Kehollisuus ja empatia tanssissa

Mihin tanssia tarvitaan? Käännän kysymyksen: mikä tanssissa on poikkeuksellista?

Ilmaisu ja kehollisuus: tanssi pelaa näillä kahdella. Tanssin sisältö ja muoto perustuvat kehon ilmaisuvoimaan, yksilölliseen ruumiilliseen olemukseen.

Kadulla kävellessä jokainen vastaantuleva keho viestii jotakin jo pelkällä kävelytyylillään. Toisen askellus on raskasta, toisella on pirteää rytmisyyttä kävelyssään, jollakin on kiire bussiin ja juoksuaskelten määrätietoisuus on sen mukaista. Lisäksi tulevat pään asennot, katseiden suunnat ja kohdistukset, hengityksen eri temmot. Useimmiten tällainen informaatio tulee käsitellyksi tiedostamatta. Vain poikkeukset tavallisesta ovat tietoisen huomion arvoisia: uhkaava kehonkieli tai vaikkapa jostakin syystä hilpeyttä herättävä vastaantulija saa meidät kiinnittämään häneen huomiomme.

Jokaisella meistä on kinesteettistä tietoisuutta. Osaamme hallita pystyasennon, koordinoida kävelyn tai juoksun asfaltilla, jäällä ja kovassa tuulessa. Osaamme tulkita esimerkiksi kaupan kassalla moikatessa, oliko toisella hyvä päivä, kypsyttikö häntä vai oliko tämä kenties omiin ajatuksiinsa vaipunut. Opimme pyöräilemään, uimaan, kävelemään, juoksemaan ja hyppäämään yhdellä jalalla katsomalla mallisuoritusta ja kokeilemalla itse. Aivoissa ja kehoissa on tapahduttava kehollista samaistumista ja liikkeellistä tulkintaa. Samanaikaisesti emme useimmiten analysoi fyysisten asioiden oppimisprosesseja, opimme ne kokeilun ja erehdyksen kautta.

On olemassa keholliseen toimintaan liittyviä oppimisprosesseja, joita emme kovin usein sanallista ja joita on mahdotonta oppia pelkästään teoreettisista lähtökohdista. Kommunikaatio ja oppimisprosessit eivät ole redusoitavissa pelkästään verbaalisiksi toiminnoiksi vaan niillä on aina myös kehollinen luonne. Kommunikaatiossa on läsnä keholliseen vuorovaikutukseen perustuvaa informaation siirtoa, tulkintaa ja ymmärrystä.

Elimistön hermojen, lihasten ja nivelten välisten yhteyksien kykyä tunnistaa liikettä ja hahmottaa sitä suhteessa tilaan ja tasapainoon kutsutaan kinesteettiseksi aistiksi. Empatia on ihmisen kyky asettua jonkin toisen ihmisen, asian tai ilmiön asemaan ja katsoa maailmaa tästä toisesta näkökulmasta ikään kuin toisen sisältä eläen. Toisin kuin myötäeläminen (sympatia), empatia ei suoraan viittaa tunne-elämän kokemuksiin, ainoastaan toisen asemaan asettumiseen ja mahdolliseen toiseuden ymmärtämisen yritykseen tätä kautta. Termiä tosin monesti käytetään rinnasteisena sympatian kanssa. Tanssitutkimuksessa kinestesiaa ja empatiaa on käytetty rinnakkain – kinesteettinen empatia – viitaten ihmisen kykyyn asettua toisen asemaan ja ymmärtää tämän liike, asennot ja keholliset viestit.

Otetaan esimerkki: lätkämatsi. Katsomossa oleminen tuntuu joltakin, tilanteessa on tietty fiilis. Voit aina yrittää kuvailla, kuinka peli eteni ja mitä siinä tapahtui, mutta kuvaus jää vajavaiseksi kokemuksen osalta. Kun ympärilläsi olevat ihmiset hyppäävät pystyyn maalista laukeavaan riemuun tai kun kiekko osuu kannattamasi joukkueen maaliin, kokemus on yhteisöllinen – koko yleisön valtaa yhteinen voimakas tunnetila. Samaistut ympärilläsi oleviin ihmisiin. Elät yhtä hetkeä ja tilannetta heidän kanssaan. Pettymys ja tyydytys tulevat kumpikin fyysisinä aaltomaisina ilmiöinä. Tunnet kehossasi kuinka paljon voimaa kiekon lyönti vaati ennen kuin se osui maaliin. Tavoitat kivun ja kolhut kaatumisissa ja taklauksissa. Nyt kuvittele istuvasi seuraamassa samaa peliä yksin koko katsomossa. Fiilis jää huomattavasti litteämmäksi, jos joudut aistimaan kaikki pelin tapahtumat yksin ilman joukon tukea.

Palaan alkuperäiseen kysymykseen: mikä tanssissa on erityistä. Tanssin voima on kehollisessa empatiassa - kehojen välisessä käsitteellistä ajattelua pakenevassa ymmärryksessä. Monista lajeista poiketen tanssi taidemuotona kuitenkin kääntää tähän ilmiöön huomion, ikään kuin osoittaa sitä karttakepillä. Tanssi herkistää tekijänsä aistimaan kinesteettistä vuorovaikutusta ja tähän perustuvaa empatiaa yhä tarkemmin, sillä tällä on keskeinen merkitys koreografian luomisprosesseissa ja tanssin oppimisessa yleensä. Tanssissa fyysisiä aistimuksia sanallistetaan, jotta oppimista voi tapahtua. Kinesteettisen kokemuksen sanoiksi pukeminen ei kuitenkaan voi olla tyhjentävää ja harvoin edes kovin tarkkaa, mutta jo sanoiksi pukemisen yritykselle annettu huomio saa ajattelemaan kehollisuutta uudella tavalla. Läsnä on aina myös tiedostamaton ja käsitteellistä ajattelua välttävä kehollinen ulottuvuus: osa informaatiosta siirtyy keholta keholle eikä tavoita analyyttistä ajattelua (esimerkiksi piruetti voi mennä jonakin päivänä toistuvasti väärin eikä sille ole mitään selitystä, kun taas toisena päivänä sama piruetti voi pyöriä tavallista paremmin eikä tälle jälleen ole mitään selitystä). Nämä pätevät niin teatterin katsomossa esiintyjän ja katsojan välillä kuin tanssitunnilla opettajan ja oppilaan välillä. Liikkeen näkeminen ja tekeminen tuntuu joltakin ja tuo mieleen jotakin eikä kokemus ole välttämättä looginen. Liike voi tuntua tunnistettavalta, sellaiselta että kokemuksen saa sanallistettua edes suunnilleen, tai se voi tuntua selittämättömältä ja heikosti tunnistettavalta.

Tanssi sijoittuu käsitteellisen ajattelun ja kokemuksellisen aistitiedon määrittelyn rajapintaan. Se vaikuttaa kehojen kautta siirtyvässä informaatiossa, kokemuksellisuuden ja läsnäolon kautta. Sen tehtävä on muistuttaa meitä kehollisuudestamme ja toisaalta herkistää meitä sille yhä enemmän. Tanssi on itsensä analysointia ja siihen palaamista aina uudelleen. Tuntemansa tunnistaminen taas on edellytys empatialle yleensä: toisen ymmärtäminen pintaa syvemmältä perustuu itsetuntemukseen ja itsensä kohtaamiseen. Itsetuntemus taas kehittyy itseä kuuntelemalla ja herkistymällä omalle kehollisuudelle.

Kehollisuus ja kinesteettisyys on yksi osa ihmistä niin kauan kuin olemme eläviä materiahiukkasista koostuvia olentoja. Tanssin erityisyys perustuu tämän olemisen ulottuvuuden vaalimiseen. Se antaa työkaluja itsetuntemuksen kasvattamiseen ja sitä kautta toisten kohtaamiseen ja hyväksymiseen muissa elämän tilanteissa.

#kehollisuus #kinestesia #empatia #tanssi #ilmaisu #eläytyminen #ruumiillisuus

Lisälukemista: -kinesteettisestä empatiasta tanssissa esimerkiksi Susan Foster: Choreographing Empathy, Kinesthesia in Performance
                        -aistihavaintojen kehollisesta luonteesta Maurice Merleau-Ponty: Phenomenology of Perception


Diina Bukareva on tamperelainen taiteilija ja kirjoittaa vuonna 2017 Sisä-Suomen tanssin aluekeskuksen puolesta kannanottoja ja avautumisia tanssista.

MUSIIKKIMATKA LAPSUUDESTA AIKUISUUTEEN - MUSIIKKI MUISTOJEN ALBUMINA

Musiikilla on ollut merkittävä rooli kulttuurissamme. Se on ollut kautta aikain läsnä ihmisten elämänkaaren eri vaiheissa, niin arjessa kuin juhlassa. Oman elämäntarinansa voi käydä läpi musiikin avulla kuin selaisi valokuva-albumia. Se toimii peilinä, jonka kuljettamana päästään palaamaan takaisin menneisiin aikoihin.

Taide kylässä -hankkeessa musiikin käytössä painottuvat sen yksilölähtöisyys ja sen vuorovaikutteiset mahdollisuudet. Musiikki johdattelee vierailutilanteissa toimintaa − liikettä, tanssia, laulua ja soittoa − palauttaen samalla mieleen tunnelmia ja muistoja elämän eri vaiheista. Kyläilyillä musiikki toimii oivana keskustelun virittäjänä. Valitsemme jokaisella kyläilyllä esitettävän musiikin juuri kyseisen ikäihmisen elämänkaaren eri vaiheista. Musiikin luonne on mahdollisimman hyvin liikettä tukevaa ja sisällöllisesti monipuolista. Pyrimme luomaan sallivan ja empaattisen ilmapiirin, jolloin keskustelu musiikin synnyttämistä tunteista ja mielikuvista on mahdollisimman luontevaa.

Taide kylässä –hankkeessa on vierailtu tammi- ja helmikuun aikana 14 eri kodissa. Tiimimme kuuluu minun lisäkseni tanssitaiteilija Marjo Hämäläinen ja Tampereen kaupungin kotihoidon työntekijä. Vakituiset asiakkaat kyläilyille on nyt valittu. On ollut ilo ja valtava rikkaus kuulla ikäihmisten elämän tarinoita. Tällä hetkellä olemme kunkin asiakkaan musiikillisessa valokuva-albumissa käyneet läpi lapsuuden ajan tunnelmakuvia. Lapsuuden laulujen myötä olemme saaneet elää uudestaan pieniä tuokioita ikäihmisten lapsuudesta. Moni heistä ihmettelee ja iloitsee, kuinka monisäkeistöisten lastenlaulujen sanat palautuvat mieleen ihan itsestään. On ilahduttava kuulla, kuinka laulaminen on ollut vuorovaikutuksen välineenä lapsia nukutettaessa, puettaessa, lohduttaessa tai ihan vaan työtä tehdessä. Laulaminen, tuo viisas ja helppo keino, on selvästi antanut näille ikäihmisille heidän lapsuudessaan tunteen, että aikuinen on lähellä ja välittää.

Kerron tässä välähdyksiä muutamasta lapsuuden muistosta 40-luvulta. Niinkin arkinen rallatus kuin ”Rati riti ralla” vei meidät moniin mukaviin talvisiin tunnelmiin kuten lasketteluhetkiin pyykkikopassa viiden sisaruksen kanssa - ”voi kuinka iloinen äiti silloin oli, kun pieninkin pääsi

mukaan”. Muisteltiin rakasta isää, joka oli taivuttanut illalla märät suksen kärjet, jotta tytär pääsi hiihtämään koulumatkan järven yli. Tavaramäärän niukkuudesta ja lojaalisuudesta sisaruksia kohtaan kertoo se, että jos oli kovin kylmä pakkaspäivä, talon ainoat lämpimät lasten vaatteet sai se, joka niitä eniten tarvitsi.

”Tula tulla laa” –laulun virittämänä kuulimme tarinoita äidin ja isän ruoanlaittotaidoista ja isän metsästysretkistä. Kotiseutua ja kodin tunnelmaa oli luontevaa muistella ”Tiedän paikan armahan” -laulun sanoihin samastuen. ”Mä olin aina isän tyttö”, kertoi eräs ikäihminen. Muisteltiin, millainen ja miten läheinen isä oli ollut ja kuinka mukavaa oli ollut olla isän sylissä.

Moni ikäihminen on saanut lapsena nukahtaa vanhempiensa laulun tuudittamana.

Koska minun instrumenttini on sello, vierailulla soitettava ohjelmisto on asiakkaan elämänkaaren musiikkikappaleiden lisäksi klassista musiikkia. Musiikkikokemus ei aina sisällä mitään kerronnallista, koska musiikin kieli on symbolista. Välttämättä ei löydy sanoja kuvailemaan mieleen nousseita tunnelmia. Silloin voimmekin luottaa täysin musiikin voimaan ja paljon puhuvaan sanontaan: ”Musiikki on sanaton kieli ja tunteiden tulkki”. 

Muusikkona minulle on kunnia ja ensiarvoisen tärkeää, että saan tarjottua ikäihmiselle konserttielämyksen heidän kodissaan. Aina ei tarvita suuria konserttisaleja. Olohuoneen tunnelma on loistava miljöö musiikillisen valokuva-albumin avaamiseen. 

Kirjoittaja: Sellisti, musiikkikasvattaja Elina Honkonen