssikenttää,  hyviä  ja  huonoja  juttuja,  mitä  sä  koet,  miten  asetut  tähän  yhteisöön?
Niina:  Veikkaan,  että  mä  saatan  kokee  sen  epätodellisesti  jotenkin  omalla  tavallaan.  Musta  tuntuu,  että  mulla  on  ollut  töitä  ihan  hirveesti.  Mulla  saattaa  olla  tosi  ruusuinen  kuva  siitä,  mutta  mä  myös  tiedostan,  että  oon  tosi  valmis  tekemään  eri  juttuja,  opettamaan,  tanssimaan,  tekemään  koreoo.  Ja  teen  sitä  sekä  taide-  että  viihdepuolella. 
Diina:  Mitkä  on  ne  kaikki  asiat  mitä  sä  teet  tai  lasket  työks? 
Niina:  Ihan  hirveesti  on  asioita,  jotka  vain  pitää  tehdä,  sähköposteja,  asioitten  sopimista,  se  vie  ihan  kauheesti  aikaa. 
Diina:  Älä...
Niina:  Se  kuuluu  sun  työhön,  se  vie  aikaa,  mutta  siitä  ei  välttämättä  saa  rahaa.  Oon  kyllä  tosi  vähän  parin  viime  vuoden  aikana  tehnyt  töitä  niin,  että  mä  en  saa  niistä  rahaa.  Kyllä  mä  lasken  sen  melkein  siitä,  että  mistä  tulee  palkkaa,  niin  se  on  töitä. 
Diina:  Mistä  se  tulee? 
Niina:  Opettaminen,  nyt  oon  vähentänyt  sitä,  sitten  on  nyt  toi  Loopperi,  sitten  kierrän  Abba-musikaalin  kanssa,  sitä  on  ehkä  joka  toinen  viikonloppu,  ja  sitten  toukokuussa  alkaa  Valkeakosken  kesäteatterin  kanssa  –  siellä  oon  koko  kesän.  Sitten  mitäs  muuta  mä  teen?  Diina:  Tiiän  tunteen...

Niina:  Sitten  noi  prokkikset.  Nyt  haluan  rauhoittaa  meininkiä,  että  on  välillä  vapaapäiviä,  ettei  ihan  hullua  ole  menoa.  Koska  aina  opetushommista  kertyy  näytösten  tekemistä,  pukujen  hakemista.  Varmaan  kaks  tuntia  päivässä  kertyy  semmosia. 
Diina:  Ekstrahommia,  jotka  vain  kertyy. 
Niina:  Niin  ja  niitä  tulee  samana  päivänä  vielä  lisää,  sitten  sä  vaan  yrität  hoitaa  niitä  alta.   
Diina:  Nekään  ei  lopu  tekemällä.  Entä  jos  kuvittelisit  ideaalitilanteen,  mitä  sä  siinä  tekisit  työksi? 
Niina:  Jooo...  Mä  tekisin  ainoastaan  koreografioita,  työskentelisin  taiteilijana,  tykkään  myös  opettaa,  koska  siinä  saa  olla  ihmisten  kanssa  ja  kun  on  hyvä  porukka,  huomaan  että  mä  tarviin  sitä  jopa  jollain  tavalla.  Varmaan  pitäisin  muutaman  tunnin  viikossa,  nykyä  ja  improa,  muuten  tekisin  vain  koreoo  ja  treenaisin  itse,  kävisin  tunneilla.  Sellainen  olis  kiva,  että  olis  joku  vakkariporukka  kenen  kanssa  tekis.  Nyt  oon  käynyt  siellä  Treenit-tunneilla  pari  viikkoa,  kun  on  ollut  aikaa.  Mutta mun  ongelma  on  se,  että  mä  en  jaksa  nousta  aamulla.  Mä  tarviin  omaa  treeniä,  se  on  ehkä  se  mikä  on  puuttunut  tästä.

Välissä  keskustelua  henkilökohtaisista  koulutushistorioista  sekä  koulutuksen  merkityksestä.

Niina:  Sitä  mietin,  voinko  mä  sanoa,  että  oon  näyttelijä  ja  laulaja,  että  osaan  niitä,  jos  ei  niihin  ole  koulutusta. 
Diina:  Musta  jos  sä  teet  sitä  viis  tai  kymmenen  vuotta  työssä,  niin  voit  sanoo,  että  osaat  näytellä  tai  laulaa,  mutta  oot  taustaltas  tanssija.  Voit  olla  ihan  yhtä  relevantti  esiintyjä,  mutta  ei  sulla  välttämättä  ole  samanlaisia  valmiuksia  miettiä  teatterin  metodeja  esimerkiks. 
Niina:  Sähän  muutut  neljän  vuoden  koulutuksen  aikana  tosi  paljon.  Vaatii  aika  pitkän  ajan,  jos  sä  yksin  hoksailet  niitä  asioita.  Saada  kokemuksia,  varmuutta...
Diina:  Ja  kun  oot  koulussa,  sulle  syötetään  materiaalia  mitä  voisit  vielä  johonkin  asiaan  liittyen  ajatella.  Jos  rupeet  yksin  kahlaamaan  sitä,  niin  todennäköisyys,  että  löydät  sitä  on  jo  pienempi. 
Niina:  Tota  mietin,  että  kun  oot  koreografi  eikä  sulla  ole  mitään  kokemusta  kehosta.  Onhan  koreografeja,  jotka  ei  ole  tanssijoita. 
Diina:  Riippuu  siitä,  mitä  koreografialla  tarkoittaa,  esimerkiks  on  koreografioita,  jotka  on  tilasuunnittelua  vaikkapa  Forsythen  rengasteos  (The  Fact  of  Matter,  2009),  onhan  sekin  koreografiaa,  mutta  ei  se  välttämättä  tanssijataustaa  kysy,  se  vaatii  kokemuksen  kehosta  –semmoinenhan  on  jokaisella.  Vähän  riippuu,  mihin  haluaa  sijoittua  koreografian  kentällä.


Kynäilijän  vuoden  2018  kirjoitukset  esittelevät  pirkanmaalaisten  taiteilijoiden  ajatuksia  työstään  säilyttäen  dialogin  nauhoitushetken  keskustelevan  sävyn.

IETM avaa silmät ja antaa perspektiiviä koko maailman taidekentästä ja sen tilasta

Kiinnostuin IETM järjestettävästä verkostoitumistapahtumasta, joka järjestettiin Portugalin Portossa 26.4-29.4.18. En kuitenkaan vielä uskaltautunut matkaan, mutta uteliaisuuttani halusin kuulla kokemuksia tapahtumassa olleelta tanssin ammattilaiselta Lotta Kaarlalta. Verkostoitumistapahtuma vaikutti niin mielenkiintoiselta, että päätin jakaa kokemukset muidenkin luettavaksi. Josko meitä rohkaistuisi ensi kerralla matkalle vähän useampi.

Porto, Portugali

Mitä sä odotit tältä tapahtumalta?

-Mun odotukseni opintomatkalle oli Porton aurinko, paljon ihmisiä ympäri maailmaa, uusia kohtaamisia ja paljon keskusteluja mielenkiintoisten aiheiden ympärillä.  Ei mulla varsinaisesti ollut minkäänlaisia tavoitteita, sillä en oikeastaan tiennyt tarkemmin tapahtuman luonteesta tai toteutuksesta etukäteen.

Mikä on IETM?

-IETM on kansainvälinen esittävän taiteen ammattilaisille suunnattu verkostoitumistapahtuma. (Siitä tulee mieleen Kiertoliike, mutta isommassa ja laajemmassa kontekstissa.) Esittävän taiteen käsitteen alle kuuluvat niin vapaa kenttä kuin instituutiot ja eri toimijat kentältä kuten tuottajat, esiintyjät, teatterinjohtajat yms. Tapahtuman tavoitteena on ihmisten kohtaaminen ja verkostoituminen tasavertaisesti sekä tuoda taidealojen ihmisiä yhteen kansainvälisesti. IETM:n kuuluu noin 500 rekisteröitynyttä jäsentä yli 50 eri kaupungista.


Tapahtuma järjestetään kaksi kertaa vuodessa (keväällä ja syksyllä) vaihtuvassa paikassa Euroopassa. Ensimmäisen kerran se on järjestetty Pariisissa vuonna 1981. Tällä kertaa tapahtuma järjestettiin Portugalissa Portossa yhteistyössä paikallisten taiteen tekijöiden kanssa. Siellä oli samaan aikaan käynnissä kuukauden pituinen monipuolinen DDD -tanssifestari. Oli kiva käydä iltaisin katsomassa esityksiä.

Iltaesitys ravintolassa nimeltään Galeria de Paris

Mitä kautta sä osallistuit IETM tapahtumaan?

-Tanssin Tiedotuskeskuksella oli sinne haku. Meitä lähti eri puolilta Suomea kolmen henkilön porukka ja kaksi Tanssin Tiedotuskeskuksen työntekijää. Meille kustannettiin matkat ja majoitus, osallistumismaksu 100e kustannettiin itse. Tapahtumaan voi osallistua myös yksityishenkilönä tai kaveriporukalla esim. hakea inspiraatiota, ehkä myös mahdollisia kollegoita, tuleviin teoksiin. Osallistuminen ei edellytä jäsenyyttä. Siellä oli paljon suomalaisia, toiset ensimmäistä kertaa ja jotkut jo kokeneempia konkareita.

Oliko siellä jokin teema?

-Joo teemana oli Other Centers, vapaasti suomennettuna toiset keskukset. Mulle se käsite laajeni tapahtuman myötä, mitä keskuksilla tarkoitetaan. Ne voi olla yhteisöjä, kyliä, alistetussa asemassa olevia ihmisiä jne.


Teeman ympärille rakentui ohjelma keskustelu- ja luentopohjaisista työpajoista, joita oli tarjolla aamusta iltaan.

Useat luennot järjestettiin Porton yliopiston tiloissa

Millä perusteella valitsit työpajat, joihin osallistuit?

-No se olikin tosi vaikeeta, kun moni työpaja meni päällekkäin ja siis ohjelmaa oli ihan aamusta iltaan saakka. Sieltä nettisivuilta pystyi etukäteen katsoa työpajoja ja suunnitella oman aikataulunsa. Siellä pystyi tekemään profiilinkin itselleen valmiiksi, katsella ketä muita oli tulossa ja mahdollisesti ottaa kontaktia jo etukäteen. Ne työpajat valikoitu oman kiinnostuksen mukaan.

Ensimmäisenä päivänä kiinnostavin aihe oli immersiivinen esitys ja yleisön osallistaminen. Viisi eri naista eri puolilta maailmaa kertoi omista tai ryhmänsä immersiivisistä teoksistaan ja kohtaamisistaan yleisön kanssa. Toinen päivä alkoi kahden paikallisen artistin Ana Rochan ja Jorge Goncalvesin opastamana Porton kaupungin taiteilijoiden maailmaan. He kertoivat Porton vapaan kentän haasteista, rahoituksesta ja omista teoksistaan. Pääsimme kurkistamaan paikkoihin, joissa he olivat toteuttaneet erilaisia residenssejä viime vuosina, mm. yksityisessä Gentlemans Club, vapaapalokunnan virkistyssalissa ja paikallisessa taidekahvilassa. Toisena päivänä oli myös hyvin mielenkiintoinen luento siitä, miten pienemmissä kylissä ja kaupungeissa on toteutettu yhteisöllistä taidetta, joka on yhdistänyt ihmisiä yli kieli-, kulttuuri- ja sukupolvirajojen. Kolmannen päivän parasta antia oli luento, jossa kerrottiin yhteistyöstä maiden sisällä, maiden välillä ja maailman laajuisesti. Oon kiinnostunut siitä, miten tanssitaidetta voisi viedä ympäristökuntiin ja paikkoihin, joissa ei sitä heti ajattele olevan. Semmoinen yhteisöllisyys kiinnostaa, et miten ihmiset löytää toisensa.


Mitä sä koit saavas tästä tapahtumasta?

-Ideoita tuli todella monia niin omaan taiteelliseen työhön, yhdistystoimintaan ammattilaisten parissa, yhteistyökuvioihin läheltä ja kaukaa, kansainvälisyyteen ja lisäkoulutus mahdollisuuksiin Euroopassa. Ideoita ja parannusehdotuksia tuli myös tapahtuman tuottamiseen sekä järjestämiseen liittyen. Sain myös uusia ystäviä. Siellä oli hyvä ilmapiiri; avoin, kiinnostunut ja välitön. Ihmisiä oli helppo lähestyä ja aloittaa keskustelu. Siellä oli just sellainen tasavertainen olo ihmisten välillä. Kaikki oli tosi hyvällä tuulella ja Porto oli ihana, aurinkoinen ja taiteellinen kaupunki. Todellakin suosittelen tapahtumaa kaikille taiteilijoille ja tuottajille taidealasta riippumatta. Lähtisin uudestaan vaikka ihan omakustanteella. Tapahtuma avaa silmät ja antaa perspektiiviä koko maailman taidekentästä ja sen tilasta. Senkin voi valita haluaako pysyä anonyyminä vai tutustua sataan uuteen ihmiseen.

Seuraavan kerran tapahtuma on 1.11 Munich, Saksassa. Lisää tietoa löytyy IETM nettisivuilta. https://www.ietm.org/


Kirjoittanut: Tuija Touhunen

Tapa olla vuorovaikutuksessa maailman kanssa

Esittelyssä  Tuija  Touhunen.  Tuijan  ja  työryhmän  (Hanna  Kahrola,  Antti  Marjakangas)  teos  Epilogi  nähtävillä  Pirkanmaan  metsissä  22.4-10.6.  Kesäkuussa  Tuija  jatkaa  työskentelyä  Vaikutuksia  ympäröivästä  -projektin  parissa  osana  toista  työryhmää.


Diina:  Sulla  on  peda  puoli,  sitten  sulla  on  taiteen  tekemispuoli  myös,  mikä  näitten  suhde  on?
Tuija:  Mulla  ei  ole  ollut  tanssijaidentiteettiä  koskaan,  mulle  on  ollut  teatteri  se  juttu  ja  oon  reenannut  tanssia  harrastuksena,  mutta kun  oon  hakenut  kouluihin  niin  oonkin  päässyt  tanssissa  pidemmälle,  siinä  on  mennyt  niin  päin.  Sitä  on  hakenut  itseään,  mikä  suhde  siihen  tekemiseen,  miten  hahmottaa  itsensä  siinä,  onko  tanssi,  teatteri,  jotain  siltä  väliltä,  missä  kontekstissa  ja  kenen  kanssa  tekee  töitä,  missä  haluaisi  tehdä  töitä.  Opettajuus  taas  on  leipätyö  ja  taide  on  sellainen  mitä  itessä  haluaa  kehittää.  Koen  että  ne  osittain  kulkee  käsi  kädessä,  ne  prosessit,  ja  ne  tukee  toisiaan,  mutta  en  halua  olla  totaalisesti  kumpaakaan.  Tuntuu  niin  vaikealta  selviytyä  pelkkänä  taiteilijana.  Opetus  auttaa  sanoittamaan  sitä  mitä  tekee,  reflektoimaan  sitä.
Diina:  Jos  saisit  utopistisesti  valita  ja  järjestää  maailman  just  niin  kuin  haluisit,  mitä  sä  sitten  tekisit?
Tuija:  Sitten  mä  tekisin  taideprokkiksia  ja  kävisin  niitten  pohjalta  pitämässä  kursseja  ja  opettaisin  intensiivisempiä  pätkiä  joilla  olisi  joku  teema,  mutten  säännöllisiä  viikkotunteja.  Toisaalta  mä  tykkään  siitä,  että  tulee  rutiineja  elämään.  Mutta  se  ottaa  aika  paljon,  kun  on  opetuskausi  niin  ei  jaksa  ideoida  juttuja,  tasapainoileminen  on  haastavaa.  Ehkä  sen  takia  taiteen  tekemisestä  pääsee  nauttimaan  niin  paljon  kun  se  ei  ole  jokapäiväinen  asia.
Diina:  joo,  koska  siihenkin  leipiintyy.
Tuija:  Niin  kuin  varmaan  jokaiseen  asiaan,  jos  tekee.  Nyt  oon  ollut  siinä  Treenit  ry  toiminnassa  mukana  ja  käynyt  aamutreeneillä,  mikä  on  mun  mielestä  tärkeää,  että  on  porukoita,  missä  käydä.  Ne  teakin  opinnot  tuli  mulle  hyvässä  vaiheessa.  Sai  miettiä  mitä  sitä  haluaa  ja  haluaako  opettaa  ja  mitä  ja  minkä  tyylistä  ja  tehdä  taidetta  ja  minkä  tyylistä  ja  voisiko  niitä  prosesseja  yhdistää.  Se  oli  mun  mielestä  tosi  hyvä  vaihe,  koska  en  tiedä  olisinko  muuten  enää  tällä  alalla,  jos  en  olisi  kouluun  päässyt,  kun  pelkkä  opetusidentiteetti  ei  ole  itsellä  vahva,  ja  vaikka  se  voisikin  olla  ja  olisi  se  halu,  niin  ei  löydä  sitä  väylää,  mikä  olisi  konteksti,  missä  oma  juttu  voisi  toimia.  Se  on  haaste.
Diina:  Niin  niitä  opetushommiakin  joutuu  yhdistelemään,  miettimään  omaa  motivaatiotaan.  Tuija:  Se  on  niin  silppua.  Ja  sen  myös  tunnisti  koulussa,  että  on  kollektiivinen  taiteen  tekijä,  haluaisi  jakaa  prosessin  ihmisten  kanssa,  ehkä  just  pienryhmätyöskentely  sopii  itelle,  että  mennään  kohti  jotain  mitä  ei  vielä  tiedetä.  Toi  Epilogi,  mä  koen,  että  noi  kaikki  on  toteutuneet  siinä  kiitettävästi,  on  päässyt  tekemään  just  semmoista  mitä  on  halunnut  ja  semmoisten  ihmisten  kanssa,  jotka  on  samalla  aaltopituudella  sen  asian  kanssa.
Diina:  Mä  palaan  vähän,  sä  puhuit  siitä  teatterista,  näkyykö  se  vielä,  tai  miten  sä  määrität  itses  tanssin  ja  teatterin  rajamaastoon,  vai  heilutko  sä  siinä  enää  tai  vielä?
Tuija:  Kyllä  mä  koen,  että  mä  heilun.  Teakissakin  yritin  pohtia,  miten  paljon  voin  käyttää  teatterikonteksteja  nykytanssin  tunneilla  tai  tanssin  viitekehyksessä.  Kuinka  paljon  voi  esimerkiksi  hyödyntää  kirjoittamista  tai  runoja  ja  etsiä  sanojen  ja  liikkeen  yhteyttä.  Se  mua  kiinnostaa  tosi  paljon.  Mutta  nyt  kun  valmistuin  ja  oon  tässä  työelämässä,  se  on  vähän  jäänyt,  mutta  se  pomppaa  sieltä  taas  uudestaan.  Se  on  enemmän  ollut  taideprojekteissa,  yritän  hyödyntää  sitä  siellä  enemmän.  Ja  kun  oon  kiinnostunut  siitä,  niin  haluan  päästä  siinä  syvemmälle. 

Diina:  Entä  mikä  sua  taiteellisesti  tällä  hetkellä  kiinnostaa?  Tai  jos  miettii  lähtökohtia,  en  tiedä  teetkö  sä  nyt  jotain  muutakin  juttua  vai  onko  Epilogi  nyt  se  juttu?
Tuija:  se  (Epilogi)  on  se,  mikä  on  nyt  päällä.  Mä  tykkään,  että  se  on  tehty  sellaiseen  tilaan  mihin  kaikki  voi  mennä,  ja  mekin  oltiin  se  kesä,  kun  tehtiin  sitä,  siellä  Kaupissa  retkeilemässä.  Se  on  ajatuksen  tasolla  kiva.  Ja  sitten  se  ympäristö  muuttuu  koko  ajan  ja  luonto  muuttuu  koko  ajan,  miten  sen  tuo  esille  niissä  kohdissa  tai  nostaa.  Me  ei  tarvita  mitään  valaistusta,  kun  meillä  on  just  hyvät  valot  kaikkiin  paikkoihin.  Me  kartoitettiin  Kaupin  aluetta,  mitä  me  ylipäätään  halutaan  siellä  tehdä  ja  mitä  nostaa  esille,  alueet  valikoitui  sen  mukaan,  mitä  niistä  paikoista  tuli  mieleen.  Siinä  onsellainen  kokemuksellisuus,  mikä  mua  nyt  kiinnostaa  taiteen  tekemisessä.  Pyrkii  saamaan  tai  antamaan  sellaisen  kokemuksen,  että  voi  olla  tai  katsoa  tai  elää  toisin.  Tuossa  se  on  ylipäätään  miten  tässä  elämässä  ollaan:  luonto  on  koko  ajan  osa  sitä,  mutta  se  ei  vaan  näy  kaikkialle.  Ehkä  joku  kokemuksellisuus  mua  kiehtoo  tällä  hetkellä  ja  uuden  etsiminen,  onko  se  siinä  esityksen  rakenteessa  tai  siinä  miten  sitä  esitystä  katsotaan  tai  koetaan,  joku  että  haluaa  löytää  uusia  tapoja,  itselle  uusia  tapoja. 

Tuija:  Sitten  kiinnostaa  julkiset  tilat.  Viime  elokuussa  esiinnyttiin  Hannan  (Kahrola)  kanssa  Finlaysonin  taidenäyttelyalueella.  Ja  mä  omassa  AMK:n  teoksessa  tein  sen  näyttelytilaan  tai  galleriatilaan.  Olisi  kiva  tehdä  sellainen  kiertävä  teos  näyttelyihin  score-pohjalta.  Sitä  me  nyt  yritetään  vähän  saada  eteenpäin  ja  sille  rahoitusta.  Senkin  takia  julkiset  tilat  kiehtoo,  kun  kaikki  on  valmiina  jo  niin  sitten  voi  vain  nostaa  niitä  esille  ja  tarkentaa  fokusta  niihin  asioihin.
Diina:  Siinä  on  myös  jotakin  mielenkiintoista,  että  työ  ei  ole  teatteritilassa,  välimatka  lyhenee  saman  tien  ja  se  on  muutenkin  eri  näköistä  ja  eri  tyyppistä.
Tuija:  Ja  sattumanvaraisuus  siinä,  että  kaikki  ei  tiedä,  tai  joku  saattaa  tulla  kesken  paikalle.  Näyttelytilat  ja  monitaiteelliset  teokset  ylipäätään  kiinnostaa.  Ehkä  se  liittyy  siihen,  että  haluaa  jotain  uutta  tai  niitä  rakenteita  rikkoa.  Jotain  sellaista  mitä  ei  voi  määritellä  tai  laittaa  lokeroihin.  Monitaiteellisuus  siinä  mielessä  ja  joku  eri  taiteista  vaikuttuminen  kiinnostaa.

Diina:  Sä  sanoit,  että  sä  et  nyt  suunnittele  mitään  juttua.  Onko  se  siitä  kiinni,  että  ei  ole  ideaa  vai  ryhmää?
Tuija:  No  oon  mä  vähän  pyöritellyt  sooloa.  Mutta  olisi  kiva  tehdä  jonkun  kanssa,  joka  tekisi  kanssa  sooloa.
Diina:  Millaisista  lähtökohdista  sä  aloittaisit?
Tuija:  Yleensä  mä  lähden  siitä,  mikä  mua  kiinnostaa  tällä  hetkellä  ja  nyt  mua  kiinnostaa  runot  ja  haluisin  palata  siihen  tekstin  ja  liikkeen  yhdistämiseen.  Sitten  mua  kiinnostaa  saaristot  ja  etäisyydet,  fyysiset  etäisyydet,  kuinka  lähellä  me  tässä  ollaan,  ja  rikkoa  niitä,  ja  maantieteellisetkin  etäisyydet.  Mä  rupeen  niitä  jotenkin  keskenään  pyörittelemään.
Diina:  Onko  sulla  tiettyjä  runoja? 
Tuija:  Ne  on  varmaan  jotenkin  liittyy  saaristoon  tai  etäisyyksiin.  Ehkä  pitäisi  löytää  jotain  mistä  aloittaa.  Oon  mä  joihinkin  esityksiin  kirjoitellut  tekstejä,  mutta  ne  tulee  niin  siinä  esitysprosessissa,  mä  en  osaa  valmiiksi  kirjoittaa. 
Diina:  Joo,  mä  teen  kanssa  noin.
Tuija:  Sitten  se  voi  syntyä  helpostikin  se  teksti,  mutta  tuntuu  haastavalta  etukäteen  kirjoitella. 
Diina:  Niin  siinä  vaiheessa,  kun  ei  ole  prosessi  käynnissä  vielä.  Ellei  sitten  ole  joku  valmis  teksti,  kappale  jostain.

Diina:  Entä  jos  sä  käyt  katsomassa  taidetta,  niin  mitä  sä  tykkäät  katsoa,  mistä  sä  vaikutut?
Tuija:  Viimeks  mä  näin  sen  Tytöt-musikaalin,  mä  en  ole  pitkään  käynyt  katsomassa  mitään  ison  näyttämön  juttua.  Teatterikesässä  kävin  katsomassa  Emilia  Kokon  sooloa  –  teatterin  tekijä,  mutta  se  oli  kai  sirkusyhteistyöjuttu,  se  oli  Klingendahlilla,  sillä  oli  sellainen  Turiseva  tissi  -hahmo,  ja  sillä  oli  eri  juttuja  eri  huoneissa.  Se  oli  just  sellainen  esitys,  jota  oli  vaikea  määritellä,  mitä  se  oli  mitä  näki,  mutta  se  oli  moniulotteinen.  Mä  tulin  heti  ihan  faniks,  ja  menisin  uudestaan  katsomaan.  En  tiedä  mikä  siinä  vaikutti  niin  paljon,  mulla  oli  joku  ennakkokäsitys  mitä  siellä  ehkä  tulisi,  mutta  en  mä  olisi  osannut  kuvitella,  se  yllätti  mut  jollakin  tavalla  ja  se  ei  ollut  ennalta  arvattavaa,  mitä  tapahtui  seuraavaksi,  ja  tykkäsin  siitä,  että  se  oli  eri  tiloissa.  Just  sellaiset  pienten  työryhmien  kokeelliset  teokset  on  jääneet  mieleen.  Telakalla  oon  kanssa  nähnyt  useita,  joista  oon  pitänyt.  Sielläkin  sellaiset,  jotka  leikittelee  muodolla.  Ehkä  mulle  ei  ole  niin  väliä,  mikä  on  aihe  ja  sisältö,  ehkä  mä  oon  enemmän  sellainen  ”muoto  ja  rakenne”.
Diina:  Näyttäytyykö  se  sama  sun  työssä?  Aiheen  toissijaisuus  muotoon?
Tuija:  Se  tulee  sitä  kautta  esille,  että  mulla  on  niin  laajoja  teemoja.  Ne  tarkentuu  vasta  myöhemmin  prosessin  aikana,  sitten  mulle  valkenee,  että  tästä  tässä  onkin  kysymys.  Ja  onneksi  on  ollut  ryhmäläisiä  ja  just  kun  puhuu  muitten  kanssa  niin  ne  tarkentuu.

Diina:  Miksi  taide?  Mitä  sä  saat  taiteesta?
Tuija:  No  niin  sitähän  mäkin  tässä  oon  miettinyt.  Pääsisi  varmaan  helpommalla,  jos  olisi  joku  muu.  Tosi  haastava  kysymys.  Musta  tuntuu,  että  vaikka  mä  en  hakisi  apurahaa  enkä  tekisi  mitään  prokkista,  niin  silti  taide  tapahtuisi  mun  elämässä.  Se  on  osa  sitä,  miten  elää,  vaikkei  se  prosessi  olisikaan,  niin  se  voisi  näkyä  siinä,  että  nyt  meen  yksin  retriitille  tonne  saareen  ja  siellä  luen  kaikki  runokirjat  ääneen.  Se  on  osa  sitä,  miten  yrittää  jäsentää  elämää  ja  maailmaa,  ja  on  tarve,  mitä  ilman  eläminen  ei  onnistu.  Ainakin  mulla  se  aika  paljon  jäsentää,  minkä  takia  olen  täällä  ja  miksi  elän.  Ja  itse  myös  kulutan  taidetta  tosi  paljon,  se  ruokkii  niin  paljon  omaa  hyvinvointia,  jos  vaikka  ei  olisi  kirjoja  tai  ei  voisi  kuunnella  musiikkia,  niin  tekisin  varmaan  jotain  kukka-asetelmia.  Joku  tapa  olla  vuorovaikutuksessa  maailman  kanssa,  ei  välttämättä  tarvitse  olla  edes  muita  ihmisiä.
Diina:  Se  oli  hyvä  pointti,  kai  se  on  joku  sellainen  kontaktipinta  maailmaan.
Tuija:  Joku  sellainen  filosofinen,  henkinen.


Kynäilijän  vuoden  2018  kirjoitukset  esittelevät  pirkanmaalaisten  taiteilijoiden  ajatuksia  työstään  säilyttäen  dialogin  nauhoitushetken  keskustelevan  sävyn.

Kuinka tanssi määritellään

Esittelyssä Lotta Kaarla. Lotan teos Rut & Roosa Liikelaiturilla 22.4.

Diina: Kerro teidän produktiosta, mä en tiedä siitä mitään.
Lotta: Rut & Roosa kertoo kaksosista, jotka on syntyneet niin, että niillä on hiukset kiinni toisissaan. Se perustuu ruotsalaiseen lastenkirjaan Molly & Sus (Klara Persson, Urax 2012). Niillä on vaikeuksia tehdä tiettyjä asioita: niitten on vaikeaa pukea, toinen haluaa leikkiä toisilla jutuilla ja toinen toisilla.
Diina: Teillä on joku peruukki?
Lotta: Joo, meillä on peruukki. Me harjoiteltiin niin, että meillä oli sukkahousut, jotka oli solmittu yhteen, kun ei sitä peruukkia alussa ollut. Mietittiin, mitä tässä voisi tehdä. Se oli tosi mielenkiintoista lähteä sitä kautta keksimään tarinaa.
Diina: Millä tavalla suhde hahmojen välillä kehittyy?
Lotta: Se perustuu löyhästi kirjaan, mutta on siinä keksitty omaakin. Me puhutaan kahta kieltä, siinä on vähän repliikkejä, ja kaikki teksti tulee sekä suomeksi että ruotsiksi. Me ollaan myös tosi erinäköisiä ja -kokoisia. Meillä on lettiperuukit ja värikkäät vaatteet. Tämä on jo pari vuotta vanha juttu. On kivaa, että se on elänyt. Meillä on ollut pari pistokeikkaa vuodessa siellä täällä, teos on helppo, sen voi lämmittää nopeasti. Sitten kun siinä on vain me kaksi, ei tarvitse hirveästi säätää aikatauluja.
Diina: Musta tuntuu, että lasten teoksia on helpompi tehdä pitkäjänteisemmin. Omissa teoksissa se on kaksi esitystä ja seuraava produktio.
Lotta: Joo. Tämä (teos) on niin ajaton, että se ei liity mihinkään ajatukseen tai musiikkiin. Ja lapset kasvavat, nyt voisi jo lähteä uudelle kierrokselle edellisen (Pohjanmaan päiväkotikiertueen) jälkeen. Mutta se on se tuottaja, joka tekisi sitä. Ihan ensimmäinen kiertue oli Pohjanmaan aluekeskuksen kautta järjestetty. Vuosittain on aina uudet (teokset), niin ei ole resursseja pyörittää vanhoja. Sitten kun on laittanut noihin isompiin kulttuurikeskuksiin pääkaupunkiseudulla sähköposteja, niin se on vaikeaa, kun ei ole mitään tahoa takana. Sua ei oteta ehkä ihan tosissaan, vaikka laitat kaikki videot ja kuvat. Ne on vaan, että ette te ole mikään teatteriryhmä. Niin se on vaikeaa myydä itse lasten juttuja.
Diina: Toi on rajua, että missä maailmassa nuo talot elää, jos ei free-tuotantoja voi myydä.
Lotta: Toinen hankala juttu on, kun hain matka-apurahaa, että me voitaisiin lähteä kiertämään. Meillä on loistava teos, se on saanut hyvää palautetta, me tarvitaan siihen vain, että me voidaan tarjota se mahdollisimman edullisesti päiväkodeille, vaikka meillä on minimiliksat, että me pystyttäisiin lähtemään eri paikkoihin. Mistään ei ole tullut kiertuetukea.
Diina: Nyt tullaan taas tähän, että on itselle helpompaa ja taloudellisempaa tehdä yksi teos, esittää se kolme kertaa ja unohtaa koko setti. Selviää helpoimmalla noin. Mielellään vielä vain demoasteelle, että ei mitään valosuunnittelijaa eikä loppuun asti vietyä.
Lotta: Ja toi on tylsää, koska tuota meidän teosta on kiva esittää. Lapset tykkää siitä, se on interaktiivinen. Sitä on kiva ja helppo esittää. Kaikki tavarat kulkee kahdessa Ikea-säkissä. Voisi lähteä vaikka junalla tai bussilla. Pitäisi vain jaksaa hakea rahoituksia.
Diina: Mutta en mä ainakaan jaksa käyttää tuntikaupalla aikaa paperiin, josta ei tule mitään. Mieluummin menen vaikka hiihtämään.
Lotta: Just tämän päivän tärkein agenda on saada kirjekuori postiin niin, että siinä on päivän postileima. Saako niitä enää nykyään?
Diina: Eikö se käy missä on se tarra, jossa on päivämäärä.
Lotta: Oon mukana projektissa, missä äidinkielen opettaja tekee väitöskirjaa aiheesta, että pitäisi saada enemmän tanssia äidinkielen opetuksen tueksi. Se on menossa esittelemään väitöskirjaansa Dans i skolan -konferenssiin ruotsiin. Meillä oli pilottikerta Porissa, me käsiteltiin runoja ja liikuttiin niitten aiheilla. Projekti jatkuu syksyllä, meillä on pidempi jakso Vaasassa koulussa.
Diina: Tuollaiset on musta olleet erilaisten projektikokeilujen asteella jo monta vuotta. Mulla on kanssa yksi kaveri, joka teki tuon tapaista. Kuihtuko se sitten kasaan jotenkin se hanke.
Lotta: Toi on tosi tylsää, että hirveästi tehdään työtä jonkun asian eteen ja sitten se jää.
Diina: Mutta onko se taas tuottajakysymys, että samoja asioita joutuu joka kerta perustelemaan uudelleen, kun hakee rahoitusta. Rasittavaa sille samalle ihmiselle.
Lotta: Kyllä
Diina: Kyllä mä ymmärrän, miksi ihmiset kyllästyy siihen.
Lotta: Mutta jos sen nyt saisi lyötyä läpi, kun sitä on tutkittu ja siitä on selvää näyttöä. Zodiakin uutiskirjeessä oli just joku kurssi kielen opettajille liikkeen kautta. Tuollaisia voisi olla enemmänkin. Ihan normaaliin opettamiseenkin voisi olla hyötyä tanssista.

Lotta: Sitä olen kohdannut, että ei me haluta teitä, kun te puhutte ruotsia. Tällä hetkellä se on ajankohtaista, kun Suomeen tulee muunkielisiä ihmisiä. Lapsille se olisi tärkeää, että ne ymmärtää, että me puhutaan eri kieliä, mutta me voidaan silti toimia yhdessä.
Diina: Tää on niin Suomea.
Lotta: Päiväkoti-ikäiselle se voi olla ihan sama, vaikka esiintyjä puhuisi siansaksaa. Se pointti on, että se ei haittaa. Meillä oli Vaasassa näytös vastaanottokeskuksen ihmisille. Me ajateltiin, että jännää mitä tästä tulee, kun ne ei tajua kumpaakaan kieltä. Sitten ne näytti peukkua ja tuli ihan mukaan lavalle, otti kädestä kiinni ja ohjasi, kun me eksyttiin toisistamme. Esitys ei tarvinnut edes lapsia, jotka ymmärtää kieltä. Ja siitä sain sen, ettei tässä ole kyse siitä, puhutaanko suomea tai ruotsia, vaan että me voidaan puhua ihan mitä kieltä tahansa ja silti me voidaan leikkiä ja ymmärtää toisiamme.
Diina: Tuntuu, että just aikuisten ennakkoluulot on monesti tiellä.
Lotta: Ne on valitettavasti ne aikuiset, jotka päättää, mitä esityksiä päiväkotiin voi tulla. Toiveena on tarina ja opetus. Se on tosi vaikeaa myydä jos ei ole vain suomenkielinen (teos).
Diina: Pitäisi jo ottaa ne yksikielilasit pois päästä. Aika sääli.
Lotta: Lopussa on sellainen osuus, että me on tanssitettu niitä ja esitelty rekvisiittaa. Saa pomppia ja saa leikkiä kaikella mitä lavalla on. Sekin oli jännittävää, kun tanssitin Koko suomi tanssii -hankkeessa noin viittätuhatta lasta, ja menin eskariin niin jo ne eskarilaiset pojat oli ennen tanssituntia, että mä en ainakaan tanssi. Miten eskarilaiset voi olla jo noin varmoja, mitä tanssi on? Ja sitten kun on mennyt viisitoista minuuttia, me tehdään katutanssia, ne on siellä eturivissä eikä halua lopettaa. Mä sanon, että hei me tanssittiin. Mistä se niin vahva ennakkoluulo tulee
Diina: Pakko sen on tulla aikuisilta. Tanssi mielletään tosi monesti esteettiseen kaunoliikuntaan, naisvoimisteluun, niin kyllä se on alitajunnan tasolla. Se on tyttöjen juttu, ja siellä on baletti ja satubaletti ja röyhelöt.
Lotta: Tulee niin vahvasti, että mitä tanssi on. Se tuli myös viime viikolla Porissa. Ohjasin verbaalisesti, en näyttänyt yhtäkään askelta eteen. Lopuksi me haastateltiin, millainen päivä oli, opitko jotain uutta tanssista. Ne oli, että ei me tanssittu. Me oltiin yhdeksänkymmentä minuuttia liikuntasalissa ja liikuttiin ja tehtiin improvisaatioharjoituksia. Ei me tanssittu. Siis mitä? Se opettajakin oli, että ne oli tuollaisia draamaharjoituksia.
Diina: Tanssi on edelleen sitä, että laitetaan musiikki soimaan ja on tarkat laskut ja askeleet. Siihenkäsitykseen ei mahdu asiat, joissa ei ole oikeaa tai väärää, niin kuin improvisaatio.
Lotta: Ja jos et osaa, niin sä epäonnistut. Meidän pointti on kehittää sellaisia harjoituksia, joita opettaja voisi itse tehdä, että siihen ei tarvittaisi tanssinopettajaa.
Diina: Se liittyy siihen, kuinka aikuiset rajaa itseään ja toisia tiettyihin bokseihin. Tullaan siihen, miksi mulla on vaikeuksia määritellä omassa tekemisessä, mikä on tanssia ja teenkö mä tanssia.
Lotta: Ja pitääkö sitä määritellä?
Diina: Musta sitä pitää määritellä sen verran, että tanssi ei ole vain balettia, että on myös kontakti-improvisaatio ja breikki ja fyysisyyttä ja voimaa vaativia asioita, vähättelemättä balettia. Mua itseäni ärsyttää ihmiset, jotka ajattelee, että tanssi on askelten pikkutarkkaa opettelua ja teknisesti ylisuorittavaa ja jäädään vain varmuusalueelle. Missä se taide silloin on? Sitten kun kentällä ja sen ulkopuolella osataan hahmottaa, että tanssi voi olla paljon muuta, niin sitten sitä ei enää tarvitse määritellä.

Diina: Sä olit Australiassa, mitä teit siellä?
Lotta: Olin opintomatkalla ja lomamatkalla, mulla oli pieni matka-apuraha ja kävin siellä tanssitunneilla ja katsomassa esityksiä.
Diina: Miksi just niitä asioita, onko sulla visio, mitä seuraavaksi meinaat tehdä?
Lotta: Mun oma intohimo on musikaalit ja musiikkiteatteri, jolloin mä yhdistän musiikin ja teatterin ja tanssin, ja haluaisin tehdä uuden jutun lapsille, tanssillisen teatteriesityksen. Mua kiinnostaisi myös olla koreografina jossain musikaalissa. Vielä on apurahoja vetämässä. Olin Helsingissä Aleksanterin teatterilla, missä tehtiin myös kaksikielinen musikaali Aladdin. Siitä tuli mieleen, että Rut & Roosa voisi olla kahdella kielellä.
Diina: Onko lasten juttuun ideaa, tai jotain mitä haluisit?
Lotta: Aihe olisi alakouluikäisille, missä käsitellään unelmia ja omaa superminää, mikä minä haluaisin olla isona, kääntää roolit, mitä jos kaikki voisi olla mahdollista. Kaikki kiinnostaa: nuoret, lapset, aikuiset. Sekin kiinnostaa, miten lasten työ voi olla mielenkiintoinen aikuisille.
Lotta: Olen ehkä lähdössä taas New Yorkiin, tykkään matkustaa tosi paljon, ja käyn katsomassa esityksiä päivittäin ja tunneilla. Olin viimeksi kahdella counter-tekniikan tunnilla ja olin ihan liekeissä, imeydyin nykytanssimaailmaan. Tykkään olla ja katsoa ja koittaa erilaisia juttuja. Vaikka olisin ihan pihalla, niin katson muita ja niitä opettajia, ja olen ihan fasinoitunut, kun ne opettajat vaihtaa aurinkolaseja ja hattuja ja kenkiä tunnilla, salissa ei siis paista aurinko. Se on ihan mahtavaa, se on niin outoa!
Diina: Kuulostaa niin absurdilta.
Lotta: Niin se onkin. Jos mä olen sekaisin niin ne ainakin.
Diina: Täällä ei sitten ole kukaan sekaisin.
Lotta: Tykkään käydä katsoa ja koittaa, inspiraatio elää tässä ja nyt.


Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.

Taiteen tekemisen dilemmat

Esittelyssä Noora Nenonen. Nooran teos Kaloilla ei ole ääntä nähtävillä Liikelaiturilla 9.-11.3. 

Noora: Se mitä mietin tänään, on sanallistaminen. Ehdottomasti täytyy pystyä sanallistamaan taiteellista työtä. Tässä tilanteessa musta tuntuu, että tiedän tasan tarkkaan mitä olen tekemässä, seuraavan biisin, mutta se että kirjoittaisin apuraha-anomuksia puolentoista vuoden päähän, mulla on aivan suu auki, että miten, mitä silloin teen. Totta kai olen miettinyt sitä, mutta mulla ei ole mitään käsitystä, miten edes aloitan kirjottamaan jotain työsuunnitelmaa.
Diina: Ja mikä kiinnostaa silloin. On vaikeaa sanoa, mikä edes kahden kuukauden kuluttua kiinnostaa.
Noora: Musta on tärkeää osata perustella, miksi tekee työtä ja asettaa tavoitteita itselleen, sen ajattelen ammattitaidoksi, mutta nyt olen alkanut kyseenalaistamaan, missä määrin ja millä tavoin se tavoitteiden asettelu tapahtuu ja missä vaiheessa. Olen yrittänyt kirjoittaa hakemuksiin sellaista suuntaa, mihin olen oikeasti halunnut mennä, vaikka se olisi epämääräinen, mutta mulla on vieläkin tekemistä, koska yritän tyydyttää myöntäjätahon prioriteetteja. Musta se on esimerkiksi hyvä, jos ihmiset hahmottaa teorian olemassaolon ja pystyy soveltamaan sitä käytäntöön, mutta tällä hetkellä mua ei kiinnosta se suunta ollenkaan. Herää kysymys, jos käyttäisin mun akateemista kirjoittamisen tapaa olisiko mun taide parempaa tai arvokkaampaa, mitä mä en usko.
Diina: Mä näen referenssit kiinnostavina linkkeinä, joiden avulla pystyy kontekstualisoimaan, kertomaan ulos päin mitä tekee.
Noora: Vaikka pystyisin kirjoittamaan teoreettisella tasolla, se ei tunnu, että sieltä kautta löytyisi se ydin, jota tavoittelee. Mua kiinnostaa tilan luominen, mikä on tosi heikko työsuunnitelmassa, se ei riitä, että ne (tilat) vetoaa tai sallii olemisen tai tuo jotain aistimuksia. Mun kiinnostuksen suuntaa on tällä hetkellä paljon vaikeampi sanallistaa.
Diina: Siinä on tietty kokemustaso, mitä sä tavoittelet, se on tosi henkilökohtainen, mitä ei voi toisen puolesta mennä määrittelemään, onhan ne tosi intiimejä ne jutut, mitä teet.
Noora: Mulla ei tällä hetkellä ole tiedossa sellaista referenssiä, mikä pureutuisi sen ytimeen mitä haen. Kokemuksellinen ja aisteihin menevä liittyy tuohon, ja mua taas kiinnostaa paljon hienovireisempi. Se on ikuisuuskysymys, kuinka sanallistaa omaa työtään ja mihin sen liittää.

Noora: (opettamisesta) Haluisin pystyä ruokkimaan, että ne (nuoret tanssijat) olisivat rohkeita ja hölmöjä ja tekisivät omia juttujaan, en haluaisi lannistaa niitä, mutta se on vaikeaa sanoa nuorelle, kun ei ole itse löytänyt ratkaisua siihen kysymykseen, miten tätä työtä voi tehdä pitkäjänteisesti.
Diina: Ja kun lukee vanhempien taiteilijoiden kirjotuksia, niin tajuaa ettei se tule muuttumaan.
Noora: Mietin jotain tanssijan urakehitystä, mua kismittää, että mulla ei ole minkäännäköistä urakehitystä näkyvissä. Valmistuin 2005, silloin oli huikeaa saada tonnin apuraha ja nyt saa kolmen kuukauden työskentelyyn, joo onhan se iso suhteessa siihen mitä saa, mutta suhteessa mun elämään, onhan se ihan helkkarin pieni. Sen jälkeen ollaan taas samassa pisteessä, olen ehkä kehittynyt parin prokkiksen verran, mutta se mihin olen edennyt tai mihin voin vaikuttaa, koen ettei se lisäänny. Tämä on tosi itsekkäästi sanottu, mutta haluan pystyä vaikuttamaan asioihin enemmän, en välttämättä sellaisiin, jotka edistävät mun tekemistä, vaan sellaisiin jotka liittyvät muihin ihmisiin, mutta se ei freelancerina onnistu, enkä ole varma toteutuuko se tällä alalla. Kaikenikäiset kipuilevat samojen apurahakysymysten kanssa. Vaikka taiteellisessa työssä saa käyttää kaikenlaisia kykyjä, niitäkin joita ei olekaan, kaipaan että mun aivot joutuvat työskentelemään toisella tavalla, ja se tuntuisi ihanalta hypätä sellaiseen mitä en usein tee, sellainen eksaktius. Taiteessa on mahtavaa vellominen ja sellainen että et tiedä.
Diina: Mutta se on myös tosi rasittavaa.
Noora: Joo, ehkä se on elämän peruskysymys, eksaktiuden ja vapauden suhde. Pystyn luettelemaan samat ongelmat, mihin en ole keksinyt vastausta ja olen jauhanut niitä jo jonkun verran enkä haluaisi valittaa, ja moni asia on kuitenkin hienosti Suomessa. Se on dilemma, mutta ehkä tämä ala, niin se on selkeää, se ei ole terve. Ja urakehityksen tapa on masentava, toisaalta on hienoa ajoittainen näennäinen vapaus.
Diina: Sitä joskus on, mutta pitäisi jaksaa senkin läpi, kun ei ole mitään töitä.
Noora: Mä en halua odottaa sitä vapautta, käyttää energiaani odottamiseen. Sitten taas oli ihan mahtavaa olla Lofooteilla residenssissä. Siellä tuntui, että on vapaus, ihan eri ympäristö, mun ei tarvinnut huolehtia mistään arkisesta, olin siellä töissä ja oli kivaa, että perhe oli mukana, ei mitään ongelmaa perheen ja työn yhdistämisessä.
Diina: Olisipa elämä pelkkää residenssiä.
Noora: Ja on rahoitus sille, ja on että mikäs tässä, mahtava ammatti, se oli sen kaksi viikkoa. Plus se vaikuttamisen mahdollisuus mitä sivuttiin, pystynhän mä taiteilijana vaikuttamaan, mutta koen että mulla ei taitelijana siltikään ole sellaista auktoriteettiasemaa kuin mitä haluan.
Diina: En tiedä toivoisiko sitä vain paljon nopeampaa kehitystä.
Noora: Ei kukaan varmasti usko, että julkista rahaa satsataan taiteeseen enemmän, ei se ole realistista.
Diina: Kun miettii omaa potentiaalia ja mitä sovellusmahdollisuuksia sillä on, se on paljon suurempi kuin mitä mä taiteen kentällä käytän.

Noora: Mistä sä lähdet uuteen työhön, koetko toteuttavasi ambitioita siinä?
Diina: Teen sillä apurahalla, mitä olen hakenut, että voin raportoida mitä olen tehnyt, en sanoisi, että mun ambitiot on jatkuvassa soolojen tekemisessä, saan siinä aikaa vietettyä ja se on kivaa ja siinä tulee tehtyä paljon omaa työskentelyä ja hyödyllistä kehonhuoltoa.
Noora: Joo, se on tärkeää.
Diina: Ja sitten yritän tehdä siitä mielenkiintoista katsojalle, mutta en tiedä olisiko mun ambitio, että olisi joku sellainen teatteri vaikka niin kuin Pina Bauschilla oli, mutta eihän sellaista ole Suomessa, en voi sanoa, että voisin ikinä toteuttaa mun ambitioita. Joutuuko siinä laskemaan standarditasoa niin alas että mua kiinnostaa mun työ kyllä ja teen sen, mutta yhtä hyvin voisin tehdä jotain muuta.
Noora: Mä huomaan, että realiteetit on tiukat. Huomasin ehkä kolme vuotta sitten, että pienennän koko ajan niitä asioita mitä ajattelenkin, koska tiedän että en tule ikinä saamaan rahoitusta sellaisille isoille, mikä on tosi sääli. Että itse koko ajan sensuroin taiteellisen luomisen suuntaa, koska ajattelen ettei se ole mahdollista. Se vaikeuttaa ja pienentää taiteen olemusta.
Diina: Mutta se on realiteettia, voithan tehdä kuudenkymmenen tonnin hakemuksia etkä saa niitä projekteja ikinä tehtyä. Että oman motivaation saa ylläpidettyä, niin pakkohan sitä standarditasoa on laskea, koska jos joka vuosi tavoittelisin kuuttakymmentä tonnia enkä ikinä saisi sitä, niin loppuisivat omat panokset pian.
Noora: Mua häiritsee, että aina joutuu tekemään rajoitteiden kanssa töitä, ei ikinä ajattele mahdollisuuksia mitä voisi olla.
Diina: Ja just pitäisi keksiä millaisten tahojen kanssa tehdä töitä, mitä muuta voin tehdä kuin neljän tonnin soolon, se on vaikeaa.
Noora: On. Samaan aikaan haluaa olla vapaa ja tosi riippumaton, tehdä omaa juttua ja merkityksellisiä asioita ja vaikuttaa. Ne on aika ristiriitaisia, kun siihen lisätään käytännön resurssit.
Diina: Toki voi etsiä yhteistyökontaktipintoja, mutta sekin tuntuu, että syö niin paljon energiaa, etten jaksa soitella ja mailata eri tyypeille, selostaa itseäni.
Noora: Joo se on ihan selkeää, etten halua laittaa energiaa siihen. Sairaalaprokkis oli opettavainen, että kuinka paljon jaksaa lyödä päätä seinään, kuinka paljon jaksaa yrittää, mutta oli tosi tärkeää tehdä se prokkis. Mulle oli tärkeää, nähdä että kaiken ei tarvitse olla osallistavaa ja sillä voi olla merkitystä ihmisille ja taide voi olla julkisessa tilassa, mutta lähdenkö tekemään uudestaan sellaista – en ainakaan, jos mä olen se, joka sen joutuu koordinoimaan ja tuottamaan. Vaikka sain apua, niin kaikki työ, minkä jouduin sen eteen tekemään, niin ei, ei ole mahdollista. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä välinpitämättömämpi olen taidekentästä, koska ihmisillä on niin eri suuntia. Enemmän vaivaa, mikä on mun ja yhteiskunnan suhde ja mikä on asemani siinä. Taide on niin pienen piirin juttu, enemmän kuin mitä mä olen taitelijana tai joku muu, kiinnostaa, mitä ihmiset on ihmisinä, ja enemmän koen, ettei taide ole avain siihen ihmisyyteen.


Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.