Kiertoliike osa 2/3 -Tanssitaiteilija etätyössä

Tämä kirjoitus kuvaa 7 henkilön etätyöskentelyä yhden ihmisen näkökulmasta. Prosessin kuvaus toisen henkilön näkökulmasta voisi olla aivan erilainen ja nostaa esille eri asioita kyseisestä työskentelystä jo aiheen laajuuden (Aktivismi ilmastokriisin aikana -Mitkä ovat tanssin ammattilaisen keinot kestävään huomiseen) vuoksi.

Taustaa

Torstai 12.3.

Olen avantosaunalla Lempäälässä. Saunalla puidaan kollektiivisesti koronavirusta ja sen mahdollisia vaikutuksia ja toimenpiteitä. Kotiin päästyäni luen otsikot suurten yleisötapahtumien peruuntumisesta. Tuolloin ajattelin vielä toiveikkaana, ettei se tule vaikuttamaan Kajaanin Kiertoliikkeeseen.

Perjantai 13.3.

Saan soiton, että Kiertoliike tapahtuma ei toteudu suunnitellusti ja ajankohta siirtyy. Pohdimme vaihtoehtoja taiteilijoiden osalta, toteuttaisimmeko työskentelyn kuitenkin ja millä tavoin. Päätämme tehdä eräänlaisen ihmiskokeen ja työskennellä etänä kotiresidenssissä teemalla tanssitaiteilija etätyöläisenä. Tämä sopii temaattisesti myös tämän vuoden ohjelmaankin. Päätöksen jälkeen olen vielä jonkin aikaa pettynyt siihen, ettei alkuperäistä suunnitelmaa pystytä toteuttaa. Sellaista mihin olen tottunut; näkemään työkaverini fyysisesti, kohtaamaan kehollisesti, tutustumaan, jakamaan. Pikkuhiljaa alan hyväksyä tilanteen ja sitä myöten uusi työtapa alkaa tuntua kiinnostavalta, uudenlaiselta, jännittävältä ja innostavalta.

Prosessi alkaa

Maanantai 16.3.

Teemme virtuaaliryhmän ja aloitamme etätyöskentelyn tietokoneen välityksellä klo: 10. Meitä on 7 henkilöä videoyhteyden äärellä sekä kaksi henkilöä alustamassa työskentelyä. Alku on vähän hämmentynyttä ja tunnustelevaa. Mitenkäs tästä nyt olisi hyvä edetä? Todetaan olosuhteet, todetaan tapahtuman siirtyminen. Joillekin varsinainen osallistuminen tapahtumaan syksyllä on vielä epätodennäköistä. Palaamme yhteisten tammikuun muistiinpanojen äärelle ja alamme saada kiinni langoista, joista voisi työskentelyä jatkaa näin etänä. Tämä on hämmentävää; nähdä osa videon välityksellä, toisilta tyhjä ruutu nettiyhteyksien yms. vuoksi ja säätää äänien kanssa. Miten olla vuorovaikutuksessa? Pitää olla tosi läsnä ja keskittyä kuunteluun, nyökytellä ja näyttää peukkua.

On jo vierähtänyt tovi ja ihmisiä alkaa väsyttää näyttöpäätteen äärellä oleminen. On myös hankala huomioida jokainen keskustelussa. Olen vaitonaisena ja yritän vain sopeutua kaikkeen tähän, luovuus ja ideointi ei nyt oikein kuki. Pidämme pienen tauon ja jatkamme yhdessä jakaen kokemuksia aiemmista työskentelyistä kestävän kehityksen osalta. Esille nousee muutamia yhteisiäkin mielenkiinnon kohteita. Lisää linkkejä jaetaan katsottavaksi, luettavaksi ja pohdittavaksi etänä.

Kuva: Tauolla työparin kanssa.

Toisen ruutusession jälkeen olen todella väsynyt. Taustalla on myös vähän säätöä toimivasta alustasta ja nettiyhteyksistä. Ulkoilen, otan päiväunet ja syön. Jatkan linkkien parissa etänä ruutuun tuijottamista ja istumista miettien, missä on kehollisuus?

Loppupäivästä palaamme yhdessä ruudun ääreen. Jaamme kokemuksen tästä väsyttävästä ja hitaasta työtavasta. Haluamme muutakin, ulos, vähemmän kuormittavaa. Alamme ideoida työskentelyä, ulostuloa ja työtapaa etätyöskentelylle. Voisiko ulostulo olla jokin peli tai tehtäviä tai rasteja yms. Päädymme jakautumaan kahden ja kolmen henkilön ryhmiin kiinnostavien aihealueiden myötä. Päätämme toimia seuraavana aamupäivänä pienryhmissä ja iltapäivästä kokoonnumme koko ryhmällä ruudun ääreen. Oma mielenkiintoni tässä kohtaa on hitaus / hidastaminen.

Tiistai 17.3.

Kokoonnumme kolmen henkilön pienryhmällä ruudun ääreen klo: 10. Teknisten ongelmien ja osittain pätkivän nettiyhteyden aikana puimme vallitsevaa tilannetta yhteiskunnassamme ja sen vaikutusta meihin ja tähän työskentelyyn. Yksilön hyvinvoinnin pois rajaaminen Kiertoliikkeen ohjelmasta alkaa tuntua absurdilta ja herättää halun kapinoida. Haluamme työskennellä hitauden parissa ja tehdä harjoituksia ilman laitteita. Sovimme seuraavanlaisen ohjelman: Teemme meditaatioharjoituksen (ohjatun linkin kautta) kukin tahoillamme, jonka otsikko on hengitys (kesto n.15min). Tämän jälkeen kukin tahoillaan tekee autenttista liikettä 15 min. Sen jälkeen lähdetään ulos ja haahuillaan luonnossa/metsässä 15 min, jonka jälkeen kirjoitetaan ulkona kynällä paperille tajunnanvirtatekstiä 15 min. Jaetaan tekstit sähköpostiin (uudelleen) kirjoittaen ja tavataan yhteisesti pienryhmässä iltapäivällä ruudun äärellä.

Kuva: Havainto kevään ensimmäisistä joutsenista ulkona haahuillessa.


Työskentely tuntuu mielekkäämmältä, kehollisemmalta ja kevyemmältä kuin eilen. Ulkoilu saa ajatukset virtaamaan ja mielen paremmalle tuulelle, etenkin kun on ensin vähän hengitellyt ja laskeutunut vastaanottavaiseen tilaan. Prosessoin ajatusta hitaudesta, että se on aina suhteessa johonkin. Hidastaminen avaa tilaa.

Kokoonnumme koko ryhmän kesken loppupäivästä yhteen jakamaan pienryhmissä käytyä työskentelyä ja hahmottelemme mahdollista kokonaisuutta. Keskustelemme myös tästä meneillään olevasta kotiresidenssissä työskentelystä, millaista on olla prosessissa, joka kuitenkin välillä keskeytyy sähköposteista ja puheluista ja töiden peruutuksista ja monesta muusta tekijästä/arkielämän pyörteistä. Työtapa on kuitenkin tuntunut tänään hyvältä ja jatkamme tulevana päivänä osittain samoissa ryhmissä, osittain eri ihmisten kesken yhden yhteisen tehtävän tiimoilta ja loppupäivästä keräännymme yhteen.

Keskiviikko 17.3.

Aloitan aamun työt menemällä metsään. Tehtävänä on samoilla siellä 20min ja kirjoittaa tajunnanvirtaa 20min. Koirastani on tullut työparini. Tehtävän jälkeen huomaan hengitykseni hidastuneen, ikään kuin olisin paremmin asettunut itseeni, kehooni. Olen nojannut puuta vasten kirjoittaessani, kiinnostunut puiden rungoista ja epätasaisesta maastosta. Huomaan myös, miten koirani tutkii ympäristöä jatkuvasti eri aisteja hyödyntäen.

Kuva: Hengittämistä lähimetsässä.


Tapaamme samalla pienryhmällä ruudussa ja jaamme aamun itsenäistä työskentelyä. Tajunnanvirtatekstit alkavat yhdistyä. Tekstit ikään kuin keskustelevat keskenään, niistä huomaa yhteyden. Samalla myös tutustun tekstin kirjoittajaan. Tutustun ajattelun tapaan, kokemuksiin ja kirjoittajan ympäristöön. Keskusteluissa esiin nousee empatia, mitä kaikkea tietoa tanssitaiteilijalla on, jota voitaisiin hyödyntää yhteiskunnassa, kosketus, kehollinen oleminen ja vuorovaikutus, läsnäoleva kuunteleminen.

Tapaamme koko ryhmällä. Asiat alkavat toistua ja linkittyä. Miten tanssitaiteilijuutta voitaisiin hyödyntää yhteiskunnassa vielä enemmän? Miten voitaisiin vahvistaa ja voimaannuttaa taiteilijoiden identiteettiä, jotta kytköksiä yhteiskuntaan ja yhteistyöhön eri alojen välillä voisi tapahtua enemmän?

Alan olla jo aika pyörällä päästä. Asiat liittyvät toisiinsa, mutta miten konkretiaa ja kirkastusta… Huomiselle laadimme suunnitelman, jossa kokoonnumme aamulla yhdessä ruudun ääreen ja keskustelemme ulostulosta.

Torstai 19.3.

Aamulla olen todella väsynyt. Eilen olin vielä pitkään ylikierroksilla ja ajatukset poukkoilivat yhteiskunnan tilanteen äärellä, prosessissa ja oman tilanteeni pohtimisessa tämän kevään osilta. Kehossa on sellainen olo, että on juossut maratonin, aivot laukanneet kellonympäri ja selviytymistila on asetettu päälle. Tuntuu, että tarvitsisi välipäivän. No, toisaalta tämän jälkeen on taas tyhjää. Pieni puristus vielä…ja taas mennään.

Kuva: Palaverissa


Tapaamme yhdessä ruudun ääressä koko ryhmällä klo:10. Työskentelyä on ollut seuraamassa ja tarvittaessa fasilitoimassa Auri Ahola ikään kuin prosessin ulkopuolelta. Olen kokenut sen todella tärkeäksi ja hyödylliseksi ja olen kiitollinen, että sellainen on järjestetty tämän vuoden työskentelyyn. Auri asuu Inarissa ja kertoo meille arjestaan siellä. On ihana kuunnella, miten elämä tapahtuu luonnon kiertokulun mukaan, luonnon olosuhteiden sanelemana ja fyysisten arkitoimintojen (kuten puiden kantaminen, lampaiden ruokinta yms.) rutiinien kehystämänä. Elämä tuntuu olevan poikkeusoloihin vastaanottavaisemmassa asemassa, kuin täällä etelän kaupunkioloissa. Voisiko tuossa elämäntavassa itää siemen tulevaisuuteen?

Mietimme vaihtoehtoja ulostulon rakenteen ja konkretian suhteen sekä miten hyödyntää aikaraami mahdollisimman hyvin. Maksimipituutena 1h 30 min alkaa tuntua tiiviiltä ajalta.

Pallot jäävät vielä ilmaan, nyt pitää ottaa aikaa prosessointiin. Huomenna on työskentelyjakson viimeinen päivä ja olemme taas viisaampia.


Hei lukija!

Toivottavasti tapaan sinut Kiertoliikkeessä. Mielelläni keskustelisin kanssasi siitä, koetko voivasi vaikuttaa työssäsi ilmastokriisiin? Tai jakaa ajatuksia tanssintekijänä ilmastokriisin aikakaudella. Voidaan myös jutella ihan niitä näitäkin tai lähteä metsään.

Paljon tsemppiä kevääseen!

Terveisin: Tuija Touhunen

p.s. Kiertoliike tapahtuma pidetään 2. - 4.10.2020. Kajaanissa. Teksti 3 / 3 ilmestyy Kiertoliike tapahtuman jälkeen.

Kiertoliike 1/3

Tutustumista ja tunnustelua

Nyt kierähti. Tämän vuoden Kiertoliike - tanssin ammattilaisfoorumin prosessi käynnistyi Kiertoliike-taiteilijoiden osalta yhteistapaamisella tammikuussa Kajaanissa. Olen heistä Tuija Touhunen ja mukana Pirkanmaan Tanssin Keskuksen kautta. Istun juuri junassa matkalla Kajaanista takaisin Tampereen suuntaan. Tällä ensimmäisellä kahden päivän mittaisella tapaamiskerralla tutustuimme toisiimme ja ihanan lumiseen Kajaaniin.

Kiertoliike-tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2015 Helsingissä. Kiertoliike-taiteilijakonsepti sen sijaan on vielä varsin nuori, sillä tämä on kolmas kerta, kun työmahdollisuus on tarjolla. Ensimmäisen kerran se järjestettiin Tampereella vuonna 2018. Tämän vuoden teemana on taidetanssin ekologiset ja kestävät toimintamallit. Joka kerralta muuntautuva konsepti on kiehtova ja mahdollisuuksia täynnä. Sen vuoksi pidänkin tärkeänä pyrkiä avaamaan prosessia ulospäin ja myös dokumentoida sitä.

Tulen kirjoittamaan kolme tekstiä, joista tässä ensimmäisessä kerron hieman itsestäni ja omista lähtökohdistani sekä ensimmäisestä tapaamisestamme Kajaanissa. Toisen tekstin pyrin julkaisemaan maaliskuussa juuri ennen Kiertoliike tapahtumaa, kun taiteellinen prosessimme on varsinaisesti käynnissä. Viimeisen tekstin julkaisen Kiertoliike tapahtuman jälkeen.  Kaikki tekstini tulevat käsittelemään omaa kokemustani ja näin ollen avaavat vain yhden ihmisen näkökulmaa. Kehotan rohkeasti lähestymään myös muita Kiertoliikkeen taiteilijoita, mikäli olet utelias keskustelemaan aiheesta.

Toimin tällä hetkellä tanssitaiteilijana tanssin vapaalla kentällä Pirkanmaalla. Valmistumisen jälkeen keväällä 2016 olen tehnyt taiteellista työtä kollektiivisesti eri ryhmissä. Henkilökohtaisesti merkittävimpiä töitäni tähän mennessä on ollut työskentely Epilogi-teoksen parissa, jossa kolmen tanssitaiteilijan työryhmä työskenteli ja toteutti tanssiteoksen metsässä Tampereen ulkoilualueella Kaupissa kesällä 2017. Teoksella vierailtiin keväällä 2018 eri puolilla Pirkanmaan metsissä. Epilogi oli tunnelmaltaan dystooppinen ja yleisö liikkui esiintyjien mukana metsäreitillä eri aisteja hyödyntäen. Kokemuksellinen esitys herätti ajatuksia mm. luontosuhteesta. Olen myös yksi fema -työryhmän perustajajäsenistä. Työryhmä on toiminut vuodesta 2018 lähtien. Erilaisten ulostulojen kautta olemme käsitelleet sukupuolta, valtaa ja hierarkioita julkisissa tiloissa. Työskentelyni on useimmiten mukautunut jo olemassa olevan paikan tai tilan puitteisiin. Pyrin työskentelemään pitkäjänteisesti teosten parissa ja näin ollen tekemään työstäni kestävää.

Meitä on yhteensä seitsemän Kiertoliike-taiteilijaa ja kokoonnuimme yhteen Generaattorin tilaan, jossa myös itse Kiertoliike tapahtuma järjestetään. Ehdimme kertoa nimemme ja sitten meidät tempaistiinkin jo liikkeen äärelle kehollisessa työpajassa, joka tapahtui Routa Companyn toimesta. Se oli varsin oivallinen tapa aloittaa kohtaaminen, tutustelu ja tunnustelu uusien ihmisten kanssa. Omalta kohdaltani se kuori muodollista alkujäykistelyn kerrosta ja sysäsi heti ekologisuusteeman äärelle. 

Työpajan jälkeen tutustuimme Kiertoliikkeen tulevaan ohjelmaan. Taiteilijoiden osalta työn vaatimuksena on ulostulo tapahtuman teemaan liittyen. Saamme vapaat kädet sen suhteen, mitä ja miten työskentely toteutuu. Ulostulomme tapahtuu lauantaina 21.3. ennen lounasta. Kiertoliike tapahtumassa pureudutaan aktivismiin ilmastokriisin aikana sekä tartutaan konkreettisiin keinoihin kestävän huomisen puolesta. Me Kiertoliike-taiteilijat pohdimme kysymyksiä ekologisuuden ja kestävän kehityksen näkökulmasta käsin. Meillä on myös tänä vuonna prosessin ulkopuolelta henkilö ikään kuin tukijana ja käynnistämisvaiheessa tarvittaessa fasilitoimassa toimintaa.

Ensimmäisellä tapaamisella minulle konkretisoitui aluekeskusverkoston tavoite saattaa taiteilijoita yhteen eri puolilta Suomea. Se tuntuu merkitykselliseltä. Ehdin kuulla ja jakaa paljon asioita siitä, mitä ja millaista työskentely tanssitaiteilijana on eri puolilla Suomea. Keskustelut avasivat silmiäni etenkin oman alueen tanssin ammattilaiskenttää kohtaan ja kirkastivat omia työskentelyn tapojani.

Toisena päivänä ulkoilimme yhdessä tutustuen Kajaanin ympäristöön, johon tuntui kuuluvan myös joutsenet ja piileksivät liito-oravat. Heittelimme ideoita ilmoille mitä maaliskuun työskentelymme voisi olla. Keskustelimme myös siitä, mitä kestävä kehitys ja ekologisuus ylipäätään kullekin tarkoittaa oman työn kontekstissa. Tuntui myös tarpeelliselta käydä läpi mitä kukin haluaisi tai ei halua tehdä ulostulossa. Oli selvää, että yksin työskentely tässä kontekstissa ei kiinnosta. Merkittävää oli todeta, että konsensukseen ei tarvitse pyrkiä. Tässä vaiheessa innostukseen sekoittuu myös paljon kysymyksiä; miten tarttua laajaan ja mielipiteitä herättävään aiheeseen? Mitä uutta tästä aiheesta voi enää/vielä löytyä? Mikä riittää?

Sanat, jotka tarttuivat minuun: 

yhteisöllisyys empatia elinvoima

           verkko           kesto                         elinkaari

 minimalismin hyödyntäminen

kohti utopioita

                                      teosten / liikkeiden / harjoitteiden kierrättäminen 

kestävä

resurssien jakaminen

Kiertoliikkeessä paneudutaan ilmastokriisiin otsikolla Aktivismi ilmastokriisin aikana- Mitkä ovat tanssin ammattilaisen keinot kestävään huomiseen? Kiertoliike-tapahtuma järjestetään 20.3.- 22.3.20. Kajaanissa.

Minun mielipiteeni eivät muuta maailmaa

Kysyin tanssitaiteen kanssa tavalla tai toisella risteäviltä tekijöiltä tänä vuonna Kynäilijä-kirjoitusten varjolla, miten he haluaisivat maailmaa muuttaa. Kysyin tätä aina kohtaamistemme viimeisenä kysymyksenä; annoin näille tekijöille ikään kuin mahdollisuuden hypätä keskustelemamme aiheen ulkopuolelle ja laajentaa muutoksen pohtiminen tanssin/taiteen kentästä koskemaan koko maailmaa. Perustelin kysymystäni sillä, että en itse osannut vastata siihen ja halusin kuulla, miten muut kysymystä lähestyisivät. Haastattelemani henkilöt antautuivat tälle mielettömälle kysymykselle uteliaasti, ja sain monia koskettavia vastauksia. En kuitenkaan kirjoittanut yhtäkään näistä vastauksista ylös muistikirjaani. En kirjoittanut niitä ylös, sillä vastaukset olivat niin valtavia, jotenkin liian suuria minun muistiinpanojeni joukkoon. Ajattelin, että en saisi näitä maailmaa syleileviä vastauksia koskaan nivottua osaksi yksittäistä blogikirjoitusta, joka käsittelisi mitä-ikinä-tanssiinliittyvää.

Lopettaisin kaikki sodat. Puuttuisin jatkuvasti kasvavaan, tuhoavaan kulutuskulttuuriin. Lisäisin ihmisten arvostusta ympäristöään kohtaan. Levittäisin myötätuntoa maailmassa. Tekisin maailmasta paikan, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo todella toteutuisi. Poistaisin maailmasta kaikenlaiset sortamisen muodot. Lopettaisin kaikki kilpailut.

Tällaisten lauseiden ääneen sanominen ja julki kirjoittaminen tuntuu massiiviselta. Massiiviselta siksi, että kuvittelen, että minä viestinnän opiskelijana ja tanssitaiteilijana tarvitsisin jonkinlaisia taikavoimia, jotta saisin tällaisia asioita maailmassa tapahtumaan. Että eikös näitä lauseita ole toitotettu maailman sivu, eikä muutosta ole kuitenkaan tapahtunut? Että miten hemmetissä minä voisin tehdä mitään, jotta sodille, ympäristötuholle, vihan teoille, epätasa-arvolle ja sorrolle tapahtuisi ihan oikeasti jotakin?

Nämä valtavuudet on pakko pilkkoa pienemmiksi tai lannistun. Teoiksi, taidoiksi, käytännöiksi, rutiineiksi – muutoksiksi tavoissa ja tottumuksissa, jokapäiväisessä elämässä ja kulttuurissa. Ne on muutettava ruumiin liikkeiksi, sanoiksi.

Taitojen ja tapojen opettelu, minkä tahansa asian muuttaminen, vaatii harjoittelua. Niinpä tein itselleni menneiden Kynäilijä-kohtaamisteni inspiroimana harjoitusohjelman, jota aion tästedes noudattaa, päämääränäni tehdä maailmasta parempi paikka. Harjoittele kanssani, jos samaistut.

~~~

Harjoitusohjelma (yhteiskunnallista) muutosta janoavalle minulle: (siirry seuraavalle tasolle vasta kun olet oppinut edellisen)

Taso 1
Tunnistaminen. Harjoittele sitä, että tunnistat ne hetket, joissa sortoa tai epäoikeudenmukaisuutta tapahtuu. Hetket, joissa tuhoava asenne ympäristöä kohtaan leviää. Joissa tuhoat itse tai vierustoverisi tuhoaa maailmaa konkreettisesti tai käsitteellisellä tasolla. Hetket, joissa tasa-arvo ei toteudu, joissa jotakuta tai jotakin kohdellaan väärin. Hetket, joissa yksinkertaisesti toivoisit jonkinsortin muutosta. Tunnista ne ympärilläsi, ja tunnista ne itsessäsi.

Taso 2
Osoittaminen. Harjoittele sitä, että kerrot jollekin muulle havainneesi tai kohdanneesi jotakin, johon toivot muutosta. Aloita harjoittelu helpoista: ystävistä, ja heistä, jotka ovat kanssasi samaa mieltä tai samassa asemassa. Siirry vähitellen vaikeampiin: heihin, jotka ovat vastuussa (opettajat, ohjaajat, johtajat, vastaavat, sinä itse).

Taso 3
Esimerkin näyttäminen. Harjoittele sitä, että itse teet toisin, että muutat omaa käytöstäsi, toimit itse muutosvoimana ja esimerkkinä. Harjoittele sietämään epämukavuutta, joka toisintekemisestä mahdollisesti aiheutuu. Harjoittele sietämään sitä, että joku voi seurata sinua, toistaa sinun perässäsi. Harjoittele perustelemaan toimesi, jos/kun sinut kyseenalaistetaan.

Taso 4
Toimi näkyvästi ja kuuluvasti muutoksen edistämiseksi jokapäiväisessä elämässäsi – puutu, auta, vaadi, vaikuta, avaa suusi. Kulttuuri, ja näin myös maailma, muuttuu toiminnalla, ei mielipiteiden voimalla. Muutos vaatii opettelua ja poisopettelua. Uudet tavat, uudet kielenkäytön muodot, uudet käytännöt – eli muutokset – juurtuvat kulttuuriin vain toistamalla. Eräs ihailemani liikunta-alan ammattilainen usein alleviivaa kaikenlaisissa (elämäntapa)muutoksiin liittyvissä painiskeluissa helppoutta ja pienimuotoisuutta: mikä on pienin mahdollinen askel, jonka voit tehdä tavoittelemasi muutoksen eteen? Tee se. Sitten kysy sama kysymys uudelleen, ja tee se seuraava, pienin mahdollinen askel kohti muutosta. Harjoita kärsivällisyyttä matkan varrella, ja älä vaan luovuta. Lepää aina kun mahdollista.

Bonustaso, ei vaadi aiempaa harjoittelutaustaa: Tee tilaa ja pidä huolta. Jos kuulut enemmistöön, anna suunvuoro vähemmistölle. Kuuntele tarkasti sitä, jonka ääni on hiljaisin.

~~~

Ai niin ja millaista muutosta maailma minun mielestäni tarvitsee nyt, loppuvuonna 2019? Minua ympäröivä maailma tuntuu tarvitsevan nyt lisää rauhaa, tasapainoa, tilaa, lepoa, kuuntelua, arvostusta, leikkiä, huumoria ja huolenpitoa. Kaikkiin maa-ilman kerroksiin ja kudoksiin. Muutosta asenteisiin.

Tässä vaiheessa lienee paikallaan sanoa, että olen erittäin kiitollinen PTK ry:lle, että olen saanut kirjoittaa Kynäilijä-kirjoituksia tämän vuoden. Olen oppinut, muuttunut ja muuttanut. Ensi vuonna jatkan Kynäilijänä, mutta hiukan eri muodoissa. Vaihdan työvälineeni tietokoneen ruudusta ja näppäimistöstä kuvassa näkyviin ja lähestyn kirjoittamista enemmän havainnoimisesta kuin kysymisestä käsin. Voi olla, että kirjoitan vähemmän, ehkä hitaammin, tiheämpää. Voi olla, että epäonnistun aikeissani.

Suurkiitos sinulle, joka luet kirjoituksiani.
Sinulle haluan sanoa vielä uudestaan yhden jutun.
Lepää aina kun mahdollista.


Terkuin
Kynäilijä-Alli

--

Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 8: kysyminen

Rakas tanssin ammattilaisyhteisö Pirkanmaalla,

kiitos vastauksista kysymyksiini. Ilahduin lukiessani kirjoituksiasi. Vaikuttaa siltä, että voit hyvin, ja että sinulla on realistinen kuva itsestäsi. En aisti vastauksissasi itseinhoa, epävarmuutta tai katkeruutta. Olet tietoinen haasteistasi ja asioista, joissa voisit kehittyä. Olet tietoinen siitä, että toimit mukavuusalueella ja tuttujen rajojen sisällä, ja että haluaisit nähdä välillä noiden rajojen koetteluakin.

Kaipaat laajentumista. Vakaata rahoitusta, pitkäaikaisia työsopimuksia tekijöille, taidealojen rajoja ylittävää yhteistyötä, uusia yleisöjä. Lisää yhteisöllisyyttä. Uskallusta ärsyttää ja erottua. Yleisötyöntekijää Liikelaiturille.

Minulle sinussa parasta on ollut tilan tuntu. Vaikka konkreettisesti Liikelaiturin salivuorot olisivatkin kortilla, on tanssin ammattilaiskentällä Pirkanmaalla ollut henkistä tilaa toteuttaa, olla, tulla ja lähteä omaehtoisesti. Olen pohtinut, mistä tuo tilan tuntu kumpuaa. Epäilen sen johtuvan siitä, että Pirkanmaalla ei (voi) tehdä nimeä mutta voi tehdä työtä. Tämä taas siksi, että Pirkanmaalla ei ole valtakunnallisesti vaikuttavia taidemaailman valtaapitäviä tanssialan tilaisuuksissa läsnä. Olemme kaikki vertaisia toisillemme. Pirkanmaalla tanssin ammattilaisyhteisössä en ole koskaan tuntenut oloani jännittyneeksi sen vuoksi, että minun tulisi tehdä johonkuhun jokin tietynlainen vaikutus. Helsinkiin muutettuani olen pidentänyt uloshengitystä tietoisesti jo monesti näitä jännityksiä lieventääkseni. Tämä tilan tuntu, työrauha ja turvallisuuden tunne tuo kuitenkin mukanaan haasteen, josta kysyt seuraavasti:

“Miten Pirkanmaalta nousisi enemmän kansallisesti huomiota saavia tanssitaiteilijoita? Miten valtakunnallinen rahoitus virtaisi enemmän alueelle? Miksi se ei virtaa nyt?”

Niin, miten kansallista huomiota tanssitaiteella ylipäätään saadaan? Saati kansainvälistä. Ja onko valtakunnallinen huomio valtakunnallisen rahoituksen edellytys vai toisin päin? Ja onko kansallinen huomio ja rahoitus pitkän taiteilijauran ja toimeentulon edellytys? En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin, en ainakaan vielä.

Mutta kuule rakas tanssin ammattilaisyhteisö Pirkanmaalla,

ala-koulun luokanopettaja kirjoitti minulle muinoin palautteen, jonka haluaisin välittää nyt sinulle. Sinusta voi tulla mitä ikinä haluat, kunhan selvität ensin itse, mitä oikein haluat. Kysymällä tätä kollektiivisesti ja yksilöllisesti säännöllisin väliajoin, kenttä pysyy elävänä, rohkeana ja ajassa kiinni. Kysyminen on aktiivinen askel kohti ymmärrystä.

Olen tänä vuonna esittänyt kahdeksassa eri yhteydessä erilaisille tanssialaan liittyville toimijoille saman kysymyksen: miten sinä haluaisit muuttaa maailmaa? Kysymys itseasiassa pitää sisällään kaksi kysymystä, joista toiseen tai kumpaankin vastaajat ovat oman tulkintansa mukaan tarttuneet rohkeasti. Kysyn tuon kysymyksen sisällä, miten sinä haluaisit tehdä muutosta maailmassa sekä millaista muutosta sinä haluaisit täällä tehdä? Olen kysynyt tätä kysymystä kerta toisensa jälkeen, jotta osaisin vastata siihen vuoden 2019 viimeisessä Kynäilijä-kirjoituksessa itse. Olen kysynyt tätä itseni vuoksi. Kysyminen on minun mielestäni hyvin muutosvoimainen vuorovaikutusteko. Kysymisen kautta mahdollistuu monia maailman muuttamisen ja muutostarpeen kannalta oleellisia asioita: kuulluksi tuleminen, kuunteleminen, utelias pohtiminen, kosketus, avautuminen, tuntemattoman kohtaaminen, kasvaminen.

Loppuvuonna julkaistava seuraava Kynäilijä-kirjoitus on vuoden viimeinen ja sitä varten kysymykset on jo esitetty. Seuraavaksi on minun vuoroni alkaa vastata niihin.

Terkuin
Kynäilijä-Alli


FYI: Edellisessä Kynäilijä-kirjoituksessa pyysin lukijoita vastaamaan laatimaani kyselyyn, jonka vastauksien kanssa tämä kirjoitus pyrki asettumaan dialogiin. Kyselyssä kysyttiin näkemyksiä ja ajatuksia Pirkanmaan tanssin kentän nykytilasta ja tulevaisuudesta.

--
Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 7: kollegiaalinen tuki

Mikä sinut saisi jaksamaan työssä, jossa resurssit eivät tunnu koskaan riittäviltä ja työn käytäntö on usein haparointia yksin uuden ja tuntemattoman äärellä? Tanssitaiteilija Liisa Pentille yksi syy siihen, että hän on jaksanut työskennellä Suomessa ja kansainvälisesti jo vuodesta 1987 alkaen, on yhteisö. Paikoin yksinäiseltäkin tuntuva koreografin, tanssiryhmän johtajan ja pedagogin ammatti palkitsee, kun ajatuksiaan ja vastuuta ammattikentän kehittymisestä pääsee jakamaan toisten samantapaisessa tilanteessa olevien kesken.

Liisa Pentti opiskeli tanssitaidetta Amsterdamissa School for New Dance -koulutuksessa 1980-luvulla ja palasi valmistuttuaan Helsinkiin. Muiden ulkomailla opiskelleiden kanssa jaettu ulkopuolisuuden kokemus toimi yhtenä motiivina sille, että hän aikoinaan ryhtyi luomaan Suomen tanssin kentälle (niin konkreettista kuin sosiaalista) tilaa uusille tanssin tekemisen tavoille. Oman työn mahdollistamisesta lähtenyt alustojen kehittäminen raivasi tilaa ja mahdollisuuksia myös tuleville tanssin kentän toimijoille.

80-luvun lopulla uusi tarkoitti uutta tanssia, jolle Liisa Pentti monien muiden joukossa lähti tekemään jalansijaa Suomessa modernin ja klassisen taidetanssin rinnalle. Vuonna 2019 tilan tekeminen uudelle tarkoittaa muun muassa alustojen luomista nuorille taiteilijoille päästä harjoittamaan työtään sekä sellaisten väylien etsimistä, jotka mahdollistaisivat tanssiesitysten toimivan  kiertuetoiminnan Suomen sisällä. Tästä etsinnästä on vasta syntynyt kolmen paikkakunnan kiertue, jonka puitteissa Liisa Pentti +Co tulee Tampereelle Pentin omien teosten sekä Rea-Liina Brunoun ja Leila Kourkian esitysten voimin marraskuun alussa. Esityksiä edeltää Tampereen konservatorion tanssinopiskelijoille ja tanssin ammattilaisille suunnattu työpaja, jossa työskennellään tiedostamattoman liikemateriaalin ja puheen parissa.

Kollegiaalisuus tarkoittaa nyt Pentille jakamista, auttamista ja huolenpitoa toisista olosuhteissa, joissa kaikki yhtäläisesti kamppailevat saman olemassaolon hankaluuden äärellä. Tanssin kentän rakenteet ovat hauraat – vaikkakin paljon jo hirmu paljon vahvemmat kuin 30 vuotta sitten – ja jotakuinkin kaikkien työolosuhdetta voi kuvata prekaariksi. Tasa-arvo ja hierarkiattomuus ovat tulleet Pentille tärkeiksi päämääriksi työssä ja kollegana muun muassa kontakti-improvisaation harjoittamisen ja autismin kirjon tanssiopiskelijoiden ja -harrastajien ohjaamisen kautta. Kollegiaalinen tuki tulee Liisa Pentiltä myös kuin luonnostaan, sillä hän on perusluonteeltaan melko ystävällinen ihminen.

Osa rakenteellista kollegiaalista tukea on myös yhdistyksissä toimiminen. Liisa Pentti toimi pitkään Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa ja sen taustalla vaikuttavassa Zodiak Presents ry:ssä ja yhteisessä juttutuokiossamme jaamme toisillemme yhdistystoiminnan iloja ja inhottavuuksia. Joskus ylimääräiseltä tuntuvien vuosikertomuksien ja budjettien, kokousten ja yhdistysbyrokratian alla vaikuttaa kuitenkin perinpohjainen yhteisen hyvän tahto. Kokouksissa istutaan, asiakirjoja laaditaan ja apurahahakemuksia suunnitellaan yhteisön hyvän vuoksi.

Jos itse haluaa vahvistaa omaa yhteisöään, voi lähteä liikkeelle omasta arjesta. Minä ajattelen, että kollegiaalisessa tuessa on kysymys ensisijaisesti työkaveriuden perusjutuista: ystävällisyydestä ja huomaavaisuudesta. Käytännössä tämä voi olla vaikkapa kuulumisten kysymistä ja kuuntelemista, sopivasta työtilaisuudesta tai kiinnostavasta kurssista vinkkaamista tai kollegan esittelemistä toiselle tilaisuudessa, jossa harva tuntee toistaan ja kaikkia kiusaannuttaa. Kollegiaalinen tuki on kollegoista välittämistä ja itse saamansa hyvän jakamista. Ei-materiaalisen hyvän, kuten ilon, ideoiden tai tiedon jakaminen on ihmeellistä – ne vain lisääntyvät mitä enemmän niitä toisille jakaa!

Minun kokemukseni pirkanmaan tanssin ammattikentästä on välittävä ja ystävällinen. Mutta nyt haluaisin kuulla sinulta, lukijani, mitä mieltä sinä olet? Mitä ajatuksia pirkanmaalainen tanssin kenttä herättää sinussa nyt ja miltä toivoisit Pirkanmaan tanssin kentän näyttävän, tuntuvan ja vaikuttavan tulevaisuudessa? 

Pyydän sinua vastaamaan laatimaani kyselyyn, kun sinulla on aikaa ajatella nykyhetkeä ja tulevaisuutta pieni hetki. Vastausten pohjalta kirjoitan seuraavan Kynäilijä-kirjoituksen, jonka aiheena on pirkanmaalaisen tanssin kentän nykyisyys ja tulevaisuus ja keskustelukumppaninani kyselyn vastaukset.

Linkki kyselyyn.

Terkuin

Kynäilijä-Alli

—

Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 6: tanssiliike

Esitin tämän vuoden alussa itselleni kysymyksen, johon tässä blogissa julkaistuilla kirjoituksillani etsin vastausta. Kysymys kuului: miten minä, (silloin) pirkanmaalainen tanssitaiteilija voin muuttaa maailmaa? Olen tähän saakka perehtynyt aktivismiin, taiteen muutosvoimaan, poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin, tanssin ammatilliseen koulutukseen opettajan ja opiskelijan näkökulmasta sekä rahaan maailman muuttamisen välineenä. Tässä kirjoituksessa käsittelen tanssin ammattilaiselle ehkä sitä kaikkein itsestäänselvintä: liikettä.

Tanssiliikettä ja -liikkeitä on maailma ja sen historia pullollaan. Mutta millaisissa tapauksissa tanssiliikkeillä on tai on ollut voimaa muuttaa maailmaa? Esitystaiteilija ja koreografi Masi Tiitan kanssa pohdimme kysymystä taideteoksen näkökulmasta - silloin teoksen yleisövolyymi tai muutokseen usuttava muoto tuntuivat olennaisilta tekijöiltä. Näihin elementteihin tunnun törmäävän kuitenkin taidemaailmaa useammin klubi- ja katutanssimaailmoissa. Urbaanien tanssien harrastaminen ja harjoittelu on hirmu suosittua: aktiivisia tanssin harrastajia on Suomessa aivan varmasti enemmän kuin aktiivisia tanssin katsojia. Monien kaupallisten tanssistudioiden peilisaleissa harjoitellaan tanssiliikkeitä ja -tyylejä, jotka pelkällä itsevarmuutta huokuvilla muodoillaan voimaannuttavat näiden tanssiliikkeiden harjoittajia. Näistä yksi, minun havaintoni mukaan vuosi vuodelta myös Suomessa suositumpi tanssilaji, on voguing.

Roza Ahmad on tanssija, koreografi ja opettaja, jolla on pitkä kokemus voguing -tanssista. Tanssijana hän kulkee nimellä Coco Ninja - kuten nimestä jotkut voivat päätellä, hän on osa House of Ninjaa, joka on yksi tunnetuimmista kansainvälisistä voguing-kollektiiveista. Ahmad on ansioitunut niin kisa- kuin areenakonserttikoreografina ja työskentelee tanssin ohella myös toimistopäällikkönä, valokuvaa ja tekee dj-keikkoja. Minulla oli ilo esittää hänelle muutamia kysymyksiä voguing-tanssikulttuuriin liittyen yksityisviestitse Instagramissa.

Ahmadille voguingista puhuttaessa ja sitä opetettaessa on ensisijaisen tärkeää nostaa esiin kyseisen tanssikulttuurin historia. Voguing on lähtöisin New Yorkista, Harlemissa 60-luvulla alkunsa saaneesta lgbtq+-yhteisöjen ballroom-kulttuurista. Voguing-tanssi on siis syntynyt suurkaupungissa eläneiden rasismia ja syrjintää kokeneiden tarpeesta. Ballroom-kulttuuri ja yhteisö, jossa voguing-tanssi ja musiikki ovat toimineet sidoksena, on ollut tämän tanssilajin pioneereille keino selvitä; tila ja yhteisö, jossa tulee hyväksytyksi ja juhlistetuksi sellaisena kuin on. Ahmad painottaa, että niin harrastajien kuin opettajien tulisi tässä ajassa ymmärtää oma asemansa suhteessa tämän tanssilajin juuriin. Suomessa syntyneenä cis-heteronaisena Ahmad itsekin on voguing-skenessä lähtökohtaisesti turisti.

Turistinakin voi kuitenkin tehdä kaikenlaista. Paitsi tanssilajin historia, myös sen nykyisyys on monien vähemmistöjen ja sorrettujen emansipaation väylä. Ahmadille on omassa työssään erityisesti tärkeää tukea queer-ihmisiä, joiden kulttuurinen tai etninen tausta poikkeaa valtaväestöstä. Tämä tapahtuu konkreettisesti bookkaamalla heitä tapahtumiin, käymällä heidän tapahtumissaan, antamalla tilaa, toimimalla yhteisössä aktiivisena allyna eli liittolaisena. Ahmad kokee, että myös hänelle Irakin kurdina voguing-yhteisö on tarjonnut porukan, jossa hän ei koe oloaan ulkopuoliseksi eikä hänen tanssijuutensa määrity esimerkiksi hänen ulkonäkönsä perusteella. Voguing-yhteisössä Ahmadille ehkä maailmaa mullistavinta on juuri hyväksyvä, moninaisuutta juhlistava ja itsevarmuuteen kannustava ilmapiiri, sekä se että tämä yhteisö valloittaa queer poc- ja lgbtq+-ihmisille tiloja, joissa he eivät ole aiemmin voineet olla tai ilmaista itseään.

Emansipaatiolla tarkoitetaan vapautumista holhouksesta tai eriarvoisuudesta, ja sillä tähdätään tasa-arvoon. Emansipaatio voi olla niin sivistyksellistä, sosiaalista, poliittista kuin oikeudellista vapautumista sorrosta tai epäitsenäisyyden tilasta. Parhaimmillaan tanssiliike - niin fyysisenä toimintana kuin yhteiskunnallisena liikkeenä - on emansipatorista, ja siten ehkä jollain tapaa paremman maailman lähde. Minä ajattelen, että juuri sosiaalisina tansseina syntyneet tanssimisen tavat ovat omiaan voimaannuttamaan muun muassa heitä, joiden puhetta on historiassa vaiennettu tai vaiennetaan yhä. Senkin vuoksi soisin Ahmadin tavoin enemmänkin huomiota ja pohdintaa vielä sitä kohti, kuka on pätevä opettamaan vaikkapa juuri voguingin kaltaista tanssilajia. Ahmad nostaa esiin tärkeänä muun muassa sen, että voguing-opettajalla olisi kokemusta ja ymmärrystä paitsi historiallisesta ja kansainvälisestä kontekstista myös ball-tapahtumissa kisaamisesta. Itse toivoisin huomion kääntämistä myös voguingin ja muiden urbaanien tanssien asemaan maamme tanssin koulutuksissa. Suomessa ei tietääkseni vieläkään ole yhtäkään tanssinopettajakoulutusta, jossa urbaanien tanssien tai katutanssien opettajaksi voisi ihan muodollisestikin pätevöityä?

Terkuin
Kynäilijä-Alli

P.S.
Jos voguing on sinulle entuudestaan vierasta, lukaise tämä Lilli Huttulan kirjoittama tuntikuvaus.

-
Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 5: raha

Matkani kohti juhannuksen viettoa mökillä kulkee Helsingin kautta. Piipahdan Oodissa lainaamassa lomalukemista, ja matkalla junaan minut pysäyttää Suomen Punaisen Ristin varainhankkija. Olen sen näköinen ihminen, että minua yritetään pysäytellä tässä tarkoituksessa usein. Olen surkea valehtelija ja minun on hirmu vaikeaa sanoa ihmisille, että ”ei, en halua kuunnella sinua nyt, koska minulla on ’kiire’” tai jotain muuta yhtä tyhjänpäiväistä. Yritän sössöttää SPR:n feissarille, että tuhlaat vain aikaasi, jos alat jutella kanssani, koska lahjoitan jo kuukausittain toiselle katastrofialueilla auttavalle organisaatiolle rahojani, enkä aio lahjoittaa SPR:lle. Feissari on taitava ja mukavanoloinen tyyppi, ja alamme jutella myötätunnosta ja auttamisesta filosofisemmin. Hän kertoo olevansa itse kotoisin Bangladeshistä, siellä kuulemma yksi euro pelastaa henkiä.

Minäkin olen toiminut varainhankkijana. Tanssitaiteilijan varainhankinta vaan on aika toisen tyyppistä. Kirjoittamista, lukemista, neuvottelua sähköpostitse ja puhelimessa, pohtimista. Oman työn sovittamista eri rahoittajien kriteereihin ja aikatauluihin, suosittelijoiden ja lausunnonantajien perään soittelua, välideadlinejä ja päädeadlinejä kalentereissa isoin huutomerkein. Minulle, aloittelevalle freelance-tanssitaiteilijalle, taiteen rahoitusrakenne on näyttäytynyt sirpaleisena ja byrokraattisena. Mutta mitä muuta se voisi olla? Miten tanssitaidetta oikein pitäisi ja voitaisi rahoittaa, että rahoitusrakenne tukisi taiteilijoita ja tilanne olisi helpompi ja mahdollisempi myös rahoittajille itselleen?

Tarkoitukseni oli esittää nämä kysymykset Koneen Säätiön johtajalle Anna Talasniemelle, mutta koska emme saaneet aikataulujamme sopimaan yhteen, yritän vastata tähän kysymykseen itse, nojaten Talasniemen kirjoitukseen ja muistiinpanoihin huhtikuussa järjestetystä Kohti fiksua taiteen rahoitusta -pohdintapäivästä.

Talasniemen kirjoituksista nousee esiin kaksi tärkeää sanaa: dialogi ja avoimuus. Olemassaolevaa rakennetta, eli sitä, että taidetyöstä saatu palkkio myönnetään hakemusten ja suunnitelmien perusteella julkisista varoista ja säätiöiden tai rahastojen poteista, tulisi kehittää dialogisempaan ja avoimempaan suuntaan. Pystyn allekirjoittamaan tämän: apurahahakemuksia kirjoittaneena kaipaan palautetta ja perusteluita. Jos apurahataho saa 100 – 14 000 hakemusta yhtä hakua kohden, voi ajatus palautteen antamisesta jokaiselle hakijalle tuntua mahdottomalta. Mutta entä jos rahoittaja antaisikin edes yhden yhteisen palautteen kaikille hakijoille? Olisi ihanaa kuulla, mikä hakemuksia(ni) yleisesti kariuttaa, ja toisaalta, millaiset hakemukset ovat tänä vuonna lyöneet läpi yleisellä tasolla, ja miksi. Myös hakemusten arviointiprosessin avaaminen olisi hakijan näkökulmasta erittäin tervetullutta. Kukin rahoittajataho usein listaa omat myöntökriteerinsä summittaisesti hakuilmoituksissa, mutta sitä, miten toimitaan, jos on useampi kriteerit täyttävä hakemus vieretysten, ei tunnuta avaavan missään.

Vuorovaikutuksen ja avoimuuden lisääminen jo olemassaolevaan rakenteeseen ei kuitenkaan ratkaise niitä haasteita, jotka tekevät taiteellisesta työskentelystä välillä vaikeaa – niukkuutta ja katkonaisuutta. Talasniemen muistiinpanoista nousi yksi hyvä näkemys tähän: rahoittajan tehtävä on kuin kuraattorin tehtävä eli luoda sellaiset olosuhteet, joissa taiteilija voi tehdä juuri sitä, missä hän on hyvä. No mitä sellaiset (rahoitukseen liittyvät) olosuhteet oikein olisivat?

Minun mielestäni jonkinlainen taiteilijapalkka, taiteilija-allianssi tai perustulon kaltainen toimeentulon takaava mahdollisimman byrokraattisesti kevyt järjestelmä olisi ideaali. Ehkä se voisi olla mahdollista, jos eri rahoittajatahot tekisivät yhteistyötä? Raha on tällä hetkellä isosti maailmaa muuttava voima. Jos se pyörii rakenteessa, joka ruokkii ystävien ja kollegoiden välistä kilpailua ja kitkaa, katkeroitumista ja eriarvoisuutta, ei se lisää maailmaan hyvää vaikka tarkoitus olisikin.

Vaikka Oodin edustalla päivystänyt Suomen Punaisen Ristin varainhankkija oli työssään erittäin hyvä, en alkanut heidän kuukausilahjoittajakseen. En edes kahdeksalla eurolla, mikä olisi ollut pienin mahdollinen summa. Minä yritän lisätä hyvää maailmassa tässä elämäntilanteessa jollain muulla kuin euroilla: käsilläni,

sanoillani, ruumiillani ja ajatuksillani. Toivon, että ne, jotka maailmaa rahoillaan muuttavat, kuuntelevat tarkkaan heitä, joiden elämiin vaikutukset välittömästi osuvat. Ja me, jotka rahaa toisilta anomme voidaksemme harjoittaa ammattiamme, voimme varmaan alkaa antaa palautetta hakuprosesseista rahoittajatahoille vielä hanakammin vaikka sitä ei meiltä pyydettäisikään.

Terkuin

Kynäilijä-Alli

-

Vuoden 2019 Kynäilijän, Tampereella puheviestintää opiskelevan tanssijan Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 4: tanssikoulutus

Koreografi Maija Hoisko kertoo päätyneensä Tampereen konservatorion tanssin koulutukseen opettajaksi sattumalta. Työn jatkuvuus ja tuntemus siitä, että on jotain annettavaa opiskelijoille, on saanut hänet pysymään tehtävässä jo 7 vuotta. Nurmeksesta Kuopion kautta Tampereelle opiskelemaan muuttanut Vellamo Ikonen lopettelee juuri ensimmäistä vuottaan opiskelijana Tampereen konservatorion tanssin koulutuksessa. Juttelin toukokuussa kummankin kanssa erikseen toisen asteen tanssijakoulutuksesta, heidän omista kokemuksistaan siellä sekä tanssikoulutuksen suhteesta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Hoiskon pointseja keskustelusta:
- suomalaisen tanssikoulutuksen säännöllisen huonouden parjaamisen sijaan huomio tulisi kääntää siihen, miksi monet lahjakkaat tanssiharrastajat eivät edes harkitse tanssijan ammattia -> koska tanssijan ammattilaisuus Suomessa on niin epävarmaa ja alalla on vaikea tulla toimeen -> tätä pitäisi muuttaa ensin
- ajattelee, että toisen asteen tanssin koulutus on monelle riittämätön sellaisenaan, ja toivoo mahdollisimman monen jatkavan syventymistä ja ajattelun kehittämistä muualla koulutuksen päätyttyä
- omassa työssään kannustaa opiskelijoita kriittiseen ajatteluun ja työn yhteiskunnallinen vaikuttavuus voi piillä esimerkiksi siinä
- tärkeässä osassa Hoiskon opetuksessa on se, että opiskelijat tulevat koulutuksen aikana tietoiseksi omasta tanssi- ja liikehistoriastaan ja sen vaikutuksista tähän päivään ja tämän päivän tekemisiin

Ikosen pointseja keskustelusta:
- opiskelijana tuntuu, että on yhtä lailla vaikutusvaltaa, kuin kaikilla muillakin taiteilijoilla, mutta opiskelijaa ei vain oikein haluta/jakseta/viitsitä kuunnella
- kuilu ammattilaisuuden ja opiskelijuuden välillä tuntuu isolta ja opiskelijana tuntuu siltä, että tämän ”statuksen” vuoksi vähätellään
- opiskelijan omalla aktiivisuudella on iso merkitys siinä, mitä koulutuksesta saa irti, ja kuinka integroituu jo kouluaikana osaksi ammattikenttää
- ajattelee saaneensa eniten irti taiteellisen työskentelyn opintokokonaisuudesta ja yhteisistä keskusteluista muun muassa kestävän kehityksen oppiaineen puitteissa
- joskus tuntuu rankalta se, että käyttää vapaa-aikansakin tanssiin liittyviin asioihin, ja että oma keho tuntuu olevan koko ajan jonkinlaisen arvioinnin kohteena

Kynäilijä-Allin pointseja keskusteluista:
- tanssijan ammatillisen koulutuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus voi piillä siinä, että se on vähintään kahden vuoden matka omaan itseen -> tanssiopinnoissa tulee opiskelleeksi omaa itseään niin anatomian, ryhmäviestinnän kuin psykologiankin näkökulmista (ja tosi monista muistakin) -> itsetuntemus ja ympäröivän maailman lähestyminen kehollisesta perspektiivistä käsin ovat potentiaalisesti maailmaa mullistavia voimia (ajatelkaa, jos kaikki maailman päättäjät olisivat opiskelleet pari vuotta vaikkapa omaa liikehistoriaansa)
- tanssin koulutusten yhteiskunnallinen vaikuttavuus on myös isosti koulutusten suunnittelijoista, opettajista ja valintakoeraadeista kiinni -> kasvaako ja kasvatetaanko koulutuksissa itsenäisiä toimijoita, ajattelijoita ja tulevaisuuden tanssin kentän rakenteiden muuttajia ja kehittäjiä?
- koulutusleikkaukset sucks

Näiden hajanaisten huomioiden ja ajatusten tarkoitus oli jäsentää, miten tanssikoulutus ja yhteiskunta ja siinä vaikuttaminen voisivat liittyä toisiinsa. Toivottavasti teilläkin heräsi joitain ajatuksia. Loppukaneettina todettakoon, että opiskelijat rules! Kuunnellaan ja kohdataan opiskelijoita myös vertaisina taiteilijoina, vaikka tutkintopaperia ei olisikaan vielä kourassa.

Terkuin
Kynäilijä-Alli

-
Vuoden 2019 Kynäilijän, tamperelaisen tanssija-puheviestinnän opiskelija Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 3: politiikka

Mistä olet ylpeä tamperelaisessa kulttuurielämässä? Mitä Suomessa pitäisi tehdä enemmän? Minkä pitäisi olla paremmin?

Nämä kysymykset KULTA ry:n pääsihteeri Rosa Meriläinen esitti Tampereen Taiteilijatoimistolle perjantaina 26.4.2019 Mahdollisuuksien tilalla. Meriläinen tekee työkseen taide- ja kulttuurialan edunvalvontaa eli lobbaa muun muassa kansanedustajia pyrkimyksenään voimistaa taiteen ja kulttuurin yhteiskunnallista arvostusta ja taloudellisia toimintaedellytyksiä. Niin, ja on hän myös upea “Helsingissä asuva tamperelainen johtaja, ammattikehtaaja ja kirjailija eli nainen ilman rajoja” (lainaus Meriläisen esittelystä Feministisen ajatushautomo Hatun verkkosivuilta).

Juttelimme Meriläisen kanssa WhatsApp-videopuhelulla, kun hän oli junassa matkalla Tampereelle. Keskustelusta nousi ilmi seuraavat asiat:

1. Taiteilijoiden kulttuuripoliittiset haaveet – ainakin ne, joihin Meriläinen yleisimmin törmää – tuntuvat olevan vielä aika ujoja ja pieniä. Haaveillaan vaikkapa, että ”tätä samaa kuin ennenkin, mutta enemmän”. Unelmointi, haaveilu ja paremman tulevaisuuden visiointi ei kuitenkaan ole mikään helppo tai yksiselitteinen prosessi – siihen kannattaisi minun mielestäni taideoppilaitoksissa ihan reippaasti myös kannustaa ja sitä opettaa (kiitos Sonya Lindfors, joka pidit Outokummussa meille pienen haaveilutyöpajan osana tuotantotaitoihin liittyvää kurssia minun opiskeluaikanani –  silloin kehittelin luovia ratkaisuja turvatakseni toimeentuloni kesälomalla).

2. Jotta poliitikot kuulisivat viestin, toiveen tai vaatimuksen, ja ottaisivat sen vakavasti, se täytyy muodostaa ja ilmaista. Meriläinen kannustaa pirkanmaalaisia taiteilijoita, taiteenlajista riippumatta, muodostamaan ensin yhteisen tavoitteen ja sitten kertomaan sen niille poliitikoille, joita kiinnostaa sitä kuunnella (kyllä, heitä on myös kuntapäättäjissä). Tavoitteen tulisi olla yhteinen monesta syystä, mutta ainakin siksi, että yhden taiteilijan/teoksen/taiteenlajin kukoistus lisää kulttuurin ja taiteen arvostusta yleensä, ja näin palvelee kaikkia taiteen ja kulttuurin kentällä työskenteleviä. PTK ry:n toiminnanjohtaja Piia Kulin tekee pirkanmaalaisten tanssitaiteilijoiden edunvalvontaa monessa eri yhteydessä ja työryhmässä erinomaisesti, mutta Meriläinen nostaa entisenä poliitikkona esiin, että sen paremmin viesti kuullaan, mitä useammalta eri suunnalta se kuuluu. Joskus myös ns. ”tavallisen kansalaisen” ääni on poliitikosta mieluisampi kuunnella kuin ammattikseen vaikuttamistyötä tekevän.

3. Tällä hetkellä kulttuuripoliittinen lobbaus eduskuntatasolla on vähäistä. Vaikuttajaviestintätoimisto (=mm. lobbauspalveluita myyvä yritys) Blicin tekemän analyysin mukaan vaalien alla järjestöjen ja liittojen julkistamissa hallitusohjelmatavoitteissa kulttuuria ja taidetta käsiteltiin huomattavan niukasti. Sanatasolla julkisissa tavoiteohjelmissa korostuivat kulttuurin osalta luovuus ja tekijänoikeudet.

4. Meriläisen mukaan ammattimaista lobbausta eduskunnassa tekee tällä hetkellä tanssin etua ajaen Tanssin talo. Heidän pyrkimyksissään on muuttaa taiteen julkista rahoitusrakennetta palvelemaan paremmin tanssitaidetta ja erityisesti vierailunäyttämöperiaatteella toimivaa Tanssin taloa. Tanssitaiteilijoiden tekemään lobbaukseen eduskuntatasolla Meriläinen ei ole itse törmännyt. Rakenteiden muuttamisesta kyllä puhutaan taiteen kentällä paljon, mutta ylettyykö tämä käyty keskustelu nyt sinne, missä rakenteita tosiasiallisesti muodostetaan ja niitä voidaan muuttaa? Edellisten eduskuntavaalien alla vuonna 2015 taiteilija-kuraattori Jussi Koitela toimitti Suomen Taidepoliittisen Käsikirjan, joka jaettiin työvälineeksi kaikille uusille kansanedustajille kyseisenä keväänä. Kirjan tuhannen kappaleen painokulut katettiin joukkorahoituskampanjalla. Suomen Taidepoliittinen Käsikirja ja sitä edeltänyt Taidepoliittinen huippukokous ovat minusta erinomainen esimerkki siitä, miten ja mitä taiteilijalähtöinen taide- ja kulttuuripoliittinen lobbaus voi olla. Tehdäkseen politiikkaa ei tarvitse välttämättä ryhtyä ammattipoliitikoksi.

5. Kulttuuripolitiikka ei ole mitenkään selvärajainen tai eristynyt alue. Kulttuuri- ja taidekysymyksiä tulee käsitellä niin sosiaalipoliittisissa, terveys- ja hoitoalaan liittyvissä kuin koulutuspoliittisissakin työryhmissä ja keskusteluissa.

No, mitä vastauksia Meriläinen yllä esitettyihin kysymyksiin sitten sai? Erinomainen tiivistys löytyy Meriläisen itsensä tekemänä tästä videosta. Taiteilijatoimistossa oli läsnä toimijoita eri taiteiden aloilta, ja yksi konkreettinenkin yhteinen tavoite tapaamisessa taisi löytyä: Tampereen kaupungin on muodostettava poliitikoille selkänojaksi kaikkia taiteiden aloja palveleva kulttuuritilastrategia. Kuntien ja kaupunkien tulisi nimittäin olla sellaisia, että taiteilijoiden kannattaa niissä asua. Mikäli tilojen vuokrahinnat vaikkapa Hiedanrannassa väliaikaisen Hiedanrannan jälkeen asettuvat markkinatalouden määrittämäksi, kulttuuritoimijoilla ei ole lainkaan/on hyvin rajattuja mahdollisuuksia niissä toimia. Tämä olisi menetys niin mahdolliselle tulevalle kulttuuripääkaupungille, kuin siellä työskenteleville taiteilijoille ja kaupunkikulttuuritoimijoillekin.

Terkuin,
Kynäilijä-Alli

Linkkejä ja lähteitä:

Vaikuttajaviestintätoimisto Blicin analyysi julkisista hallitusohjelmatavoitteista

Suomen Taidepoliittinen Käsikirja

KULTA ry:n verkkosivut

(Anekdoottina mainittakoon vielä lopuksi että myös ympäristöasiat loistivat huomattavalla vähäisyydellään järjestöjen ja liittojen julkisissa hallitusohjelmatavoitteissa Blicin selvityksen mukaan ainakin tänä vuonna.)

–

Vuoden 2019 Kynäilijän, tamperelaisen tanssija-puheviestinnän opiskelija Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Kirje kansanedustajille

Pirkanmaan Tanssin Keskus ry onnitteli 18.4.2019 pirkanmaalaisia kansanedustajia ja toivoi, että hallitusneuvotteluissa ja kansanedustajakauden aikana he pitävät huolta Pirkanmaasta, taiteen ja kulttuurin asemasta ja kulttuurihyvinvoinnista seuraavasti:

Pidetään Pirkanmaa taiteellisesti elinvoimaisena ja vahvistetaan maakunnan taiteen rakenteita Maakunnan kehityksen kannalta on oleellista, että Pirkanmaa pysyy taiteellisesti elinvoimaisena ja siksi taiteen rahoituksen pääkaupunkiseudun ulkopuolella tulee nousta huomattavasti. Myös taiteen edistämisen alueellisia rakenteita ja toimintoja on vahvistettava.

Nostetaan taiteen ja kulttuurin rahoitus valtion talousarviossa ainakin yhteen prosenttiin Toivomme, että edistätte taiteen ja kulttuurin rahoituksen (luku 29.80) nostoa valtion talousarviossa ainakin yhteen prosenttiin. Rahoituksen nosto taiteelle ja kulttuurille parantaa taiteilijoiden toimintamahdollisuuksia, mahdollistaa kasvun ja alan kehittymisen sekä tuo rahoituksen tasolle, joka vastaa luovien alojen yhteiskunnallista merkitystä.

Turvataan tanssin vapaan kentän kehitys ja monimuotoisuus Tanssin vapaan kentän lisärahoitustarve on 10 miljoonaa euroa, josta vain pieni osa toteutuu nyt koko vapaan kentän uudistamiseen suunnatun 3 miljoonan lisärahoituksen kautta.

Vakiinnutetaan Pirkanmaan kulttuurihyvinvointitoiminta Pirkanmaan on ollut vuodesta 2015 lähtien edelläkävijä kulttuurihyvinvoinnin osalta. Vakiinnutetaan ja juurrutetaan kulttuurihyvinvointi osaksi sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteita ja hyvinvoinnin seurantaa. OKM:n ja STM:n yhteistyötä tulee jatkaa ja tukea kohdentaa Pirkanmaan pysyvän koordinaatio- ja yhteyspisteen toimintaan.

Parannetaan taiteilijoiden sosiaaliturvaa ja toimeentuloa Taiteilijoiden sosiaaliturvaa on kehitettävä, toimeentuloa parannettava, työllistymistä edistettävä ja työmarkkina-asemaa selkiytettävä. Kehittämisessä on huomioitava jo olemassa olevat alueelliset mallit. Muun muassa PTK:lla on ollut käytössä vuodesta 2016 lähtien aluekeskuspalkka, joka vastaa kehitteillä olevaa taiteilijapalkkamallia.

Maailman muuttamisen muoto 2: tanssitaide

Minulla alkoi yliopisto-opinnoissani juuri uusi kurssi: vaikuttaminen ja argumentointi. Kurssilla käsitellään muun muassa lobbauksen perusperiaatteita, vaikuttavien viestien muotoilua ja tieteellistä argumentaatiota. Kurssin yhteys yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen on suora – luennoilla keskustelemme politiikasta ja kurssityönä suunnittelemme teoriapohjaisia vaikuttamiskampanjoita, joiden pyrkimys on saada aikaan muutosta jossakin sosiaalisessa ongelmassa ympärillämme. Kurssin ensimmäisellä luennolla määriteltiin vaikuttaminen jonkin voiman, toiminnan tai muun kohdistumisena johonkin tavallisesti niin, että kohteessa tapahtuu tai pyrkii tapahtumaan joku muutos.

Kurssin toisen luennon jälkeen menen Liikelaiturille Haiharan residenssitaiteilijan Masi Tiitan työpajaan. Tanssi- ja esitystaiteen kentillä muun muassa koreografina ja esiintyjänä työskentelevä Tiitta työstää Haiharassa paraikaa uutta teostaan yhdessä työryhmänsä kanssa. Neljän tunnin työpajassa työskentelemme kahden pitkäkestoisen harjoitteen parissa. Aistimme kehon painavuutta lattiaa vasten makuulla ja seisten, ja hienovaraisten pääasiassa kysymysmuotoisten ohjeiden myötä syntyy liikettä.

Työpajassa Tiitta kertoo, että viimeaikaisissa teoksissaan hän on työskennellyt painon ja hitaan, alaspäin suuntaavan liikkeen parissa. Tätä liikkumista hän on alkanut kuvailla sanoilla väsymys ja voimattomuus. Kysymys siitä, millainen keho ansaitsee tulla nähdyksi, tuntuu nousevan Tiitan töissä esille. Hänen teoksissaan näkyväksi tulee jokin muu, kuin kaikkeen pystyvä ja alati kannateltu tanssija. Tiitta ajattelee, että mikäli kinesteettistä empatiaa on olemassa, olisi hyvä, että sitä koettaisiin myös väsyneitä ja voimattomia kehoja kohtaan.

Työpajaa seuraavana päivänä me juttelemme pari tuntia yliopiston kahvilassa. Olen antanut keskustelulle otsikon: “Voiko tanssitaiteella saada aikaan muutosta?”. Hetken keskusteltuamme huomaan otsikon muuttuneen jotenkin vääräksi ja turhaksi. Vastaus nimittäin on: kyllä ja ihan ehdottomasti ja koko ajan ja tottakai. Muutos on läsnä aina, kun tanssimme tai todistamme tanssia. Liike muuttaa ja muutos liikuttaa.

Ihan toinen keskustelunsa sitten on, millaista muutosta me oikein odotamme tanssitaiteella saavamme aikaan. Tiitta kokee, että hyväksi – tai rahoittamisen arvoiseksi – taiteeksi tunnutaan tällä hetkellä mieltävän taide, jonka pyrkimys on nimenomaan yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Samalla ne vaikutukset ja muutokset, jotka tapahtuvat taiteen kokijassa tai tekijässä teoksen äärellä jäävät toisarvoisiksi.

Alan ajatella, että tanssitaiteen muutosvoima ja vaikutusvalta piilee ehkä siinä, millaisten arvojen pohjalta taiteilijat työskentelyyn ryhtyvät. Tiitan kanssa keskustelemme muun muassa menestyksestä arvona. Jos menestys on taiteilijalle tärkeä arvo, se todentuu myös tämän työssä. Työskentely tulee tanssitaiteen tapauksessa julkiseksi esityksissä, joista arvo sitten läikkyy läpi yleisöille ja vaikuttaa heihin. Sama tapahtuu minkä tahansa tekoja ohjaavan arvon kohdalla – oli se sitten vaikka leikki, tasa-arvo tai tehokkuus.

Kiinnostavaksi tämä kaikki muuttuu silloin, kun taiteilija ei toimikaan yksin. Yksilöiden toimintaa ohjaavat arvot vaikuttavat nimittäin eniten juuri heihin, joiden kanssa he aikansa viettävät. Erilaisissa hierarkiattomiin rakenteisiin pyrkivissä työryhmissä työskennelleenä ajattelen, että mikäli ryhmä ei ole toisilleen entuudestaan tuttu, arvopohjat olisi hyvä puhua auki ja sanoittaa heti kättelyssä. Yhteistyö on mahdollista myös sellaisissa ryhmissä, joissa yksilöiden työskentelyä ohjaavat arvot ovat ristiriidassa keskenään, mutta helppoa se ei aina ole (odotan jännityksellä eduskuntavaalien jälkeisiä hallitusneuvotteluita, joissa tätä erilaisten arvopohjien törmäilyä työskentelyssä voi sitten ehkä seurata).

Keskustelun jälkeen palaan pohtimaan alkuperäistä otsikkoani keskustelulle. Huomaan, että vastaus siihen, millaista muutosta haluan omalla taiteellani saada aikaan, alkaa muotoutua. Tiitan työpaja ja keskustelu hänen kanssaan nimittäin muistuttavat minua siitä, mikä tanssitaiteessa minulle on vaikuttavinta: toisintekemisen ja toisinolemisen harjoittaminen ja sen tuominen näkyväksi.


Terkuin, Kynäilijä-Alli


Lisää Masi Tiitan ajatuksia ja muuta aiheeseen liittyvää:

Masi Tiitan ja työryhmän Le Mer –esityksen avoimet harjoitukset Liikelaiturilla perjantaina 29.3. klo 17-19.

Postmoderni tanssi Suomessa? -kirjassa julkaistu Masi Tiitan artikkeli Vastatiloja

Masi Tiitta e s i t y s r a d i o n vieraana Viola-teoksen tiimoilta

Kielitoimiston sanakirjan määritelmä sanalle vaikuttaa


—

Vuoden 2019 Kynäilijän, tamperelaisen tanssija-puheviestinnän opiskelija Alli Mattilan kirjoitukset pohtivat millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisi tanssitaiteilijana saada aikaan.

Maailman muuttamisen muoto 1: aktivismi 100%

Koen itseni yhteiskunnallisesti kohtuullisen aktiiviseksi kansalaiseksi. Osallistun yhteiseen päätöksentekoon, kuulun useisiin yhdistyksiin, joiden kokouksissa käyn vaikuttamassa, seuraan poliittista debattia ja muodostan siitä mielipiteitä. En kuitenkaan juuri pyri vaikuttamaan asioihin minulle osoitettujen vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. En ole aktivisti. Vielä.

Olen aina ihaillut aktivisteja. Heihin liittyy mielikuvissani paljon positiivisia ominaisuuksia: rohkeus, periaatteellisuus, riippumattomuus, sinnikkyys, tekemisen meininki. Tieteen termipankin mukaan aktivismi on suoran toiminnan politiikkaa, jossa epäoikeudenmukaiseksi koettuja käytäntöjä koetetaan muuttaa kansalaistoiminnalla. Siis tekoja oikeudenmukaisuuden puolesta! Aktivismin muotoja voivat olla esimerkiksi tiedon jakaminen, esimerkkinä oleminen, henkilökohtaisten viestien lähettäminen päättäjille, mielenosoituksiin osallistuminen ja niiden masinoiminen, järjestöissä vaikuttaminen – vaikka mitä.

Helsingissä asuva Pauliina Kettunen on tanssitaiteilija, tanssinopettaja ja aktivisti. Hänelle aktivismi tarkoittaa sitä, että elää ja toimii ideologiansa mukaan – tässä tapauksessa aktiivisesti kylvää hyvää ympärilleen. Käytännössä se näkyy esimerkiksi, kun Kettunen poimii maasta roskia aina paikasta toiseen kävellessään, puolustaa sorrettuja tilanteessa kuin tilanteessa tai selaa säännöllisesti kansalaisaloite.fi-sivustoa ja allekirjoittaa niitä, joiden kanssa on yhtä mieltä. Minä todistin Kettusen aktivistista tekoa Sivuaskel-festivaalilla, kun hän ja Pia Lindy luennoivat tanssi- ja esitystaiteen ammattilaisille sukupuolien moninaisuudesta. Vaikka tilaisuuden teema ja sisällöt olivat suurilta osin itselleni tuttuja, koin, että näin helposti lähestyttävässä muodossa niiden esittäminen oli maailmaa - tai ainakin suomalaista tanssin kenttää - muuttava teko.

Kettunen on esimerkki siitä, että aktivistin ei ole pakko valita taisteluaan. Hän toimii aktiivina sateenkaarijärjestöissä, mutta myös systemaattisesti hyvinvoivemman ympäristön ja laajemmin yhdenvertaisuuden edistämiseksi yhteiskunnassa. Keskustellessani Kettusen kanssa vakuutun siitä, että aktivismi on paitsi tekoja, myös asenne ja elämäntapa.

No, miten aktivismi ja tanssitaide sitten risteävät tai voisivat ristetä? Olen kokenut useita tanssitaideteoksia, jotka ottavat julkisesti kantaa, propagoivat tai julistavat jotakin. Mutta ovatko nämä teokset aktivistisia? Entä artivismi, mitkä sen mahdollisuudet voisivat olla? Seurasin Teatterikorkeakoulun Alumnit ry:n ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ohjauksen ja dramaturgian koulutusohjelmien yhteistyössä järjestämää paneelikeskustelua taiteesta ekokriisin aikakaudella. Tein ehkä omia tulkintojani ja luin rivien välistä, mutta mielestäni panelistit tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että taiteella ekokriisiä ei ratkaista. Näin ehkä onkin, mutta olisiko (tanssi)taiteella mahdollisuuksia vaikkapa käynnistää kansalaisliikkeitä tai jouduttaa poliittisia prosesseja? Voiko tanssitaiteilija omalla asiantuntijuudellaan ja aktivismillaan tuoda kansalaistoimintaan mukaan uusia muotoja, uusia lähestymistapoja? Entä voiko tanssinopettaja kasvattaa oppilaistaan tanssivia aktivisteja?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Keskustelu Pauliina Kettusen kanssa antoi kuitenkin minulle tanssitaiteilijana eväitä maailman muuttamiseen. Kirjoitin muistikirjaani keskustelun jälkeen selkeän suunnitelman, jonka tahdon nyt jakaa kanssanne.

Miten tulla aktivistiksi: 2 askelta
1 päätä, mitä haluat muuttaa
2 valitse käytännön toimi tai teko, johon ryhdyt heti (laaja skaala)

Ja mikäli aiotte nämä askeleet nyt heti ottaa, mutta teitäkin vaivaa valinnanvaikeus tai mielikuvituksen puute, tässä muutama linkki, joihin tutustua näiden kahden askeleen lomassa.

Ihmisoikeusvaalit-kampanja
Dance for the Climate -taideaktivismitempaus 15.3. Helsingissä 
Terapiatakuu -kansalaisaloite
Tanssitaiteilija ja aktivisti Riikka Theresa Innasen ajatuksia taiteesta ja aktivismista 
Taide ekokriisin aikakaudella -paneelikeskustelu 

Terkuin,
Kynäilijä-Alli

Maailma muuttuu, niin Kynäilijäkin

Kuljen päivittäin Tampereen keskustan läpi linja-autolla. Itsenäisyydenkadulla jään kulkuvälineestä ulos, enkä koskaan tiedä, mistä tänään ylitän kadun. Muutos konkretisoituu liikennejärjestelyissä, joita raitiotietyömaat ohjailevat. En jaksa yllättyä, jos joudunkin kulkemaan korttelin verran väärään suuntaan päästäkseni päämäärään. En jaksa yllättyä, jos reitti onkin tällä kertaa suoraviivainen. Muutoksesta on tullut koulumatkojeni normi.

Myös minä, tamperelainen tanssija ja puheviestinnän yliopisto-opiskelija, muutun vääjäämättä. Muutun vuorovaikutuksessa toisten kanssa, muutun solutasolla, muutun olosuhteiden pakosta. Kasvan, kutistun, lihon, laihdun. Ajatukseni muuttuvat ja ne muuttavat käytöstäni. Ruumiini muuttuu ja se muuttaa liikettäni. En pelkää näitä muutoksia.

Maailma ruumiini ja koulumatkojeni ulkopuolella on yhtä lailla taukoamattoman muuttumisen tilassa. Asenneilmapiiri muuttuu, ilmasto muuttuu, ekosysteemi muuttuu, rakenteet muuttuvat. Joitakin näistä muutoksista pelkään. Ihminen aikaansaa nimittäin maailman muutoksista suuren osan. Ja minä olen ihminen.

Minulle on sanottu: aina, kun avaat suusi, sinulla on mahdollisuus muuttaa maailmaa. Minulle on sanottu: ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä. Minulle on sanottu: valitse taistelusi. Olen kyllä kuunnellut näitä sanoja.

En vain ole vielä osannut valita. En ole vielä päättänyt, miten maailmaa muuttaisin. En ole vielä oikein sinut sen kanssa, että minulla ihmislajin edustajana on paljon valtaa muuttaa asioita ympärilläni. Valta-asema saa oloni kiusalliseksi. Jos voisin valita, antaisin valtani eteenpäin vaikka sille leppäkertulle, joka vielä marraskuun lopussa sinnitteli ikkunani alle kasvaneessa rehussa.

En kuitenkaan voi niin tehdä. Niinpä aion opetella suhtautumaan valta-asemaani myötämielisemmin ja uteliaammin. Tämän vuoden aikana aion selvittää, millaista muutosta maailma tarvitsee ja miten sen voisin tanssitaiteilijana saada aikaan. Aion kääntyä minua viisaampien ja valtaa rohkeammin käyttävien taiteilijoiden ja muiden asiantuntijoiden puoleen ja kysyä heiltä minua askarruttavia kysymyksiä. Näiden keskustelujen pohjalta kirjoitan tälle alustalle tekstejä, jotka toivottavasti antavat myös teille lukijoille eväitä taukoamattoman muutoksen värittämään elämään ja siihen, miten tamperelainen tanssitaiteilija voi muuttaa maailmaa – ja miten maailma muuttaa häntä.

Linja-autossa matkalla kotiin kaikki on ennallaan. Bussi kulkee samaa reittiä kuin tullessa. Rakennukset ovat paikoillaan eikä raitiotietyömaa ole ainakaan silminnähden edistynyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö muutosta olisi tänäänkin tässä kaupungissa tapahtunut. Jotkut muutokset eivät nimittäin näy silmin, tai todennu yhdessä päivässä.

Terveisin,
Alli Mattila
Kynäilijä 2019

Lisää skumppaa ja post it -lappuja

Myös  tämä vuosi  päättyy  juhliin.  Liikelaituri  täytti  viisi  vuotta.  Sillä  on  ollut  vahva  ja  nopeatempoinen  alku.  Viime  vuoden  valtionpalkinto  toi  medianäkyvyyttä  ja  se  taas  ainakin  oman  kokemukseni  mukaan  on  tuonut  myös  uusia  katsojia.

Vaikka  kyse  on  vain  paikasta,  tilasta,  on  Liikelaituri  kuitenkin  enemmän  kuin  pelkät  seinänsä.  Tila  yhdistää  tekijöitä,  luo  mahdollisuuksia  taiteelliselle  toiminnalle,  on  näyttämö.  Nimenomaan  näyttämö  on  mielestäni  vahvin  Liikelaituria  kuvaava  termi,  vaikka  se  viittaakin  pääasiassa  yleisölle  avoimeen  toimintaan.  Liikelaiturilla  tapahtuu  paljon  muutakin:  aamutunteja,  työpajoja,  kursseja,  harjoituksia,  kokeiluja.  Silti  sen perimmäinen  tavoite  on  nostaa  tanssin  ja  nykytanssin  profiilia  Tampereella  –siksi  Liikelaituri  on  näyttämö.  Taiteen  tekijän  näkökulmasta  Liikelaituri  on  rakenne,  joka  mahdollistaa  työn.  Siinä  on  pysyvyyttä  ja  yhteisöllisyyttä.

Vapaalle  nykytanssin  näyttämölle  on  todellakin  ollut  Tampereella  tilausta  ja  käyttöä.  Tähän  olisi hyvä  upottaa  lukuja  esityksistä,  työpajoista,  festivaaleista  –numeerisista  mittareista,  jotka  kertovat  mitä  Liikelaiturilla  on  järjestetty,  mutta  kello  käy  ja  tämän  tekstin  julkaisun  takaraja  lähestyy,  enkä  ole  tilastollisten  ilmaisumuotojen  fani  muutenkaan.  Vaikuttavuutta  on  myös  muunlaista.  Tänä  päivänä  moni  Tampereen  ulkopuolellakin  tanssin  parissa  työskentelevä  tietää  Liikelaiturin.  Minun  ei  enää  tarvitse  selittää  muualla  toimiville  kollegoilleni,  mistä  puhun,  kun  kerron  harjoittelevani  Liikelaiturilla.  Tampereelle  osataan  tulla  työpajoihin,  harjoituksiin,  koetansseihin  ja  tiedetään,  että  matka  rautatieasemalta  on  lyhyt.

Liikelaiturin  juhlissa 1.12  en  ehtinyt  jättää  viestiäni  Toivomusten  lähteeseen.  Jätän  sen  tähän: Toivon,  että  seuraavien  viiden  toimintavuotensa  aikana  Liikelaiturista  tulee  yhä  näkyvämpi,  vakaampi  ja  merkittävämpi  Tampereen  tanssikentän  näyttämö.  Toivon  Liikelaiturille  kunnianhimoista,  monipuolista  ja  ennakkoluulotonta  taiteellista  sisältöä  myös  jatkossa,  sillä  tietty  riippumattomuuden  tuntu  on  tähän  asti  tilassa  nähdyissä  teoksissa  puhuttanut.  Toivon,  että  kaikki  Liikelaiturilla  työskentelevät  taiteilijat  jatkavat  projektejaan  tanssin  parissa  ja  että  heidän  rinnalleen  tulee  myös  uusia  kiinnostavia  tekijöitä.  Toivon,  että  Liikelaiturin lähestyttävyys  matalan  kynnyksen  taiteellisen  työskentelyn  tilana  pysyy  ennallaan.

Ensi  vuonna  kynäilijän  rooliin  hyppää  uusi  kirjoittaja.  Minä  jatkan  työskentelyä apurahataiteilijana.

Rentouttavaa  joulua ja säkenöivää uutta  vuotta toivottaen,
Diina

Suoruus on hyvästä

Kynäilijän  vuoden  2018  kirjoitukset  esittelivät  pirkanmaalaisten  taiteilijoiden  ajatuksia  työstään  keskustelun  muodossa.  Dialogisarja  on  päättynyt. 

Tässä  tekstissä  kokoan  yhteen,  mitä  ajatuksia  dialogeista  heräsi  yleisellä  tasolla.  Päällimmäisenä  minulle  on  jäänyt  tunne,  että  keskustelua  pitäisi  olla  enemmän.  Kuvittelin  olevani  ajatuksineni  ja  mielipiteineni  yksin.  Jutellessa  kollegoiden  kanssa  todellisuus on  auennut  aivan  toisenlaisena:  kaikkihan  me  tällä  alalla  pyörittelemme  samoja  ideoita  -  noin  suunnilleen  ainakin.  Toiset  meistä  keskittyvät  vähän eri asioihin  kuin  toiset,  kiinnostukset  hiukan  eroavat, mutta yleisellä tasolla kamppailemme samojen haasteiden kanssa.

Olen  oppinut  valtavasti  paikallisista  tanssitaiteen  tekijöistä.  Monien  kanssa  en  ollut  aiemmin  edes  jutellut  kunnolla.  Kuulin  juttelutuokioiden  yhteydessä,  mikä  heitä  kiinnostaa  ja  huolettaa,  mitä  he  toivovat  tulevaisuudelta  ja  millaisista  taustoista  tulevat.  En  osaa  hahmottaa, millaista  on  ollut  lukea  kirjoitettuja  dialogeja. Niiden käyminen on kuitenkin ollut erittäin mielenkiintoista  ja merkityksellistä itselleni.

Keskusteluissa  on  tullut  sanottua  asioita  suoraan,  jopa  niin,  ettei  kaikkea  ole  sopivaa  kirjoittaa auki tekstiksi.  Puhe  on  tekstistä  poiketen  tilannesidonnaisempaa.  Kirjoitettuja  dialogeja taas voi  lukea  ja  tulkita  irrallaan  kontekstista,  jolloin  väärinymmärrysten  mahdollisuus  kasvaa.  Puheessa  henkilökohtaisuus,  omat  tulkinnat  sekä  ilmaisun  tyyliä  ja  asennetta  viestivät  elementit  korostuvat.  Keskustelut  olivat  teräviä,  mikä  oli  itselleni  nautinnollista, mutta  kontekstisidonnaisuudessaan  toisinaan  liian  kärkkäitä  ja  henkilökohtaisia  kokonaisuudessaan  julkisesti  jaettavaksi.

Vuorovaikutus  on  inspiroitumisen,  motivaation  ja  jaksamisen  perusta.  Väitän,  että  se  on  työn  jatkuvuuden  kannalta  keskeistä.  Suoruus  on  hyvästä,  se  tuo  konkretiaa,  vaikka  kontekstista  irrotettuna  sitä  on  haasteellista  tulkita  niin  kuin  puhuja  sen  on  alun  perin  tarkoittanut.  Pidän  spontaanista  ja  rehellisestä  jutustelusta.  Se  on  palautetta  ja  ideointia  parhaimmillaan.  Tällaista  dialogia  saisi  olla  enemmänkin.  Sen  harvinaisuutta  surressani  katse  kääntyy  kuitenkin  ensimmäiseksi  ihan  itseeni:  olen  todella  taitava  eristäytyjä,  en  puhu  kovin  monille,  häivyn  esityksistä  heti  niiden  päätyttyä  (koska  tuntuu  hölmöltä  jäädä  nurkkiin  pyörimään,  kun  ei  ole  mitään  sanottavaa),en  edes  käy  katsomassa  esityksiä  kovin  usein  (ei  muka  ole  aikaa,  rahaa,  kiinnostusta,  on  muutakin  tekemistä,  en  vaivaudu  ottamaan  selvää  koska  esityksiä  –  kaikki  tutut  perusselitykset).  Olenko  liian  kiireinen  spontaanille  juttelulle  vai  kuvittelenko  vain  olevani  sitä?

Ratkaisuna  ehdotan,  että  juttelemme  toisillemme,  kun  seuraavan  kerran  tapaamme  kasvokkain.  En  ole  niinkään  esitysten  yleisökeskustelujen  suuri  fani,  sillä  taiteilijan  katkonainen  monologi  ja  pari  geneeristä  kysymystä  yleisistä  aiheista  eivät  itseäni  aina  jaksa  kiinnostaa.  Sen  sijaan  ehdotan,  että  alamme  uskaltaa  jutella  henkilökohtaisesti  toisillemme  useammin.  Seuraavan  kerran,  kun  näet  minut  jonkin  tapahtuman  yhteydessä,  olet  tervetullut  kysymään  minulta  mitä  tahansa  suoraan.  Lupaan  vastata  rehellisesti.

Jos on mahdotonta löytää yksiselitteisiä vastauksia, aihe on jo taiteen arvoinen

Esittelyssä  Hanna  Kahrola.  Hanna  nähdään  seuraavaksi  28.  &  30.9  Liikelaiturilla  teoksessa  Välissä,  kevyt  komedia  abortista  ja  eutanasiasta.  Teos  on  osa  Liikelaiturin  juhlavuosiohjelmistoa,  sen  ensi-ilta  oli  toukokuussa  2017.

Hanna:  Tänään  oon  ollut  tuolla  pihalla.  Oltiin  parkkipaikalla  Hakametsän  jäähallilla  puistossa.  Mia  Tiihosen  kanssa  tehdään  tanssielokuvaa,  kahteen  pekkaan,  se  on  siis  osa  mun  työskentelyapurahajaksoa  tältä  syksyltä.  Me  tehdään  sellaista  tanssielokuvaa,  jolla  ei  ole  vielä  nimeä.  No,  meitä  molempia  kiinnostaa  omalta  osaltamme  tanssielokuvan  tekeminen  niin  sillein  valikoitui  tämä  sisältö  tai  taiteen  ala  tähän.  Mitäs  mä  nyt  kertoisin  siitä...
Diina:  Mistä  tää  lähti?
Hanna:  Se  oli  varmaan  joku  hyvä  inspiraatio  jonkun  esityksen  jälkeen.  Me  ensin  keskusteltiin  juuri  kuluneesta  esityksestä  ja  sitten  se  lähti  omaan  tekemiseen  ja  siihen,  voisiko  jotain  tehdä  yhdessä.  Tiesin  myös,  että  hän  oli  tehnyt  tanssielokuvaa  ja  löytyi  yhtymäkohtia  tekemiseen.  Meitä  varmaan  kiinnostaa  molempia  tanssitaiteilijanäkökulma,  koska  tanssielokuvaa  voi  tehdä  elokuvantekijän  näkökulmasta  tai  tanssijan  tai  jotain  siltä  väliltä.  Jotenkin  on  selvästi  lähtenyt  rullaamaan  siitä  näkökulmasta,  miten  tehdä  tanssielokuvaa  niin  kuin  tanssiteosta.  Se  on  ehkä  tässä  tutkimuskohta.  Sitten  yks  tutkimuskohta  on,  mitä  se  tanssielokuva  ylipäätään  on,  mitä  se  on  ollut  historiassa.  Meillä  on  inspiraation  lähteenä  ollut  vanhoja  avant-garde  tanssielokuvia,  ainakin  Maya  Derenin  elokuvia  ollaan  katottu.  Sitten  tähän  kyseiseen  teokseen  ollaan  katottu  myös  action-elokuvia,  tai  yhden  ainakin  tällaisen  scifi-action-elokuvan,  josta  me  ollaan  aika  vahvasti  inspiroiduttu.  Tässä  vaiheessa  on  tulossa  joku  arjen  supersankari,  ja  siinä  elokuvassa  ehkä  toteutuu  action-kohtauksia  ja  elementtejä.  Meillä  on  ollut  oman  tutkimuksen  alla  first  person  -perspektiivi,  mitä  jos  se  tanssija  tai  esiintyjä  itse  on  kuvaaja  ja  kokija  ja  näkijä.  Mulla  on  ollut  kamera  kiinni  eri  paikoissa,  kehossa  myös.
Diina:  Onko  teillä  jotkut  tietyt  roolit  vai  teettekö  kumpikin  samoja  asioita?
Hanna:  No  kyllä  me  työparina  selvästi  työskennellään,  sekin  on  sellainen,  mikä  muokkaantuu.  Me  nyt  vasta  toista  viikkoa  työskennellään  yhdessä.  Selkeesti  Mialla  on  enemmän  elokuvatekninen  asiantuntemus,  mä  olen  valikoitunut  esiintyjän  rooliin  ja  Mia  ohjaajan  rooliin.  Me  ollaan  myös  sovittu  et  tehdään  editointi  jollain  tapaa  yhdessä,  mutta  Mialla  on  varmasti  myös  siitä  enemmän  kokemusta.  Mä  nyt  sitten  olen  se  esiintyjä  siinä  elokuvassa.

Hanna:  No  viime  viikolla  mä  tein  sitten  toista  prokkista,  joka  tähän  työskentelyyn  sisältyy.  Saatiin  myös  kohdeapuraha  Taikelta.  Siinä  on  siis  Touhusen  Tuija  ja  Anna  Kupari,  työnimellä  Fema.  Mä  en  oo  varma  uskallanko  sanoo,  mitä  me  tehdään,  koska  meillä  on  ollut  siitä  vääntöö.
Diina:  Mutta  eksä  voi  sanoo,  mitä  se  sulle  on,  eihän  sun  muitten  puolesta  tarvii.
Hanna:  Niin,  no  kyllä  mä  edelleen  oon  sitä  mieltä,  että  me  tarkastellaan  sukupuolta  tai  sukupuolen  ilmenemistä,  eleissä  ja  liikkeessä  ja  kehossa  erityisesti.  Ja  me  työskennellään  julkisissa  tiloissa  ja  yhteisissä  tiloissa.  Sillä  tavalla  tarkastellaan  arkiliikettä  ja  olemista.
Diina:  Mitä  tarkoittaa  julkisissa  tiloissa?
Hanna:  No  nyt  me  ollaan  oltu  kirjastossa  ja  torilla  ja  kadulla.  Sitten  meidän  on  tarkoitus  mennä  esimerkiksi  jääkiekkopeliin  ja  museoon.  Tai  museossa  me  käytiin  jo  kanssa.  Ehkä  tanssitunnille.
Diina:  Mitkä  teidän  työskentelymetodit  on  tai  mitä  se työskentely  tarkoittaa  siellä  tilassa? 
Hanna:  Nyt  me  ollaan  viikon  työskennelty  ja  taasen  etsitty  niitä  yhteisiä  metodeja  ja  aika  paljon  keskustelun  kautta  ja  myös  lähdekirjallisuuden  kautta.  Meillä  on  Butlerin  Hankala  sukupuoli pohjateoksena  muun  muassa  siinä.  Ja  sitten  me  ollaan  tarkkailtu  ihmisiä,  toisia  ihmisiä  kuin  työryhmän  ihmisiä,  ja  sitten  me  on  tarkkailtu  toisiamme  ja  itseämme  liikkeessä  ja  ehdotettu  työryhmän  sisällä,  kukin  on  ehdottanut  liikkeellisiä  harjoituksia  tai  tarkastelunäkökulmia.
Diina:  Mihin  tää  projekti  etenee,  onko  tästä  jotain  esityksiä  myöhemmin?
Hanna:  Joo,  me  tavoitellaan  jonkinlaista  ulostuloa,  mutta  ei  ole  vielä  muotoutunut,  onko  jotain  esityksiä  vai  onko  työskentely  itsessään  esittämistä,  se  että  me  siellä  julkisissa  tiloissa  työskennellään  on  jo  julkinen  teko  vähintäänkin.
Diina:  Kyllä.
Hanna:  Se  varmaan  myös  tähtää  siihen,  että  yrittää  ymmärtää,  mikä  merkitys  on  sukupuolella  tai  sukupuolilla,  että  miksi  niitä  erotellaan  tai  ei  erotella,  tai  mikä  merkitys  tällä  kaikella  on.  Tää  on  siis  työryhmätyöskentelyä,  mutta  ehkä  myös  omassa  päässä  ja  työskentelyssä  rullaa  tällaiset  yhteiskunnalliset  kiinnostuksenkohteet  ja  aihesisällöt.  Että  jotenkin  tanssi  tai  liike  on  väline  niille  ulostuloille.  Omassa  työskentelyssä  huomaan,  että  se  tahtoo  mennä  niin  päin,  enemmän  kuin että  olis  joku  liikkeellinen  konsepti,  mitä  lähtee  tutkii.  Tuleeko  se  enemmän  jostain  teatterin  tai  kirjallisuuden  praktiikasta,  en  tiiä.  Hieman  olen  teatterin  parissa  pyörinyt  elämäni  aikana,  mutta  en  ehkä  voi  sanoo,  että  olisin  minkään  muun  taiteen  alan  asiantuntija,  mutta  ehkä  se  on  jonkinlaista  halua  ottaa  kantaa  asioihin  maailmassa  ja  elämässä.  Kyllähän  sitä  vois  olla  myös  aktivisti  tai  poliitikko,  tai  ehkä  sitä  on  myös  aktivisti  ja  poliitikko  samalla  kun  on  taitelija.  Määrittelen  itseni  sitten  kuitenkin  taiteen  tekijäksi.  Ehkä  se  antaa  tietynlaisia  vapauksia  ja  väyliä  ilmaista.
Diina:  Ja  se  on  varmaan  yks  sallivimpia  kategorioita,  jos  pitää  määritellä,  mitä  elämässään  tekee,  niin  sen  alla  voi  tehdä  monia  asioita.  Mutta  toisaalta  voi  tulla  myös  leimatuks  samalla,  sen  kategorian  alla.  Kyllä  mä  kanssa  näen,  että  taiteilija  on  väkisinkin  ainakin  aktivisti,  ellei  poliitikko,  tai  on  se  varmaan  myös  poliitikko  tietyllä  tapaa.  Mä  yritän  miettiä,  onko  kaikki  aktivismin  aiheet  poliittisia...  On  ne  varmaan,  koska  ne  liittyy  jollakin  tavalla  ihmisenä  olemiseen  ja  se  taas  liittyy  siihen  yhteisiin  aiheisiin.  Että  ehkä  sitä  ei  pääse  kiertämään  mitenkään.
Hanna:  Ei  sitä  voi  väistää,  etteikö  kaikki  taide  olis  poliittista,  mutta  sitten  mä  mietin  sitä  politiikan  määritelmää,  että  jos  se  on  jollain  tapaa  yhteisten  asioiden  hoitamista.  Ja  jos  tekee  taideteoksensa  siitä  näkökulmasta,  että  tää  on  nyt  mun  omakohtainen  näkemys  ja  mä  käsittelen  tässä  omia  ajatuksia,  jos  sen  rajaa  omaan  kokemukseen  vahvasti,  voiko  sen  sitten  perustella,  ettei  tän  tarvii  koskee  kaikkia.
Diina:  Oon  sitä  mieltä,  että  kaikki,  mikä  on  tosi  henkilökohtaista  ja  vain  mun,  niin  se  on  vain  individualistinen  harha.  Ei  yksikään  ihminen  ole  niin  uniikki,  että  se  mitä  tuntis  ei  olis  kenenkään  muun  ikinä  tuntemaa,  tai  sittenhän  me  ei  varmaan  pystyttäis  puhuu  mistään  mitään,  jos  meillä  ei olis  yhteisiä  kosketuspintoja.
Hanna:  Niin...  Niin  mutta  ehkä  siinä  kohtaa  niitä  kosketuspintoja  ei  hetkellisesti  ole,  jos  joku  ei  ymmärrä  mun  taidetta.
Diina:  En  oo  varma,  että  onko  kyse  niinkään  ymmärtämisestä  kuin  siitä,  että  vetää  seinän  vastaan,  ei  edes  pyri  ymmärtää.  Koska  jos  vähän  antais  periks  seinistään,  niin  vois  ihan  hyvin  löytää  joitain  kosketuspintoja,  en  tarkoita  että  kaikkia,  mutta  edes  jonkun  pienen  palan.  Niin  no.  Musta  toi  on  sillain  vähän  sama  kuin  jotkut  poliittiset  ääriliikkeet,  täytyy  olla  niin  kategorisesti  jotakin  tiettyä  mieltä  asioista,  niin  ei  pysty  hahmottamaan,  mitkä  on  ne  asiat,  joista  joku  muu  on  eri  mieltä,  ja  mitkä  ne,  joista  on  samaa  mieltä.  Tai  jotenkin  leiriytyy  jo  valmiiks  omaan  linnaansa.  Musta  se  on  täysin  taidevastainen  idea,  olla  sillä  tavalla,  ettei  pyrkiskään  ymmärtämään  tai  antaa  sijaa  asioille,  joita  ei  käsitä.
Hanna:  Niin  makunsa  kullakin  ja  myös  tarttumapintansa  kullakin  siinä  elämänvaiheessa.
Diina:  Luin  just  aamulla  Teemu  Mäen sen  avoimen  mielipidekirjoituksen,  miks  taidetta  pitää  tukea  valtion  kirstusta.
Hanna:  Joo  mä  luin  siitä  neljäsosan,  selasin  läpi  sanotaanko  näin.
Diina:  Joo,  se  on  aika  pitkä.  Nii  siinä  oli  yks  pointti,  että  taide  parhaillaan  tarjoaa  tai  kyseenalaistaa  poliittisia  ja  filosofisia  käsityksiä.  Mä  mietin  just  sitä,  että  täytyyhän  siinä  katsojan  olla  avoin  sille  muutokselle  ja  kriittisyydelle.  Mutta  toisaalta,  missä  oon  Teemun  kanssa  samaa  mieltä,  mitä  enemmän  sellaiselle  altistuu,  sen  helpompi  siitä  tulee  ja  sen  avoimemmin  sitä  ottaa  vastaan.  Tai  sen  kriittisen  tarkastelun,  ei  välttämättä  muuta  mielipiteitään,  mutta  ainakin  on  avoimempi.
Hanna:  Joo  kyllä,  ja  on  ehkä  tietoinen  ylipäätään,  että  joku  muu  ajattelee  samalla  tavalla  tai  eri  tavalla  tai  aika  monet  asiat  lähtee  siitä  tiedostamisesta,  että  hahmottaa  että  on  olemassa  erilaisia  vaihtoehtoja  ja  käsityksiä.
Diina:  Ja  myös  siitä,  että  tiedostaa  tosi  tarkkaan  oman  positionsa  ja  sen  mistä  se  on  tullut  ja  muotoutunut,  koska  kun  sen  tiedostaa,  niin  ei  sen  suhteen  pysty  olemaan  täysin  horjumaton.  Sitä  ihmettelen,  mistä  tulee  niin  voimakas  tarve  suojella  omaa  tonttia,  onko  niin  uhattu  olo?
Hanna:  Sitä  kans  kauheesti  oon  miettinyt.  Niin,  eikö  voida  kuitenkin  olla  eri  mieltä  ja  elää  yhdessä  myös,  ne  on  kuitenkin  asioita.  Onhan  se  aika  pelottavaa  tietysti,  että  on  jotain  muuta  kuin  se  mun  elämä  ja  elinpiiri  ja  varsinkin,  jos  joku  mahdollisesti  kykenee  horjuttamaan  omaa  ajattelua,  koska  saattaa  olla,  että  se  elämä  muuttuu.  Voihan  se  olla  raskasta  ja  vaarallista,  tietyllä  tapaa.  Jos  taas  on  tottunut  elää  sellaisessa  maailmassa  niitten  asioitten  kanssa,  sen  ymmärtää,  että  vaikka  olis  raskasta  ja  vaarallista,  se  voi  kuitenkin  viedä  elämässä  eteen  päin.
Diina:  Ja  että  mun  oleminen  ei  lakkaa  siihen,  että  joku  toinen  on  eri  mieltä  mun  kanssa  eikä  mun  toiminta  tai  oleminen  ole  millään  tavalla  uhattua  tai  pois  multa.
Hanna:  Kertooko  se  myös  meidän  ajasta,  että  koetaan,  että  ollaan  vähän  uhattuina  eri  suunnilta.
Diina:  Nii.
Hanna:  Ja  toisaalta  uskalletaan  herkästi  kommentoida  ehkä  somenkin  takia,  kun  ei  tarvii  omalla  naamallaan  esittäytyä.
Diina:  Toisaalta  nämä  alustat  tällä  hetkellä  mahdollistaa  sellaisen  laajan  huutelun  ja  maantieteellisesti  tosi  laajan.  Joskus  aiemmin  jonkun  jonnen  huudellessa  jotain  torilla  varmaan  sai  vastauksen  heti  vieressä  olevilta,  ja  valtasuhteet  määrittyy  myös  sen  fyysisyyden  kautta  ja  läheisyyden  kautta.  Kun  taas  netissä,  ihminen  saattaa  kokee,  että  sillä  on  auktoriteettia  tai  valtaa,  jonkun  statuksen,  iän  tai  jonkun  muun  kautta,  ei  voi  tietää,  eikä  kukaan  muukaan  voi  tietää,  mutta  se  vaikuttaa  siihen,  miten  se  sanallistaa  asioita.  Ja  toiset  voi  tulkita  sen  ihan  eri  tavalla  ja  olla  tosi  aggressiivisia  sen  suhteen.  Ehkä  nämä  alustat  ja  keskustelun  muodot  on  muuttunu,  mutta keskustelukulttuuri  itsessään  ei  ole  vielä  löytänyt  siihen  muotoon  sopivaa  tyyliä.  Ainakaan  netissä.
Hanna:  Kyllä.  Joo  just  työryhmällä  istuttiin  Tammelan  torilla  viime  viikolla:  yks  henkilö  rupes  siinä  kommentoimaan  fossiileista,  hänellä  oli  siihen  oma  teoria  ja  se  tuli  voimalla,  ja  muut  ei  oo  ollenkaan  ymmärtäny  sitä  asiaa.  Kyllähän  jos  se  olis  somessa  ollut,  niin  se  keskustelu  olis  herättänyt  huomattavasti  enemmän  kommentointia.  Mutta  me  siinä  kolmisteen  kuunneltiin,  omassa  päässä  kerkee  sensuroimaan  jo  monta  asiaa,  ja  kerkesin  ajattelee,  että  niin  en  tiedä  kyllä  mitään  fossiileista.  Ehkä  sellainen  keskustelukulttuuri  on  hävinnyt,  tositilanteita  ei  tule  niin  paljoa  enää,  koska  niitä  on  enemmän  sähköisissä  viestimissä.

Hanna:  Syyskuussa  mä  esitän  siis  tämän  soolon,  Välissä,  kevyt  komedia  abortista  ja  eutanasiasta.  Siinä  olen  esiintyjä,  Fuji  Hoffman  on  koreografina  siinä,  näin,  tuota  joo.  Me  ei  siis  osattu  päättää  kumpaa  aihetta  me  käsiteltäis,  pistettiin  molemmat  siihen  samaan.  Mutta,  ehkä  niihin  löytyy  myös  yhtymäkohtia,  sinänsä  koen,  että  se  oli  ihan  perusteltua.  Molemmat  aiheet  on  ilmeisesti yhteiskunnallisia,  varmaan  jotenkin  herkkiä  aina,  tai  niihin  voi  eri  ihmisillä  olla  hyvin  eriäviä  mielipiteitä.  Kyllähän  tollaset  aiheet  on  herkullisia  käsitellä.
Diina:  Onhan  ne  polarisoituneita  varmasti.
Hanna:  Ja  taiteen  tekijänä,  jos  tietää,  että  on  mahdotonta  löytää  vastauksia  tai  yksiselitteisiä  vastauksia,  niin  mun  mielestä  siinä  kohtaa  se  on  jo  taiteen  arvoista,  käsittelyn  arvoista.  Itse  tykkään  mahdottomista  aiheista,  puida  mahdottoman  tuntuisia  asioita.  Myös  voiko  tuollaisiin  aiheisiin  yhdistää  kepeyttä  tai  huumoria,  se  oli  mielekästä  koreografin  kanssa  tutkia  sitä.  Ja  myös  se,  että  vaikka  tuossa  teoksessa  ja  muutenkin  työryhmän  kesken  voi  löytyä  paljonkin  eriäviä  käsityksiä  asioista,  niin  sekin  voi  olla  rikastuttavaa  teokselle.  Sieltä  voi  löytyä  menetelmiä  konfliktien,  debatin  kautta.
Diina:  Niin,  jos  kaikesta  ollaan  samaa  mieltä,  niin  tylsäähän  siitä  tulee,  tai  sitten  asiat  ei  ole  keskustelun  arvoisia,  jos  niistä  ollaan  jo  samaa  mieltä.
Hanna:  Voi  olla  vaikee  löytää  uusia  näkökulmia  asioihin.  Ehkä  sillain  koen  sen  taiteen  tekemisessä  merkittävänä,  että  koittaa  tarjota  myös  näkökulmia,  ei  pelkästään  esittele  asioita.

Kynäilijän  vuoden  2018  kirjoitukset  esittelevät  pirkanmaalaisten  taiteilijoiden  ajatuksia  työstään  säilyttäen  dialogin  nauhoitushetken  keskustelevan  sävyn.