Taiteen tekemisen dilemmat

Esittelyssä Noora Nenonen. Nooran teos Kaloilla ei ole ääntä nähtävillä Liikelaiturilla 9.-11.3. 

Noora: Se mitä mietin tänään, on sanallistaminen. Ehdottomasti täytyy pystyä sanallistamaan taiteellista työtä. Tässä tilanteessa musta tuntuu, että tiedän tasan tarkkaan mitä olen tekemässä, seuraavan biisin, mutta se että kirjoittaisin apuraha-anomuksia puolentoista vuoden päähän, mulla on aivan suu auki, että miten, mitä silloin teen. Totta kai olen miettinyt sitä, mutta mulla ei ole mitään käsitystä, miten edes aloitan kirjottamaan jotain työsuunnitelmaa.
Diina: Ja mikä kiinnostaa silloin. On vaikeaa sanoa, mikä edes kahden kuukauden kuluttua kiinnostaa.
Noora: Musta on tärkeää osata perustella, miksi tekee työtä ja asettaa tavoitteita itselleen, sen ajattelen ammattitaidoksi, mutta nyt olen alkanut kyseenalaistamaan, missä määrin ja millä tavoin se tavoitteiden asettelu tapahtuu ja missä vaiheessa. Olen yrittänyt kirjoittaa hakemuksiin sellaista suuntaa, mihin olen oikeasti halunnut mennä, vaikka se olisi epämääräinen, mutta mulla on vieläkin tekemistä, koska yritän tyydyttää myöntäjätahon prioriteetteja. Musta se on esimerkiksi hyvä, jos ihmiset hahmottaa teorian olemassaolon ja pystyy soveltamaan sitä käytäntöön, mutta tällä hetkellä mua ei kiinnosta se suunta ollenkaan. Herää kysymys, jos käyttäisin mun akateemista kirjoittamisen tapaa olisiko mun taide parempaa tai arvokkaampaa, mitä mä en usko.
Diina: Mä näen referenssit kiinnostavina linkkeinä, joiden avulla pystyy kontekstualisoimaan, kertomaan ulos päin mitä tekee.
Noora: Vaikka pystyisin kirjoittamaan teoreettisella tasolla, se ei tunnu, että sieltä kautta löytyisi se ydin, jota tavoittelee. Mua kiinnostaa tilan luominen, mikä on tosi heikko työsuunnitelmassa, se ei riitä, että ne (tilat) vetoaa tai sallii olemisen tai tuo jotain aistimuksia. Mun kiinnostuksen suuntaa on tällä hetkellä paljon vaikeampi sanallistaa.
Diina: Siinä on tietty kokemustaso, mitä sä tavoittelet, se on tosi henkilökohtainen, mitä ei voi toisen puolesta mennä määrittelemään, onhan ne tosi intiimejä ne jutut, mitä teet.
Noora: Mulla ei tällä hetkellä ole tiedossa sellaista referenssiä, mikä pureutuisi sen ytimeen mitä haen. Kokemuksellinen ja aisteihin menevä liittyy tuohon, ja mua taas kiinnostaa paljon hienovireisempi. Se on ikuisuuskysymys, kuinka sanallistaa omaa työtään ja mihin sen liittää.

Noora: (opettamisesta) Haluisin pystyä ruokkimaan, että ne (nuoret tanssijat) olisivat rohkeita ja hölmöjä ja tekisivät omia juttujaan, en haluaisi lannistaa niitä, mutta se on vaikeaa sanoa nuorelle, kun ei ole itse löytänyt ratkaisua siihen kysymykseen, miten tätä työtä voi tehdä pitkäjänteisesti.
Diina: Ja kun lukee vanhempien taiteilijoiden kirjotuksia, niin tajuaa ettei se tule muuttumaan.
Noora: Mietin jotain tanssijan urakehitystä, mua kismittää, että mulla ei ole minkäännäköistä urakehitystä näkyvissä. Valmistuin 2005, silloin oli huikeaa saada tonnin apuraha ja nyt saa kolmen kuukauden työskentelyyn, joo onhan se iso suhteessa siihen mitä saa, mutta suhteessa mun elämään, onhan se ihan helkkarin pieni. Sen jälkeen ollaan taas samassa pisteessä, olen ehkä kehittynyt parin prokkiksen verran, mutta se mihin olen edennyt tai mihin voin vaikuttaa, koen ettei se lisäänny. Tämä on tosi itsekkäästi sanottu, mutta haluan pystyä vaikuttamaan asioihin enemmän, en välttämättä sellaisiin, jotka edistävät mun tekemistä, vaan sellaisiin jotka liittyvät muihin ihmisiin, mutta se ei freelancerina onnistu, enkä ole varma toteutuuko se tällä alalla. Kaikenikäiset kipuilevat samojen apurahakysymysten kanssa. Vaikka taiteellisessa työssä saa käyttää kaikenlaisia kykyjä, niitäkin joita ei olekaan, kaipaan että mun aivot joutuvat työskentelemään toisella tavalla, ja se tuntuisi ihanalta hypätä sellaiseen mitä en usein tee, sellainen eksaktius. Taiteessa on mahtavaa vellominen ja sellainen että et tiedä.
Diina: Mutta se on myös tosi rasittavaa.
Noora: Joo, ehkä se on elämän peruskysymys, eksaktiuden ja vapauden suhde. Pystyn luettelemaan samat ongelmat, mihin en ole keksinyt vastausta ja olen jauhanut niitä jo jonkun verran enkä haluaisi valittaa, ja moni asia on kuitenkin hienosti Suomessa. Se on dilemma, mutta ehkä tämä ala, niin se on selkeää, se ei ole terve. Ja urakehityksen tapa on masentava, toisaalta on hienoa ajoittainen näennäinen vapaus.
Diina: Sitä joskus on, mutta pitäisi jaksaa senkin läpi, kun ei ole mitään töitä.
Noora: Mä en halua odottaa sitä vapautta, käyttää energiaani odottamiseen. Sitten taas oli ihan mahtavaa olla Lofooteilla residenssissä. Siellä tuntui, että on vapaus, ihan eri ympäristö, mun ei tarvinnut huolehtia mistään arkisesta, olin siellä töissä ja oli kivaa, että perhe oli mukana, ei mitään ongelmaa perheen ja työn yhdistämisessä.
Diina: Olisipa elämä pelkkää residenssiä.
Noora: Ja on rahoitus sille, ja on että mikäs tässä, mahtava ammatti, se oli sen kaksi viikkoa. Plus se vaikuttamisen mahdollisuus mitä sivuttiin, pystynhän mä taiteilijana vaikuttamaan, mutta koen että mulla ei taitelijana siltikään ole sellaista auktoriteettiasemaa kuin mitä haluan.
Diina: En tiedä toivoisiko sitä vain paljon nopeampaa kehitystä.
Noora: Ei kukaan varmasti usko, että julkista rahaa satsataan taiteeseen enemmän, ei se ole realistista.
Diina: Kun miettii omaa potentiaalia ja mitä sovellusmahdollisuuksia sillä on, se on paljon suurempi kuin mitä mä taiteen kentällä käytän.

Noora: Mistä sä lähdet uuteen työhön, koetko toteuttavasi ambitioita siinä?
Diina: Teen sillä apurahalla, mitä olen hakenut, että voin raportoida mitä olen tehnyt, en sanoisi, että mun ambitiot on jatkuvassa soolojen tekemisessä, saan siinä aikaa vietettyä ja se on kivaa ja siinä tulee tehtyä paljon omaa työskentelyä ja hyödyllistä kehonhuoltoa.
Noora: Joo, se on tärkeää.
Diina: Ja sitten yritän tehdä siitä mielenkiintoista katsojalle, mutta en tiedä olisiko mun ambitio, että olisi joku sellainen teatteri vaikka niin kuin Pina Bauschilla oli, mutta eihän sellaista ole Suomessa, en voi sanoa, että voisin ikinä toteuttaa mun ambitioita. Joutuuko siinä laskemaan standarditasoa niin alas että mua kiinnostaa mun työ kyllä ja teen sen, mutta yhtä hyvin voisin tehdä jotain muuta.
Noora: Mä huomaan, että realiteetit on tiukat. Huomasin ehkä kolme vuotta sitten, että pienennän koko ajan niitä asioita mitä ajattelenkin, koska tiedän että en tule ikinä saamaan rahoitusta sellaisille isoille, mikä on tosi sääli. Että itse koko ajan sensuroin taiteellisen luomisen suuntaa, koska ajattelen ettei se ole mahdollista. Se vaikeuttaa ja pienentää taiteen olemusta.
Diina: Mutta se on realiteettia, voithan tehdä kuudenkymmenen tonnin hakemuksia etkä saa niitä projekteja ikinä tehtyä. Että oman motivaation saa ylläpidettyä, niin pakkohan sitä standarditasoa on laskea, koska jos joka vuosi tavoittelisin kuuttakymmentä tonnia enkä ikinä saisi sitä, niin loppuisivat omat panokset pian.
Noora: Mua häiritsee, että aina joutuu tekemään rajoitteiden kanssa töitä, ei ikinä ajattele mahdollisuuksia mitä voisi olla.
Diina: Ja just pitäisi keksiä millaisten tahojen kanssa tehdä töitä, mitä muuta voin tehdä kuin neljän tonnin soolon, se on vaikeaa.
Noora: On. Samaan aikaan haluaa olla vapaa ja tosi riippumaton, tehdä omaa juttua ja merkityksellisiä asioita ja vaikuttaa. Ne on aika ristiriitaisia, kun siihen lisätään käytännön resurssit.
Diina: Toki voi etsiä yhteistyökontaktipintoja, mutta sekin tuntuu, että syö niin paljon energiaa, etten jaksa soitella ja mailata eri tyypeille, selostaa itseäni.
Noora: Joo se on ihan selkeää, etten halua laittaa energiaa siihen. Sairaalaprokkis oli opettavainen, että kuinka paljon jaksaa lyödä päätä seinään, kuinka paljon jaksaa yrittää, mutta oli tosi tärkeää tehdä se prokkis. Mulle oli tärkeää, nähdä että kaiken ei tarvitse olla osallistavaa ja sillä voi olla merkitystä ihmisille ja taide voi olla julkisessa tilassa, mutta lähdenkö tekemään uudestaan sellaista – en ainakaan, jos mä olen se, joka sen joutuu koordinoimaan ja tuottamaan. Vaikka sain apua, niin kaikki työ, minkä jouduin sen eteen tekemään, niin ei, ei ole mahdollista. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä välinpitämättömämpi olen taidekentästä, koska ihmisillä on niin eri suuntia. Enemmän vaivaa, mikä on mun ja yhteiskunnan suhde ja mikä on asemani siinä. Taide on niin pienen piirin juttu, enemmän kuin mitä mä olen taitelijana tai joku muu, kiinnostaa, mitä ihmiset on ihmisinä, ja enemmän koen, ettei taide ole avain siihen ihmisyyteen.


Kynäilijän vuoden 2018 kirjoitukset esittelevät pirkanmaalaisten taiteilijoiden ajatuksia työstään säilyttäen dialogin nauhoitushetken keskustelevan sävyn.

Toimintasuunnitelma 2018

Vuosi vaihtui, minä pysyn kynäilijän roolissa. Edellisissä teksteissäni tilitin pääasiassa henkilökohtaisia mielipiteitäni. Tänä vuonna ajattelin avata keskustelua alueen muiden taiteilijoiden kanssa.

Dialogisuus on alakynnessä. Teemme kukin yksinämme kivoja projekteja, esitämme ne ja unohdamme tämän jälkeen. Muutama kollega käy katsomassa. Esityksen jälkeen vaihdetaan pari lausetta: ”tosi hieno juttu, oli kiva nähdä, mitä teet.” Nämä ovat aivan rehellisiä ja täysin kannustavassa hengessä sanottuja sanoja. Teen itse samoin. Ei esityksen jälkeisessä huumassa ole tilaa puhua taiteesta. Mutta eipä sitä ole sen enempää muulloinkaan. Tästä syystä pyrin järjestämään keskustelutuokion kutsumalla yhden alueen muun taiteilijan juttelemaan kanssani. Toistaiseksi en osaa paljastaa suunnitelmastani enempää, sillä se muotoutuu vasta toteutuksen myötä. Lupaan ainakin suuria paljastuksia taiteesta, henkilökohtaisia avauksia ja yksityisiä taustoja taiteentekijöiden työskentelystä.

Tässä vaiheessa voit lyödä lähimmän kollegan kanssa vetoa, kuka on ensimmäinen keskustelukumppanini. Tätä ei vielä tiedä minun lisäkseni kukaan muu, ei edes keskustelija itsekään.

Diina Bukareva on tamperelainen taiteilija ja kirjoittaa vuonna 2018 Sisä-Suomen tanssin aluekeskuksen puolesta kannanottoja ja avautumisia tanssista.

Juhlat

Kohderyhmä: pirkanmaalaiset taiteen harrastajat ja asiantuntijat

Liikelaituri kävi noutamassa viime viikolla tanssin valtionpalkinnon. Smolnan kattokruunut olivat näyttäviä, puheet kantaaottavia, kahvikuppien väri syvän sininen ja kuohuviini kelpoa. Päivän pituista retkeä hallitsi hilpeä juhlatunnelma. Lopuista detaljeista annan lausuntoja suullisesti.

Tässä vaiheessa on kohtuullista kiittää sitä joukkoa, jotka olivat suunnittelemassa ja perustamassa Liikelaituria. Homma meni aika hyvin hei. Seinien valinnasta vessaremonttien tilaukseen ja ikkunanpesuun. Hatunnoston ansaitsevat myös kaikki Liikelaiturin ohjelmaa ja sisältöä tuottavat, Pirkanmaan Tanssin Keskuksen tukia myöntävä porukka sekä toiminnanjohtaja.

Paluumatkalla juttelimme junassa, missä Liikelaituri on mahdollisesti tästä viiden vuoden kuluttua, ollessaan kymmenen vuoden ikäinen. Konsensus kertoi, että Liikelaituri on enemmän kuin seinänsä. Vaikka vapaan tamperelaisen tanssikentän yhteinen tila on toki tärkeä ja arvostettu, Liikelaituri on enemmän mielentila kuin tämänhetkiset seinänsä. Liikelaituri on tuonut yksittäisiä taiteilijoita yhteen tarjoamalla kohtauspaikan. Paljon on tapahtunut myös seinien ulkopuolella. Liikelaituri on tanssikentän ydin, jossa tapahtuu, jossa koetaan ja osallistutaan. Se on enemmän tekemisen henki kuin 217 neliömetriä osoitteessa Yliopistonkatu 58.

Viidessä vuodessa tamperelainen tanssin kenttä on kasvanut hurjasti ja laajenee yhä edelleen kiihtyvällä vauhdilla avaruuden tavoin. Uusien tekijöiden tulo alueelle on yksi parhaista asioista mitä meille voi tapahtua. Liikelaituri vetää puoleensa. Tekijöiden laaja kirjo ja vaikutteiden tulo Pirkanmaan ulkopuolelta pitää yleisön mielenkiinnon yllä ja haastaa pidempään kuvioissa olleita taitelijoita. Tämä on vastaus siihen, kuinka olemassa oleva kenttä voi kehittyä ja säilyttää kiinnostavuutensa. Tätä suuntaa toivon Liikelaiturin tukevan myös tulevaisuudessa.

Toivon, että viimeviikkoisen tunnustuksen myötä Liikelaituri saa yhä näkyvämpää jalansijaa taiteen areenana Tampereella. Tietty odotan tamperelaiselle tanssin vapaalle kentälle myös enemmän resursseja, jotta teoksia saataisiin tuotettua ja esitettyä. Meillä, taiteilijoilla, olisi intoa tehdä enemmänkin ja meitä on täällä joka vuosi yhä enemmän. Tampere on uusi tanssikaupunki.

Viime viikko loi niin hyvän juhlatunnelman, että aion jatkaa tällä linjalla vuoden loppuun ja sen yli. Suosittelen kyseistä lähestymistapaa kaikille muillekin, Suomi100-teeman kautta jouluun ja uuteen vuoteen. Syksyn synkistelyt voi tästä lähtien jättää taakseen.

Jatkan kynäilijän roolissa myös ensi vuonna. Jos sinulla, kaikki nämä vuodatukset kestäneenä, on mielessä aiheita, joihin haluaisit minun puuttuvat, otan ehdotuksesi innokkaasti vastaan. Niitä voi toimittaa kommentoimalla blogiin, sähköpostitse, toiminnanjohtajan kautta tai suorina some-viesteinä, miten ikinä hyväksi koetkaan.

Hyviä juhlia!

Diina Bukareva

Sisä-Suomen tanssin aluekeskus tukee vapaan kentän taiteilijoita uudella tavalla

Taiteen tekemisen muodot, tavat ja paikat ovat viime vuosikymmenen aikana muuttuneet paljon. Tämän takia Sisä-Suomen tanssin aluekeskus / Pirkanmaan Tanssin Keskus ry on laatinut vuosille 2016–2025 strategian, joka vastaa muun muassa seuraavaan kysymykseen: Miten avustuspolitiikan avulla voisi parhaiten tukea taiteen tekemisen muuttuneita toimintatapoja ja -ympäristöjä?

Taiteilijuuteen keskittyvä avustuspolitiikka
Aluekeskus on siirtänyt avustuspolitiikkansa painopisteen yksittäisistä teoksista taiteilijuuteen. Se ei enää myönnä tuotantotukea vaan tukee taiteellista työskentelyä. Aluekeskus myöntää vuosittain aluekeskuspalkkaa 1–3 kk/taiteilija ja se valitsee kaksi Liikelaiturin House-taiteilijaa, joista kukin saa kahdeksi kuukaudeksi käyttöönsä aluekeskuksen esitys- ja harjoitustila Liikelaiturin. Lisäksi aluekeskus myöntää kuukauden mittaisen residenssijakson Haiharan tanssitaideresidenssiin.

Aluekeskus on tunnistanut, että freelancer ja vapaalla kentällä on suuri tarve tällaisille taiteilijuutta tukeville avustusmuodoille. Esimerkiksi aluekeskuspalkalle on kysyntää siksi, että se ei sisällä teospakkoa. Mutta se mahdollistaa tanssijan työn ja koreografisen työn sekä muun taiteellisen työskentelyn taiteilijan mielenkiinnon mukaan. Valinta House-taiteilijaksi puolestaan mahdollistaa työskentelyn juuri tietyn tilan ehdoilla ja vahvistaa taiteilijan julkista identiteettiä pirkanmaalaisena tanssitaiteilijana. Toistuvasti valittava House-taiteilija on aluekeskuksen kokemuksen mukaan selkeä taiteilijakonsepti, jonka avulla voi edistää myös yleisön saavutettavuutta.  

Aluekeskuksen hallitus on 24.10.2017 jakanut vuodelle 2018 seuraavasti aluekeskuspalkat:
Aluekeskuspalkat:

·       2 kk: Diina Bukareva, Niina Rajaniemi ja Tuija Touhunen

·       1 kk: Matti Haaponiemi, Hanna Kahrola, Oona Leinonen ja Antti Marjakangas

Liikelaiturin House-taiteilijat:

·       2 kk: Nelli Ojapalo (kevät) ja Outi Yli-Viikari (syksy)

Haihara tanssitaideresidenssitaiteilijat:

·        1 kk: työryhmä Heli Keskikallio ja Linda Martikainen

Tanssikentän tarpeisiin reagoiva notkea organisaatio
Sisä-Suomen tanssin aluekeskus on alueensa merkittävin tanssin vapaan kentän ammattilaisten työllistäjä. Vuonna 2016 aluekeskus työllisti yhteensä 114 henkilöä eri mittaisiin työsuhteisiin. Vuoden 2016 kokonaismenoista 83% käytettiin palkkauksiin. Henkilötyövuosia kertyi 6,8. Aluekeskus tukee vahvasti taiteidenvälistä yhteistyötä. Samalla se kuuntelee taiteilijoita herkällä korvalla, jolloin se kykenee reagoimaan nopeasti kentän tarpeisiin. Aluekeskuksen hanketoiminta mahdollistaa tanssin freelancer ja vapaan kentän ammattilaisten taiteellisen työskentelyn eri ympäristöissä yhteisöhankkeiden, palvelutoiminnan ja yhteisötanssin kautta. Tanssikentän antaman palautteen mukaan myös VOS-uudistukselta odotetaan aluekeskuksen kaltaista notkeutta, uudistumiskykyä ja tulevaisuuteen katsovaa otetta.

Mikä on Sisä-Suomen tanssin aluekeskus?

Suomessa toimii valtakunnallisesti seitsemän tanssin aluekeskusta, joista yksi on Sisä-Suomen tanssin aluekeskus. Sen toiminta-alue on Pirkanmaan, Kanta- ja Päijät-Häme. Sisä-Suomen tanssin aluekeskus toimii tanssin kentän tuki- ja välittäjäorganisaationa sekä toimeentulomahdollisuuksien monipuolistajana. Lisäksi se toimii tiedotus- ja osaamiskeskuksena, asiantuntijana ja aluekehittäjänä. Pirkanmaalla toiminnan keskus on Tampereella ensi vuonna 5-vuotisjuhliaan viettävä Liikelaituri. Aluekeskuksen toiminnasta vastaa kokopäiväisesti palkattu toiminnanjohtaja Piia Kulin.

Lisää tilaa ja rohkeutta

Kohderyhmä: lokakuun Kiertoliikkeen lastin purkajat, tapahtuman väliin jättäneet, taiteilijat

Muistutus: liiat odotukset ovat haitaksi. Kiertoliike ei ole aiemmin eikä tänäkään vuonna ratkaissut alan taloudellista ahdistusta – eikä se ole tapahtuman tarkoituskaan. Mutta ei hätää, Taiken kohdeapurahahaku jatkuu vielä marraskuun puoliväliin.

Tämän syksyn Kiertoliikkeessä oli parasta taide ja ihmisten vuoropuhelu. Asioiden näkeminen ja erilaisten tulkintojen kuuleminen avaavat ajattelua uusille urille. Maailma ei edelleenkään pyöri oman napani ympärillä: toisinaan aikaa voisi käyttää myös itselleni vieraampien teemojen käsittelyyn ja kuin taikasauvasta myös henkilökohtaiset kipupisteet järjestyvät hallittaviin mittasuhteisiin.

Näin Kiertoliikkeessä upeita alustuksia. Englantilainen taiteilija Scottee haastoi yleisöä pohtimaan millaisista lähtökohdista ja millaisilla arvoilla kukin tekee työtään. Puheenvuoro keskittyi taiteen oleellisimpiin kysymyksiin: mitä väliä on sillä mitä teen, millaisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin pyrin. Valitettavasti nykyään niin trendikäs vallalla olevan rakenteen hyväksyminen, kommentoimatta jättäminen, on yhtä lailla yhteiskunnallinen päätös. Taiteessakin on absurdia väittää toimivansa ”politiikan ulkopuolella”, ikään kuin yhteiskunnallisesti neutraalisti, epäpoliittisesti. Hiljeneminen on hyväksynnän merkki yhä edelleen. ”Neutraalius” on yhtä kuin nykyisen linjan tukeminen. Yhteiskunnallisuuteen palataan tarkemmin ensi vuoden toukokuun Kiertoliikkeessä. Siitä siis myöhemmin lisää.

Esitykset, taiteen kokeminen, ovat itselleni myös oleellinen osa Kiertoliikettä. Ne kiinnostavat silloinkin, kun keskustelut alkavat puuduttaa. Maija Hirvasen luentoesitys rakkaudesta oli kiinnostava, herättävä, upea. Tapahtuman jälkeen jatkoin Titanic-galleriaan katsomaan muutamaa kypsemmän polven tekijän performanssia. Assosiatiivista tähtisadetta. Suhteessa keskusteluun koen esityksessä kiinnostavaksi katsojalle tahallisesti jätetyt aukot. Esitys ei pyri selittämään itseään uuvuksiin nojaamalla argumentoituihin mielipiteisiin ja koherentteihin syy-suraussuhteiden tulkintoihin. Esitys kertoo omin ehdoin, vain sen mitä on koettu merkitykselliseksi sanoa. Nautin minimalismista. Vain oleellinen on tärkeää. Esitys muotona luottaa katsojaan: on ihan ok tulkita tai jättää tulkitsematta, on ok olla eri mieltä tulkinnoista. Toisin kuin keskustelulla taideteoksella ei ole pyrkimystä varmistaa, että tapahtumassa päästään tulkinnalliseen koherenssiin. Syntyy tilaa. Taiteen tulkitsijalle jättämät aukot antavat ajattelulle sijaa. Kiertoliikkeen lauantain ohjelman jälkeen koin tarvitsevani tilaa ja löysin sen esityksistä.

Taiteilijan pitää uskaltaa. Irrotella, piilottaa, kirjoittaa yhä hullumpia hakemuksia, toteuttaa yhä järjettömämpiä ideoita, kyseenalaistaa vielä voimakkaammin, jättää sanomatta, perustella lähtökohdat vielä selvemmin. Arvokkainta on tehdä aukkoja – tilaa, jota täyttäessään katoja löytää onnistumisen kokemuksia ja janoamaansa vapautta.

Diina Bukareva on tamperelainen taiteilija ja kirjoittaa vuonna 2017 Sisä-Suomen tanssin aluekeskuksen puolesta kannanottoja ja avautumisia tanssista.

Kuinka pitkälle intohimolla voi ratsastaa?

Varoitus: syksy on masentelun aikaa.

Kohderyhmä: taiteen rahoittavat tahot ja kanssa(taiteilija)masentelijat.

Tanssitaiteen työllisyystilanteesta kysyttäessä olen tänä syksynä esitellyt alaani: ”Kyllä, tanssitaiteessa on paljon töitä tarjolla, mutta ei siellä rahaa ole.” Luin viimeisimmän Liitos-lehden (Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijat ry:n jäsenlehti) Kirsi Törmin kolumnia nyökkäillen. Teksti avasi alan rahoitustilanteen epäkohtia keski-ikää lähestyvän taiteilijan näkökulmasta. Tiivistetysti Törmin mukaan taidetta tehdään jatkuvasti liian pienellä korvauksella eikä tilanne parane iän ja kokemuksen myötä. Lukiessani eniten surin sitä, että vuosia hyrrässä mukana olleille taiteilijoille näkymät ovat samat kuin minullekin. Vielä muutama vuosi aiemmin olin naiivimpi, ajattelin, että kyllä se siitä.

Lukeudun alle 35-vuotiaana vielä nuoriin taitelijoihin. Jo tässä vaiheessa olen nähnyt kollegoilla psyykkisiä sairauksia, köyhyyttä, päihderiippuvuutta, jopa syrjäytymisen rajalla sinnittelyä. Näissähän ei olisi mitään ongelmaa, jos taiteilijat olisivat itse tyytyväisiä tilanteeseensa. Kysyttäessä harva valittaa; harvalla on kuitenkaan vaihtoehtoja joista valita. Taiteilijoiden joukkoon valikoituu muita aloja todennäköisemmin psyykkisesti herkempiä. Tanssi on erityinen ala myös taiteiden sisällä. Tämänkin tekstin lukijoista moni on nykyinen tai entinen perfektionisti, syömishäiriöinen, masennukseen taipuvainen. Freelance-taidekentän rahoituksesta puhuttaessa keskustelua hallitsee toivottomuus ja näköalattomuus. Ne kuristavat uskon tulevaisuuteen ja tappavat halun jatkaa työssä. Taiteen tekemistä alkaa hallita välinpitämättömyys. Mikä on taiteilija, joka ei jaksa unelmoida? Mitä silloin on taiteilijuudesta jäljellä?

Tämänhetkisen tilanteen puitteet eivät ole millään tavalla stabiilia ja tervettä elämää tukevat. Pätkätyöt, tulottomuus, aikataululliset päällekkäisyydet, pirstaleisuus eri tehtävien välillä, palkattomat työt, naurettavalla korvauksella tehtävät työt... Työssä uupuminen johtaa masennukseen. Taiteilijan työnkuva ei ainakaan suojaa psyykkisiltä häiriöiltä.

Enemmän kuin VOS-uudistusta odotan ensi vuoden apurahapäätöksiä. Tuloja on saatava nyt. Sillä ei valitettavasti ole lämmittävää vaikutusta, että valtionosuusjärjestelmän uudistuksen myötä freelance-taiteilijoille on mahdollisesti enemmän rahoitusta tarjolla. Jokaisen tilanteeseensa uupuvan taiteilijan myötä menetämme käyttämättömäksi jäävää potentiaalia. Taiteilija kykenisi tekemään vaikka mitä, mutta hän ei ole se, joka osaa perustella ideansa niukkoja summia jakaville rahoittaville tahoille. Taiteilijan aika kuluu tällä hetkellä hukkaan apurahahakemuksia täytellen ja rahoitusta odotellen, mikä laskee motivaatiota pitkäjänteiseen alalla työskentelyyn. Olen Törmin kanssa samaa mieltä siitä, että tilanne vaatii rajuja korjausliikkeitä, jotta se olisi edes siedettävä.

Alallamme on parasta se, että jokainen tänne päätynyt on alun perin intohimoinen tanssija ja/tai taiteilija. Tanssijalla viittaan enemmän teknisestä ja liikkuvasta puolesta nauttiviin ja taiteilijalla omien visioiden toteuttamiseen tykästyneisiin. Odotan Turun Kiertoliikkeen tuomia ahaa-elämyksiä pysymättömien rakenteiden tarjoamasta vapaudesta taiteilijan näkökulmasta. Toivon, että minulta on jäänyt jotakin oleellista ymmärtämättä tilanteen suhteen. Toivon, että keksin vielä, miten tämä pätkätyöllisyys muutaman tuhannen euron vuosituloilla on kivaa, motivoivaa, luovaa ja juuri sitä mitä elämältäni haluan.

Diina Bukareva on tamperelainen taiteilija ja kirjoittaa vuonna 2017 Sisä-Suomen tanssin aluekeskuksen puolesta kannanottoja ja avautumisia tanssista.

Tanssiteoksen katsomisesta

Kohderyhmä: uudet ja kokeneemmat tanssitaiteen katsojat

Tanssitaidetta on tulkittava sen omilla ehdoillaan, ei teatterin, kirjallisuuden, musiikin tai minkään muun taidemuodon ehdoilla. Kun tämän hyväksyy, tanssiesitys alkaa elää muissa taidelajeissa vähemmälle huomiolle jäävistä piirteistä.

Tanssin tulkinta kumpuaa esiintyvien kehojen ilmaisusta. Kehollisuus on tanssin media samalla tavalla kuin sanat kirjallisuuden väline. Esiintyvän kehon liikkeet, eleet, ilmeet ja asennot ovat keskeisessä osassa teoksen luonteen ja tulkinnan näkökulmasta.

Tanssiteoksesta saattaa puuttua kerronnan ja esittämisen lineaarisuus. Tämä voi näyttäytyä hankalana asiana alkuun: olemme niin tottuneita tarinankerronnan juonenkulkuun, että poikkeavat ilmaisumuodot luovat haasteita. Monesti tanssiteos vertautuu helpommin runoon kuin romaaniin. Tanssiteosta voi myös ajatella ikään kuin pelinä (mielessäni on Super Mario), jossa jokaisen kentän maailma on omanlaisensa ja tason vaihtuessa siirrytään toisenlaiseen todellisuuteen, kuten usein tanssiteoksen osien välillä. Fragmentaarisuus, musiikkivideomainen lähestymistapa on ajautunut myös tanssitaiteeseen.

Tanssiteos nojaa assosiatiivisuuteen. Mitä ikinä yhdistänkään katsomani teoksen elementteihin on yhtä oikein kuin mitä tekijät ovat ajatelleet tuotoksensa viestivän. Katsoja ei ole väärässä. Tämä on minusta helpotus. Katsoja on vapaa muodostamaan tulkintojaan riippumatta tekijöiden lähtökohdista.

Taideteokset viittaavat itsensä ulkopuolelle. Valittu estetiikka, kehon ilmaisutapa, tanssitekniikka, muu visuaalisuus, teksti ja ääni viestivät katsojalle jostakin ja ovat yhdistettävissä moniin katsojan kokemiin ja tietämiin ilmiöihin ja asioihin. Tanssiteos pyytää katsojalta luovuutta intertekstuaalisissa tulkinnoissa. Saa assosioida niin paljon kuin huvittaa. Toisaalta viitteitä saattaa olla ripoteltuna paljon päällekkäin eikä kaikkea ehdi huomata. Voi myös jättää tulkitsematta ja seurata vain.

Tanssiteoksen haasteena on katsojan odotusten täyttäminen. Katsojalla on ennakkokäsitys, mitä teoksessa tulee olemaan. Vähimmillään katsoja tietää menevänsä katsomaan ’jotain epämääräistä’, selkeimmillään katsoja on seurannut kyseistä taiteilijaa jo jonkin aikaa ja nähnyt ennakkomateriaalia uudesta teoksesta. Jos katsojana odotan näkeväni jotakin tiettyä ja näenkin aivan muuta, jotain mitä en osaa arvostaa, petyn. Odotuksista on hankala päästä eroon, pettymisen voi oppia antamaan itselleen anteeksi. Jos en tykkää teoksesta, sillä ei ole kellekään muulle merkitystä kuin itselleni. En myöskään tykkää kaikista kirjoista, se on aivan ok.

Esittävän teoksen voima ja mielenkiinto on siinä, että se pysähtyy tarkastelemaan jotakin asiaa nostamalla sen hetkeksi rinnakkaistodellisuuteen. Se mitä tapahtuu näyttämöllä, ei ole välttämätöntä arjessa. Esitys on katsojan ja esiintyjän välinen sopimus, peli, jossa pysähdytään tuokioksi yhteisen asian äärelle tarkkaillen ja assosioiden.

Työkalupakki tanssin katsojalle

Aika: Kuinka esiintyjät käyttävät aikaa? Onko toiminta rauhallista, kiirehtivää, hidastuvaa, nopeutuvaa, pysähtynyttä, toistavaa?

Fokus: Keskittyvätkö esiintyjät itseensä, toisiin esiintyjiin, yleisöön, kaukaisuuteen?

Kehot: Mitä kehojen asentoja, eleitä, ilmeitä näkyy?

Liike: Mitä liikkeitä ja liikelaatuja näkyy, mitkä kehon osat liikkuvat?

Teksti: Mitä tekstiä on valittu? Mikä on tekstin näkökulma, lähestymistapa? Kuka on tekstin kertoja tai subjekti?

Tila: Kuinka esiintyjät käyttävät näyttämötilaa (esim. pysyy paikallaan, liikkuu vimmatusti ympäri näyttämöä, tulee näyttämöltä katsomoon)? Kuinka tila esiintyjien välillä rakentuu (ovatko kaukana, lähellä, koskevatko toisiaan)? Millä tavalla esiintyjän keho suuntautuu tilaan, pyrkiikö kauas vai pysytteleekö lähellä?

Valo: kuinka valo näyttää/peittää tilaa, mahdollisia lavasteita, esiintyjiä? Kuinka valo rajaa esiintyjää ja tilaa?

Visualisointi: Millainen tila on, mitä tilassa on? Onko esitykseen liittyviä objekteja? Millainen puvustus on valittu?

Ääni: Millaisia ääniä kuuluu nauhalta, esiintyjien tuottamana, tilasta, katsomosta, tilan ulkopuolelta?

-> mitä nämä asiat viestivät kukin erikseen ja suhteessa toisiinsa

-> mihin nämä asiat viittaavat kukin erikseen ja toisaalta yhdessä

-> mitä nämä asiat kommentoivat, millaisista lähtökohdista

Diina Bukareva on tamperelainen taiteilija ja kirjoittaa vuonna 2017 Sisä-Suomen tanssin aluekeskuksen puolesta kannanottoja ja avautumisia tanssista.